valituskuoro

Kevät ei tule ikinä.
Valtavia harmaita lokkeja matkalla satamaan päin.
Vietin aurinkoisimman päivän valkoisen valaan vatsassa.
Birminghamin valituskuoro tunkeutuu kokemukseen,
jonka haluaisin: matka metallinvärisen veden yli saareen,
kuin jumalten kylpyläsaareen
mutta hylätystä betoniarkkitehtuurista koostuvaan.
Luurankomaisia rakenteita ja ammottavia ikkunoita,
valloittavia kasveja.
Kuvat ovat liikkumattomia mutta eivät stillejä,
tuuli heiluttaa aina jotakin,
jokin aivan pieni yksityiskohta on liikkeessä. Kuvia sisätiloista joissa tippuu vesi.
Katselen sitä kuin se olisi yksi paikka, tosiaankin kylpylä, koulu,
konttori, tehdas, asuinalue ja kaupunki,
koko ihmisten elämänkaarta
ja elämänpiiriä kattamaan rakennettu saari. Ei se tietenkään ole.
Mutta miten on mahdollista se tuntu,
kuin kaikista noista tyhjenneistä tiloista puuttuisivat samat ihmiset?
Menneet askareet ja vielä asutun tuntuinen kolkkous
muodostavat yhdessä elämän kuvan jonka muoto on tuo harmaa saaren möhkäle.
Sitä ei ole koskaan ollut mutta sitä on kierrelty ja kuvattu.
Ja samaan aikaan kokolattiamatolla vuorattu mustanharmaa katsomisen tila
ja tulevat ja lähtevät ihmiset ja se rasittava renkutus.
Kotikaupungissa alkoi sitten yllättäin sataa lunta,
sitä siunailtiin kaupassa.
Kokemukset ovat useimmiten limittymisiä ja risteyksiä,
ei mitään sellaisenaan vaan jokin muutaman päivän ajanjakso
jonka aikana mieli vain täyttyy, siihen vain kertyy
ja sitten puomit laskeutuvat
ja lautta menee veden yli. Ne ovat siellä kyydissä
ja kerron niistä jotain tarinaa itselleni.
Tai lähinnä katselen, olen liian hajamielinen kertoakseni tarinaa.
Lähinnä vain olen siinä niiden kanssa.
Siunaa ja varjele. Romuta ja suojele, ja kulumisen jälkeenkin
vielä kuvaa.
Yritä edes. Ota jotenkin mukaan myös tunkeilijat
ja rumat yksityiskohdat.
Pysy siinä tarpeeksi kauan ja yritä surra maailmaa niin, että se on kohtuullista.