Stand alone

Stand-alone system joka on suunniteltu toimimaan erillään
pysyväisesti taikka osan ajasta, tätä varten siinä on
Stand-alone mode. Sillä on kyky uudistaa ja tehdä näkyväksi
sellaista mikä on peräisin sitä kokoon ja liikkeeseen saattaneista
ja siihen perustavasti yhä vaikuttavista voimista, samoista,
jotka suhteessa siihen määrittelevät sen riippuvaisuuden asteen,
siis joihin se suhtautuu oman riippuvaisuutensa asteen mukaisesti,
sen missä määrin se on Stand-alone, multiplexor, toisin sanoen
auringosta tulevien säteiden yksittäiseksi olemassaolon säteeksi
muuntaja, suuntautuja, surullisen rajoittunut mutta juuri siksi
todellinen ja todellisuudessaan riemuitseva. Silloin kun riemulle
on aika. Usein sen seurauksena kun jokin input on löytynyt
sen sisuksista sen ikuisesti omana ja output on säteillyt siitä.
Se seisoo toisinaan kuin puu, väärinymmärtäen itsensä.
Se ottaa silloin yhteyden itseensä ja tarvitsee illuusion.
Ei ole parempaakaan tapaa sen toimia ja käyttää energiaa.
Pyrkiä tuntemaan se epätodellinen esine aivan fyysisellä tavalla.
Ja vaikka se muistaa aktiivisuuden velvoitteen siinä osassa
systeemiään joka on mieli se muistaa lähtökohtaisen
passiivisuuden niiden voimien käsissä josta se on lähtöisin
ja sen muisti riittää tämän lisäksi muutamiin toimintoihin
ja säteeseen, etenkin

Jos jokainen katseltava asia antaisi kaiken itsestään, katselemista voisi tietenkin jatkaa loputtomasti. Kun katse siirtyisi asiasta toiseen, sitten kun se malttaisi siirtyä, jokainen muoto olisi aina joko arvaamattomassa liikkeessä tai sitten paikallaan niin, että sen loputtomaan yksityiskohtaisuuteen voisi mennä syvemmälle ja syvemmälle. Sen väistämättä loputtomaan yksityiskohtaisuuteen ja sen välttämättä arvaamattomaan liikkeeseen, eihän siitä ole mitään epäselvyyttä. Mutta asiat eivät anna kaikkea itsestään. Ne kietoutuvat hahmoon ja ovat tunnistettuja, kuten tutun jalavan tutut varjot matolla. Ei ole mitenkään mahdollista katsella niitä loputtomasti, ehkä kahdenkymmenen minuutin ajan, tai tuollaisena selittämättömänä päivänä ehkä useaan otteeseen, ehkä yhteensä tuntikausien ajan. Asiat panttaavat itseään. Ehkä se on niille sama kuin ihmisille, mahdottomuus: ei voi antaa raporttia kaikesta mikä koko ajan tapahtuu, sillä kuka antaisi raportin raportoimisesta? Ehkä asia ei samalla tavalla voi koko ajan olla ulospäin kaikkea mitä on. Sen on vetäydyttävä siihen maapaikkaan itsessään johon vetäydytään ja kokonaan unohdettava että se on. Jos se on vaikka kaistale punaista mattoa jolla puunlehden varjo tanssii. Mutta onko se? Vai onko matto kokonaisuudessaan asia, tai tanssi erikseen asia, tai illuusio niiden yhteydestä eri asia kuin niiden tosiasiallinen erillisyys? Ne tulevat vieraantuneiksi tällaista kokiessaan. Kun katse siirtyy niistä pois, koittaa niiden oma aika. Se on vain niiden, luoja yksin tietää. Maailma on täynnä keinahtelua johon asiat antautuvat. Katsokaa vaikka riippumattoja, katsokaa puutarhakeinuja. Jokin siinä keinuvassa liikkeessä on että etsimme sitä, täytyyhän meidän joskus.

syntymäpäivä

Kurkistan talon nurkan takaa niin että sekä kasvoni
näkyvät että kuun kasvot.
Eivätkö sanat tule helposti? Onko yön hetki tyhjä?
Tai kuljen pihalla kuin pystysuora puu kiedottuna
villatakkiin jonka väri on jo syttymässä.
Se hetki jolloin tarinan mukaan katsotaan elämää silmiin.
On kuin katselisi täysinäiseen paljuun.
Yhtenä yönä ulkona pihassa kun aurinko jo nousi, oli
valoisaa ja tyhjää,
toisen kerran taivaalla oli kuu, yö oli nuorempi, yhtä tyhjä.
Liikutus on sama asia kuin liikahtelu vedenpinnassa,
eivätkä sanat tulleet helposti vaan jäivät tulematta.
En tiedä oliko kylmä eikä varmaankaan ollut.
En paina mitään mieleeni tästä, ainoa mieleen painuva
on kuva seisomisesta siinä kiitollisena.