Olo ja muoto

2012-01-06T20:25:00.004+02:00

2010-03-22T17:47:00.001+02:00

Aurinko valaisee männyn kun se ojentelee käsiään. Sen kaarnasta kurkistaa henki. On paljon mikä on mennyttä, ja tähän hetkeen tavoitettuna vielä se, mikä muuttuu. Aivan lyhyenä koimme ajanjakson jolloin pelkäsimme sen menettämistä. Nyt muistamme sen, ja muistelemme sitä: miten ääni kulki kiharaista muovilankaa pitkin ja eteni aina lampaan sarvea muistuttavaan kädensijaan, miksi sitä kutsuttiin kun se nostettiin korvalle. Siihen liittyi paljon jännitystä. Ja oli epäselvää, niin monta asiaa etten enää muistakaan. Palaan vielä siihen että männyn kaarnasta kurkistaa henki. En ajatellutkaan että päästäisit sitä ohitse. En tiedä miksi sanoin sillä tavalla. Viime päivinä olen yrittänyt tavoittaa maailmaa kokonaisuutena, joka huolehtii itsestään. Mutta ihmisen kohdalla se toimii näin: ihminen katsoo jotakin ja lähettää siihen henkensä, sieltä se katsoo häntä takaisin. Eläinten silmistä häntä katsoo myös takaisin jokin. Eläin itse?

2010-01-05T13:34:00.002+02:00

Lahdenväylä kuulostaa vaimennetulta. On kuin täällä soisivat kellot. Kivikkokasvi paljastuu ornamenttina kalliorinteellä, lumi on siitä kohtaa pudonnut omasta painostaan. Olen vilustunut enkä tänään voi luoksesi tulla. Varmaankin soit Lammassaaressa, putoilet ja kieput ilmassa tuskin silminnähtävänä, vain aurinkoa vasten. Katson ikkunoistani kiiruhtavia pilviä, kun aurinkoiset pakkaspäivät jatkuvat. Lumiset kuuset nukkuvat. Jää naukuu ja kuorsaa. Talvella kuuluu ääniä, jotka eivät ole peräisin mistään elollisesta, ääniä joilla ei ole suuta. Toisiaan vasten kirskuvat puut ovat soittimia, eivät ne puhu. Tuuli tai pakkanen soittaa helisevää jäistä puuta... Puu kolisee paikallaan. Pelkkä veden olomuotojen muutos ääntelee siinä. Onko talvi jännittynyt? Kokemus ei sitä hyväksy.
Meri on jäässä Säppiin asti: lahdelta katsottuna horisonttia vallassaan pitävä pörrötukkainen, laakea saari. Nyt se on aloillaan, sinne menee valkoinen, hauras tie, leveä kaulus sen kaulassa. Jänis voisi sen ylittää. Kettu voisi juosta sen yli.
Ilmassa on makea tuoksu. Kuin värit puhdistaisivat toisensa. Oksissa on jonkinlaista riemua joka varmastikin on peräisin kirjoista. Niiden kirjojen paperi olisi toiselta puolelta sileää, toiselta huokoisen karheata. Kuitenkin vain niiden lehtien, joille kuvat on painettu. Mutta lämminsävyiset kuvat eivät ollenkaan muistuta näitä värejä. Tässä maisemassa keltainen ei ole sekoitettunut muihin väreihin vaan on läiskinä siellä, minne aurinko suoraan osuu: taivas on taittamattoman sininen ja lumen värit murtuvat ennemminkin harmaaseen, kuitenkin sellaiseen, joka yhä hehkuu imemäänsä valoa. Valo ei ole kylmä, se on jäätynyt. Se on vain jään läpi kulkenut. Talvi on hiljainen ja eristäytynyt, lukuun ottamatta kellonsoittoa, lukuun ottamatta lintuja, jotka ilmaantuvat kohta, ja sydäntä pakahduttavaa seurallisuutta. Talvi muistuttaa lukemista.

2009-12-23T10:51:00.001+02:00

Lapsi juoksee ylös kotipihansa lumista rinnettä,
kaikki on mustavalkoista, mutta kaiken ylle on vielä vedetty
hämärrysverho, niin että hänen on helppo kadota,
kulkea porttien ali ja käytävien sivuitse.
Omien askeltensa vierellä puoliksi juosta ylös
upottavassa ja narisevassa lumessa. Se on pehmeää ja
tarrautuvaa. Se on kaikkialla. Sitä koskettamalla
voi koskettaa kotipihaa, mutta myös maailmaa
sen ulkopuolella, sekä maailmaa sen alapuolella,
myös maailmaa välittömästi sen yläpuolella,
hengessä, kämmenellä. Silmiin keräytyy sumua,
silmäripset ovat jäässä, henki puhaltaa ylöspäin,
kaulaliinan sisältä, nenä ja poskipäät kastuvat,
otsahiukset kastuvat ja jäätyvät, käsissä on lapaset
joihin jäästä on kasvanut mosaiikkinen pinta
kuin sille merenpohjan tajuttomalle eliölle joka
lajittelee hiekanhyviä kuorekseen.
Yksi iso moottoritie kohisee oikealla,
ja jos kuuntelee tarkasti, vasemmalla erottaa toisen,
näiden liikkuvien, harmaansävyisten linjojen väliin
jää lapsen tarpoma ja juoksema rinne,
ja avautuvassa tilassa, sillä moottoritiet yhtenevät
takanapäin ja edessäpäin kulkevat etäämmäs toisistaan,
tässä avautuvassa kiilassa rinne kulkee ylös
ja sen toisessa päässä on metsä.
Metsässä soi musiikki, ja lumi putoaa korkean kuusen latvasta
ja hajoaa matkalla kuin suuren vesiputouksen höyrystyvä vesi.
Jokainen lumen partikkeli, jolla ei nimeäkään ole, jättää
oman painaumansa pehmeään hankeen,
niin juurisatanutta on lumi,
joka tuntuu olevan kaikkialla, selittämättömästi hiuksissa.
Lapsi on ottanut kyllin monta askelta poispäin ajatuksesta,
joka hänellä oli mukanaan oviaukossa seistessä.
Hän voisi joskus vetää sitä mukanaan pulkassa
ja katsoa miten kauas sen kanssa pääsee,
mutta nyt se on hajonnut metsän eri oksille.
Monille rungoille. Lapsi pysähtyy nyt puiden keskelle.
Hänellä on päällään: ja hän kertoo mielessään vaatteensa.
Sekä miten hänen hiuksensa ovat kiinnitetyt.

2009-09-29T11:18:00.000+03:00

Tunsin että se liikkui eilen St Nikolain kirkossa edestakaisin.
Tuli välillä kuin jänis ikkuna-aukoista
ja lensi kuin lintu läpi keskilaivan ja katosta ulos.
Se liikkuu usein konsertissa, kun musiikki
suihkii puolana tilassa perässään ajan lanka.
Jotain häivähtää mielessä ja vie huomion, ja taas huomio on viety.
Jotain vilahtaa ikkunoista sisään ja jälleen ulos
ja vie huomion eikä palauta sitä.

Kysyttävä kysymys

2009-09-21T22:52:00.000+03:00

Tieto avaruudesta, jonka vain tieto toisista ihmisistä voi hiljentää.
Tieto huudosta, jonka vain rauhallinen uni voi hiljentää.
Tieto siitä, että kaikki syntyi ehdottomasti näin.
Kohtalonusko jota jatkuvasti koetellaan.
Sattuma jonka nimeä ei enää kukaan tunne.
Kukaan ei enää kysy, kohtaloko vai sattuma.
Sitä näytelmää pelattiin marionettien teatterissa kerran
mutta nyt se on unohtunut.
Mutta jokaisella on kuitenkin mukanaan kysyttävä kysymys.
Jos sen voisi nähdä, se olisi kuin jonkinlainen nuuskiva pölynimuri,
mutta elävä, orgaanisesti kantajassaan kiinni, ja aktiivinen.

2009-09-17T14:11:00.002+03:00

Taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se ei edusta minun makuani,
se on vain veistoksen mahdollisuus.
Ehkä maailmassa noita hauraita esineitä
voisi kuitenkin säilyttää.
Voisin syödä mustat paperista taitellut kirjaimet,
tai ehkä niistä voitaisiin jotenkin huolehtia.

Niin kevyt kappale että se on liimattava alustaansa.
Ontto, mutta täysinäisen vaikutelman tekevä veistos.
Kaikki näyttää joltakin muulta, mutta ei lopulta miltään,
ei myöskään itseltään, vaan ajatukselta ja mallilta.
Keskellä kulkee taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se mitä hän rakastaa on yhä kaukana sekä sisäpuolella.
Hän on varmasti tehnyt tämän kaiken itseään varten
sekä niille joita hän rakastaa. Hänen mielensä on askarrellut.
Tietämättä itsekään mihin on menossa hän on seurannut
minne muodot häntä vievät. Muodot ovat halunneet kertautua.
Niiden suurin halu on ollut säännönmukaisuus,
ja hän on leikkinyt niiden kanssa: pudottanut ne kädestään,
ja sitten katsellut, kun uusi järjestys toistuu.
Näkymättömät hyönteisten tavoin toimivat periaatteet,
jotka etsivät kaavan mahdollisuuden ja toteuttavat sen,
samat eliöt, jotka ohjaavat silmää tapetilla tai verhojen kuviossa.
Hän on aina antanut niille materiaalia ja seurannut niitä.
Mutta hän ei ole missään vaiheessa rakastanut työtään,
kappaleita, niiden järjestystä, niiden materiaalia.
Niin siitä ei ole tullut hänen kuvaansa, eikä minkään sellaisen kuvaa,
mitä hän rakastaa. Se on säilynyt vapaana.

En kuitenkaan tiedä, mitä maailmaan on tullut silloin
kun siihen on tullut tuo vapaa muoto
joka antaa taiteilijan rakastetunkin kulkea maailmassa vapaana.
Ajatukselle on annettu hahmo, ja kun seuraamme taiteilijaa
ajatuksen seassa, emme kadota häntä vaan pysymme mukana
kuin noiden hyönteisten tavoin toimivien periaatteiden taluttama silmä.
Huomaamme ettei se ole edes ajatuksen hahmo.
Se on sitä maisemaa, missä ajatus saattaa harhailla.
Se on tuskallisen systemaattista, pitkästyttävää, ihmiselle vierasta,
siitä ei ole muuta todistetta kuin uni, jonka kerran näin:
kesä oli tullut pelkistettynä pintana ikkunoiden taakse
kauttaaltaan siinä värissä, jonka koodi sen ajan tietokoneissa oli x.
Siitä huolimatta olin unessa hyvin onnellinen.
Kun siis sille maisemalle, jossa ajatus kulkee, on annettu hahmo,
on oikeastaan luotu jotakin ajatukselle itselleen,
puisto, jossa se saa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa,
välittämättä meistä, maailmastamme ja siitä, mitä rakastamme.

2009-09-13T17:07:00.000+03:00

Kerrokset lepäävät toistensa päällä. Kun virtauksen voima kaivertaa niitä, ne paljastavat keskinäiset suhteensa. Syksyn alku, kun rintakehässä on tyhjää, on silti muistuma kaikista menneistä alkamisista jolloin rinnassa oli niin täyttä. Mutta tapahtuu jotain muuta: tällä hetkellä ei ole omaa materiaaliaan, vaan se eletään kokonaan menneen kautta. Tähän kohtaan jää aukko.

2009-09-13T17:05:00.003+03:00

Heräsin aamuhämärässä ja pieni rannekelloni laukkasi ympäri, ympäri...
Minun pitäisi yrittää elää välillä muusta kuin muistoista,
niin kuin olen nyt tottunut. Ehkä sinä voisit auttaa minua siinä.
Se alkoi hyvin, ymmärsin, ettei mennyt ole hukassa,
kuinka rikkaaksi tunsin itseni.
Luen vain vanhoja sanomalehtiä. Vanhoja kirjeitä...
Mutta sinun pitää ymmärtää millainen rikas seutu se on.
On esimerkiksi mahdollista nähdä, miten mehevää ruoho on,
kuinka sitä tekisi mieli haukata iso suullinen.
Ja miten aallot ovat jo tulossa kun vuorovesi nousee,
kermaiset aallot täynnä napattavaa kalaa.
Kun asuu muistoissa, saa myös kaikkien toisten muistot.
Tuolla on ihastuttava pieni kulkue pilviä horisontissa.
Meri on tänään valoisa kuin lupaus.
Haluaisin istua nyt kanssasi, en nurmikolla vaan jonkin puun alla
niin että se häikäisevä kirkkaus on juuri ulottuvilla.
Siten, että saatte onkalon... ehkä on pysähdyttävä tyhjyyden
ympärille hetkeksi ilman yhtäkään tuoksua tai kuvaa,
sitten se voi taas lähteä liikkelle, kudin,
paennut silmukka on poimittu takaisin...

"Niin että saatte onkalon"

2009-09-10T12:15:00.006+03:00

Piano seisoi edelleen siinä missä ehkä muistat sen olleen, kaunis taffelipiano jossa on ne puiset vasarat. Olin uneksinut että minulla olisi jotain soitettavaa, sillä en ollut päässyt pianon ääreen niin moneen vuoteen. Unessa minulle kerrottiin, että pianon päällä on joitakin Satien kappaleita, ja voitko kuvitella, niin todella olikin! Joku oli hankkinut kopioita ja sitten jättänyt ne sinne. Ryhdyin heti kokeilemaan niitä, kunhan oli tullut ilta ja kaikki olivat vetäytyneet siitä osasta taloa. Toivon, ettei yläkerran huoneisiin kovin selvästi kuuluisi soitto alakerran kulmahuoneesta. Uskon että talon seinät ovat paksut ja sitäpaitsi huone on niin täynnä mattoja, kankaita ja pehmeitä sohvia. Tuntui sanomattoman ihanalta kun Gnossiennet, joita silloin soitin soittamasta päästyäni, vähitellen muistuivat mieleeni. Saatoin keskittyä saamaan sormiini pehmeän kosketuksen niin, että soinnut soivat täysinäisinä ja juoksutukset tasaisina. Minulla oli aikaa ajatella myös tyylimerkintöjä: ”omaa itseänne kysyen”, ”niin että saatte onkalon”. Näitä kappaleita ei soiteta nopeasti vaan niissä kuljetaan, niiden avulla voi pidätellä aikaa kuin pysähtyisi hetkeksi tarkastelemaan jotain näkemäänsä. Nuorempana tavoitteeni oli soittaa kolme Gymnopedietä siten, että itse nukahdan kesken soiton! Nyt tunsin että koko ihana kulmahuone oli minun, ja sitten sohvaryhmät täyttyivät kuvitellusta seurasta. Se ei ollut konsertti vaan yksinkertaista yhdessäoloa. Joku soittaa pianoa. Soiton vaiettua keskustelu jatkuu, toiset lukevat kirjaa. Ulkona puutarhassa pimeys jatkuu kuin mitään ei tapahtuisi. Välillä jotain pientä tapahtuu, joku avaa oven kuistille ja haistelee ilmaa. Meri puuskahtaa alhaalla. Vetäytyy ja huoahtaa jälleen. Kuohu kuohun päällä se astelee rantaan. Välillä jyrkemmässä kulmassa, toisinaan jo valmiiksi taittuneena. Aivan pienet ja kämmeneenmahtuvat kivet pyörivät toistensa yli vetäytyvän aallon mukana. Ne ropisevat pehmeästi. Suljin oven ja menin takaisin kulmahuoneeseen ja istuin vuorotellen kaikissa nojatuoleissa, jalat koottuina risti-istuntaan.

Sedimentit

2009-09-06T14:51:00.005+03:00

On voimia jotka vaikuttavat uskomattoman pienellä säteellä, vain siellä missä tarvitaan. Niiden tarkoitus on pitää atomiydin koossa, eikä niitä atomiytimen ulkopuolella enää tunneta. Joskus maailman lapsuudessa kai kuviteltiin että pölynhiukkasessa voisi olla toinen maailma tai että meidän maailmamme voisi pyöristyä marmorikuulaksi jonka seuraavan mittakaavan olento pudottaa hyppysistään. On houkuttelevaa nähdä atomissa aurinkokunnan rakenne, mutta mikään sellainen ei ole milloinkaan ollut totta. Ei ole loputtomuutta, merihevosten laakso ei tule vastaan jokaisessa suunnassa, vaan toisessa suunnassa on käsittämätön säikeiden maailma, toisessa galaksijoukkojen järkevä etäisyys toisistaan. Emmekä me, kolmiulotteiset olennot, joilla on ruumis, voisi olla olemassa missään muussa mittakaavassa.

Ihmeellinen valo, totta kai minun pitää mennä, minä menen aivan pian. Tullessani tähän pieneen huoneeseen luulen, että täällä on sytytetty lamppu, mutta se on todellakin ulkoa tuleva valo noin lämpimän keltaisena. Ikkunan edessä seisoo harmaa kirkko. Jollakin tavalla se on vanha lady, siinä on jotain hattupäistä, mutta sen sisällä kaikki paitsi sydämellinen vakavuus saa väistyä. Kohta aurinko tulee esiin tornin takaa, sitten se jatkaa toisen tornin taakse ja viipyy siellä, kolmannen tornin takana, kunnes laskee mereen kurkistaen hieman. Minun on mentävä sitä vastaan. Jokainen askel tekee minut helposti sairaaksi, ei minun ole hyvä missään. Veri ei virtaa kunnolla. Mutta tässä vaivaisessa tilassanikin pääsen rantaan valkoisten hevosten luokse. Tuuli avaa ikkunan raolleen ja punaisen unikon siipimäinen terälehti putoaa. Aurinko paistaa nyt silmiin, on mentävä sitä vastaan.

Tiedän että sekä etelään että pohjoiseen päin rannikkoa pitkin löytyy kiinnostavia sedimenttejä. Voisin kumartua ja kahmaista käteni täyteen fossiileja. Arkaaisen ravun pää on kuin koiran, kuonomainen. Mustekala, jolla on kartiokuori, herättää hellyyttä, siinä se kelluu, epäkäytännöllinen, ei osaa irrottaa. Neljä vuotta sitten autoilimme suuren ohjaajan saareen, jossa kivet ovat jääneet seisomaan. Autoillessamme pysähdyimme joskus kun kartassa näkyi nähtävyyden merkki, sama, jonka voi nähdä korvameduusan sisällä. Kerran polku johti yksinkertaisesti muutaman kiven luokse. Ne olivat kerran muodostaneet jonkinlaisen rakennuksen, olleet osana siinä, tai ehkä vain sen lähettyvillä. Vilken sevärdighet, sanoi yksi meistä. Hän oli pettynyt. Minun ongelmani kenties oli, etten osannut koskaan pettyä.

Luen fossiileista ja luen, miten tärkeää on tietää tektonisista liikkeistä ymmärtääkseen tätä kaikkea. Jotta todella voisi ymmärtää kaiken olisi yrittävä kahlata lävitse myös kosmologiaa ja pysähdyttävä erityisesti niissä paikoissa, joissa mieli äkisti kääntyy nurin. Tuntuu kuin kasvot vääntyisivät sillä näköala vääntyy, kuin sillä tarkastelijalla, joka sijaitsisi kaiken alussa. Kaikki sulaa ja kiertyy. Se on hyödyllinen mielikuva. Aurinko paistaa vielä hetken ajan silmiin, sitten siirtyy Pyhän Rouvan tornin taakse. Aurinko paistaa vielä hetken ja sitten sen polttoaine on käytetty loppuun. Maailmankaikkeus laajenee vielä jonkin aikaa ja sitten sen energia on lähes käytetty loppuun. Mutta on väärin olettaa että ainoastaan tässä vielä verraten kiihkeässä vaiheessa, jossa kolmiulotteista hiilivetyelämää voi esiintyä, tapahtuisi kiinnostavia tapahtumia. Kiinnostavia tapahtumia voi löytää mistä tahansa kohdasta maailmankaikkeuden elämänkaarta.

Sääksikamera

2009-04-09T10:39:00.003+03:00

Sydän lyö rauhallisesti. Sääksi ei ole pesällään. Veden pintaan osuu kauempana auringonvalo. Valo on virtaamassa selkää pitkin pois. Kuva odottaa lintua. Leipä tuoksuu. Yhden talven lumi on satanut pesän päälle, se on paikallaan, sääksi palaa. Se on palannut. Aurinko paistaa sen sulille. Sydän lyö linnusydämen tahtiin, nopeasti. Kuvassa, poissa.

Valo on jättämässä pihan ja männyn, jonka runko tavoittaa laskevaa aurinkoa. Toiveet ovat asettumassa paikoilleen, tyhjä pesä, tyhjä puutarha. Lintu kuvassa kymmenen sekunttia, siivet koholla. Vesi punertaa. Lintu katsoo kohti. Sydän lyö rauhallisesti. Leipä on hapatettua, hyvää leipää. Se, mikä ei tänään tapahtunut, on kadonnut. Pesä on vanha, leivän juuri. Vanha astia. Uusi, tuore vuosi, joka kerää valoa. Kun lintu nukkuu pesässään, kuva on pimeä, ja sydän lyö.

Sääksi on pesässä. Sen niskahöyhenet pörrössä. On tuulinen päivä, viimeöinen kuun pyöreys pyyhkiytyi pois. Ja nyt valoa taivutteleva pilviharso auringon edessä, kohoilevia laineita ja tuulta. Posti ei ole vielä tullut. Ehkä se ei tulekaan. Pää kääntyneenä sääksi puhdistaa selkähöyheniä. Se asettelee pesän risuja. Kuin ihminen järjestäisi kynät, varren ja terät, mustepullon, liidut ja hiilikumin kaikki tarkkaan järjestykseen. Päätä pakottaa, tuuli on kääntymässä. Tuuli käy korviin ja hajanainen valo silmiin.

Tuuli heittää petivaatteita narulla. Pienet risut liikahtelevat kuvassa. Sääksi on pesässä ja odottaa. Linnun mustat ja valkeat sulat siivissä ja rinnassa ja ruskeat höyhenet kaulalla, sen kaksi keltaista silmää katsovat toisinaan kohti, sitten se on kääntänyt päänsä pois ja tuuli osuu sen niskahöyheniin. Silloin se on kuin hahtuvainen voikukka. Ikivanhaa harmaantunutta jäätä saarten ympärillä ohut raita. Puutarhassa viipyy haurastunut lumi, mutta kaikki muu on jo kuivaa ja auringon ja tuulen täyttämää. Odottaminen ja korjailu on nyt tärkein tehtävä. Sääksi katselee selälle päin ja on kuin näkisi tuulen siihen tekemät muodot. Tuuli käy silmiin, aurinko käy siipiin, sydän lyö levottomasti.

Englanti

2009-04-06T12:58:00.004+03:00

Innostuneesti kuiskattu keskustelu. Hiljentynyt musiikki, kiihkeä tarve olla hiljaa ja puhua. Ja loputon toivomuslista siinä. Kunpa vuodet eivät olisi kuluneet niin peruuttamattomasti. Tyttöjen huoneissa soi sama musiikki. Ja kun kesä tulee, Englanti avautuu. Meren rannalla pienten kivien päällä he ojentautuvat. Kaikki tungeksii heidän päässään.
Mitä minun pitää tästä ottaa? Mutta lokkeja, ja aurinko. Huvipuisto. Vaatekaupassa on valkoisia ryhdikkäitä paitoja ryhmissä. Ja eräänä aamuna rymistelee linja-auto ja yhä niin vihreinä kasvavat rinteet yllä ja alla, kiviaidat ja pensaikot joista pieni eläin lävitse. Maaseutukaupungin torilla keskellä risti. Vieras leivonnainen. Sitten meri, kohta meri. Tuolla se jo näkyy, sen kutsu on vastustamaton vaikka käsittämätön. Se on vuorovesineen niin toisenlainen. Pitäisikö läksyt muistaa vai unohtaa? Auringon paahtaessa selkää, ja liinaa varovaisilla hiuksilla, on kuin ensimmäistä kertaa jokin todella kasvaisi mielessä. Mutta miten se kerätään talteen? Samat kappaleet joka radiossa ja niitä hyräilee jo taitavasti kesäisellä kielellään. Puhekielellä, joka ei itsekään tunne itseään, ja varoittamatta jotkin tarinoista heräävät eloon, ovatkin kaiken aikaa olleet täällä. Se on tuo kaninkolo, tuo maan loppua kohti kallistuva kivi ja luola. Eikä ehkä milloinkaan ennen ole oikaissut tietään pienen hautausmaan läpi, kukaan toinen ei siitä voi tietää,
saanko minä ottaa tämän? Pehmeällä matolla jalat ja jaloissa yksi kissoista, ruohikko, voileipä, vieraan maan suklaa, kellonlyönti, huudahdus, päivällinen, ja aika on muuttanut tänne. Kasvan nyt täällä. Kirjoitan arasti kertomuksen. Kerron siihen hyvästit. Ajan bussilla, kivet tuoksuvat erilaiselta, ajan kuin tietäisin minne olen menossa. Taas meidät viedään, köysirata vie meitä rehevän metsän yllä kohti rantaa ja uimapuvut tuntuvat vaatteiden alla mutta ajatuksissani olen silti hautausmaa, rautaristi, iso puu, meren kastelemat pyöreät kivet, koulussa. Ranta yhdistää tytöt, auttaa heitä puhumaan ja vaikenemaan, pökerryttää heidät. Jossakin musiikki. Isän ja äidin tohvelit ja koiran rapsutus, grillijuhlat, kolmanneksi viimeinen ilta, näin aika lähestyy loppuaan. Nyt on oikea hetki etsiä huvipuisto, sitä tarkoittavat sanat ovat muodostuneet.

Onnelliset

2009-01-15T12:40:00.002+02:00

Kaikki johtuu siitä että me perustimme yhdessä kirpputorin. Tunnetko Susannan? Hän käytännössä asuu siellä. Se on tuo vanha puutalo. Siellä on keittiö, ja wc joka ei toimi. Lattioilla on vielä järjestämätöntä tavaraa, enimmäkseen vaatteita. Järjestämme niitä minkä ehdimme ja myymme sitä mukaa, kuka tahansa saa myös ottaa sen minkä tarvitsee, katso sinäkin onko pinoissa jotain sinulle sopivaa. Tämä on kuin pieni perhe. Tunnemme olomme turvalliseksi, vaikka tietenkin välillä epätodelliseksi. Olet kertonut unistasi, joissa havahdut siihen että sinulla on toinenkin koti, edellinen vuokra-asunto, jota et ole muistanut sanoa irti. Se elää omaa elämäänsä siellä ja odottaa että tulisit käymään, siellä on vielä paljon tavaroitasi, tätä kaikkea, mikä mahdollistaa elämisen, hyviä huoneita ja tilaa. Tässä on jotain samanlaista. Missä tuo talo on, jossa kirpputorinne sijaitsee? Se on kuussa. Tämä ei ole Maa-planeetta vaan sitä kiertävä pieni kuu, ei se Kuu jonka tunnemme, vaan toinen, pienempi. Tänne pääsee helposti, kohta lähtee alus takaisin Maahan. Ota mukaasi minkä tarvitset, muun voit jättää silleen. Kun katsot ulos, ei ensin näytä mitenkään siltä kuin olisit toisella taivaankappaleella. Ikkunoiden takana on lumeton maa ja lehdettömiä puita, piharakennuksia ja naapuritaloja. Mutta kun kurotat edemmäksi näet maaperää halkovan kanjonin jonka pohjalla virtaa vuolas jäinen joki, ja tällaisia muodostumia ei Maassa näe. Villi ja kesytetty ovat täällä rinnakkain, tämä on levoton, vapaa paikka tämä pieni kuu, ja merkillinen tunne jota tunsit noustessasi portaita johtui toisenlaisesta ilmakehästä.

2009-01-14T18:17:00.004+02:00

Olin ainoa joka käveli pimeillä vallituksilla. Oikealta tulivat nokkamaiset ja kielimäiset aallot. Niiden väri pimeässä oli himmeä vaahto. Kaupunki ja tähdet valaisivat. Ennen pitkää tuli vasemmalta laiva, joka kulki hunajakennona saarten ohi. Valokennona. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen, valottomissa kallioissa, joista kontrasti on hävinnyt, kohisevassa meressä, sähkössä, joka loistaa tummansinisen keskellä, pimeydessä, pilvenriekaleissa, tähdissä, tuulessa, saaressa, jonka ylle varhainen yö on laskeutunut kuin se olisi aina ollut siinä, taakse jääneissä katuvaloissa ja märässä soratiessä, joka täytyi jalalla tunnustella. Tykeissäkään, joiden piipussa näytti kiiluvan jokin. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen. Ihmistä ei näkynyt ja jos hän olisi näkynyt, hän olisi heittänyt pimeyteen kammotusta. Lumeton merellinen muutaman asteen talvipimeys, metrien sekuntituuli, laiva, pilviä, tähtiä, valoa, kylmän aallon kohinaa. Sukellusvene rannalla talviteloille nostettujen veneiden seurassa. Sukellusvene, kapea valas niiden joukossa. Kurkistava pitkänenäinen sukellusvene pimeässä. Pimeästä erottuva vaalea kylki. Vaalean vaahdon kirjoma kylki, ruostunut, huollettu, hitaasti museoitunut pinta. Se oli nyt rannalla ja vedessä matkasi jotakin muuta. Pullo ja mehiläiskenno. Runot ja ystävällisyys. Toiveet ja arjen hiljainen hohde matkasivat merellä hieman pinnan alla, kelluivat juuri pintaa rikkoen, aaltojen seassa pimeässä.

Akedia

2009-01-09T14:54:00.003+02:00

Ihminen irrottaa katseensa työstään, hän tarrautuu linnun lentoon, hän nousee ja astuu lähemmäs ikkunaa. Ihminen huokaisee ja laskee päänsä rinnalle, hän venyttelee, nostaa sitten katseensa ylös ja siinä on taas ikkuna, taivas, lintuja, puita. Hän ravistelee päätään hitaasti ja uittaa samalla kasvojaan maiseman vaikutelmissa. Hän laskee katseensa työhönsä kuin upottaisi kätensä hiekkaan ja nostaa sitten taas kouransa hiekkaa täynnä, ravistelee sen maailmaan ja katsoo ajatuksettomana kaiken hajoamista valossa, hiukkasia. Ihminen tarkentaa silmänsä kauas, sitten lähelle, näkee hiukkasia, vielä lähemmäksi, epätodellinen tunne tulee lievänä huimauksena ja valoa vasten hän näkee näkökenttänsä reunat, myös hiukkaset siinä. Valoa, ilmiöitä, katseen kulkua ja sen osumista hän katsoo, sitten taas työhönsä, kuluu hetki ennen kuin hän tunnistaa sen. Maailmankaikkeuden ravitsemana hän ajattelee jaksavansa nyt tuoreesti ja rennosti käydä työhön. Ihminen nostelee työtään kuin kirjavia tilkkuja käsiinsä ja kääntelee niitä. Hän ajattelee keskittyvänsä, sillä mielikuvissaan hän istuu kauniissa huoneessa lattialla aivan keskellä huonetta ja työ on hänen ympärillään. Tai hän kävelee metsässä ja työ tulee häntä vastaan. Hän irrottaa katseensa työstään ja sulkee silmänsä. Hän kuvittelee että joku tulisi tapaamaan häntä juuri nyt. Ihminen kuvittelee jotakuta ihmistä joka keskeyttää hänen työnsä, mutta hän voisi kertoa työstään ja ymmärtää sen entistä paremmin. Mitä hän sanoisi. Onko hän muuttunut työn mukana? Ajatteleeko hän siitä samoin kuin ennen? Jos hän ei rentoudu, ei työ ole koskaan mahdollista. Hän koettaa ottaa työn käsiinsä hyvin rennosti, kuin se ei painaisi mitään, ja laskea kasvonsa siihen kuin johonkin todesti virvoittavaan, ja sitten tehdä sitä, tehdä työtä, työskennellä, työskennellä.

2009-01-07T16:11:00.001+02:00

Pikkukosken suvanto oli jäässä kaikkialta paitsi siitä, missä kone pulputti nelikulmaista avantoa. Alas veteen ja ylös aurinkoon niin että aika katoaa. Ja kun kävelee rannasta poispäin ja käy kurkistamassa kallion taakse, näkee miten joen valkoinen tie jatkaa yläjuoksulle kuusten varjossa. Ei enää tiedä mikä on tie, mikä aukio ja mikä vain maan ja veden pintaa, kartat ovat lakanneet olemasta. Voisi luulla että tämä on suunnaton lattia jolla on valkoinen matto, jollei olisi niin kylmä ja aurinko niin voimakkaana kasvoilla. Ohuet saumat kulkevat jäässä ja viime yönä sataneessa lumessa ne ovat mustat, kun pyyhin lumen pois, ne ovat mustassa jäässä valkeat. Jää on sysimustaa kuin musta peili, kuin kiillotettu musta esine. Mietin hetken miksi jäällä on puukapuloita, kyynärvarren mittaisia ja sopivan kevyitä mutta sitten ajattelin että täällä oli leikitty koirien kanssa. Poimin yhden ja kun kohotin käteni, koira haukahti jossakin ja sitten keppi osui jäähän kumahtaen. Kreikassa nainen näytti valokuvaa jäätyneestä Aurajoesta ja sanoi kysyneensä, mikä on tämä leveä tie, mutta myöhemmin hän ymmärsi kävelleensä jokea pitkin. Nyt mustassa jäässä näkyy valkoinen kolikko, pyöreä kupla, jään sisälle jäänyt kuin valkea kuu mustalla taivaalla. Jään sisässä on kuu, ja sen takana mustuudessa on toisia. Jää on niin paksua että sen sisällä on pyöreitä kuplia, valkoisia kuun kiekkoja, syvyydestä nousevina jonoina.

2008-12-29T19:35:00.002+02:00

Veljet juoksevat mereen... Kalastaja pitelee kädessään kalaa totisena... ylpeänä... Päivetys on noussut poskille... tukka näyttää entistä vaaleammalta... Vanha ruuhi palaa juhannuksena... yksikin on pukeutunut kansallispukuun... istuvat kallioilla kukin mielensä mukaan... On pyytänyt poikaa asettumaan suurten kuusten eteen... Pöytä on katettu pihamaalle... kasvupyrähdystään elävän tytön pitkät kintut... Partiovyön solki... Muodikas suikka... pienoiskivääri ei ole lelu... Auringon paahtama seinä, kuva palanut puhki... Rantavesi vilvoittaa pienintä lasta... Soutumatka on lyhyt... kaislikko väylän molemmin puolin... Muistikuvat... Tervapahvi... ja punamulta... Terve ulkoilma... Ystävien sekä naapurin lapset... koulun päättymisen jälkeen... töiden alkamiseen asti... kunnes illat viilenevät... Piippu... Savustus... nuotio... Muurauslaasti... Kunnes illat viilenevät...

2008-12-21T12:35:00.002+02:00

Kanahaukka, päiväpetolintu, tuli puutarhaan ja ennen lähtöään istui kahdesti puun oksalla, levitti siipensä ja näytti suurelta. Hyvin samanväriseltä kuin kaikki kasvava, joka on lepotilassa ja jota ei lumi valaise. Raidalliselta, kuin paljaat puut oksineen ja märät koivujen rungot. Pikkulinnut olivat takkuisen syreenipensaan turvassa eivätkä pitäneet meteliä sen enempää kuin tavallisestikaan. Haukan ajoivat pois varikset, tai jokin sen oma havainto, mitä se täällä teki. Sen kaartuva nokka, otsa ja päälaki, sen lennossa leveä pyrstö, sen hiekanväri ja sen koipihöyhenet.

2008-12-21T12:27:00.002+02:00

Outo kajastus taivaalla kuin aurinko olisi siellä. Kuljettu matka on verrannollinen, ja niin on aikakin, ilmapatsas, ajatuksen nopeus, kohoava ilma. Onko anteeksiantamatonta kohota näin kaiken kohoavan mukana? Saako nähdä tällaisen hymyilevän avaruuden, esimerkiksi syntymäpäivänään, lahjaksi pimeimpänä päivänä. Kun on varttunut ymmärtämään sen merkityksen. Harvoin saa tehdä tekoja. Onko siis sopivaa kohota tällaisen laulun mukana keinumaan ja soimaan kuin kello? Jos pääsee sivuovesta ilmaiseksi konserttiin, ja etsii paikan ketään häiritsemättä, voiko pitää saamansa musiikin?

2008-12-11T12:09:00.002+02:00

Suuri punaruskea kukkaruukku on käännetty nurin ja istuu lumessa kuin kurpitsa, pihan laitimmaiset, korkeat lehdettömät puut ovat täynnä lintuja, lumi putoilee pyyhkeinä tai lehtipinkkoina räystäältä. Olen ollut hyvällä tuulella jo kauan, ehkä koko elämäni, en ole varma minkä ikäinen olen. On keskipäivä.
Takapihan ovi jää raolleen, kengännauhat on sullottu kengän sisään, ei solmittu, jäljet jäävät lumeen. Lämmin karkaa ulos, kädet puuskassa palelevat vähän, aika ei kulu juuri ollenkaan kun puiden välistä katsotaan tuonne missä ovat pellot ja metsä. On vielä matala joulukuun päivä.
Joku on vanhempi, toinen nuorempi, kuljemme puoliunessa. Tulee talvipäivänseisaus, pieni koira on syntynyt ja sitä odotetaan enemmän kuin joulua. Odotan vielä jotakin ennen kuin herään. Keinahtelen hiljaa onnekkuudessani enkä tiedä miten vanha olen. Osa lumesta sulaa, sitten tulee jälleen yö ja antaa uutta.

2008-09-16T18:20:00.003+03:00

Laiskurin päivät kuluvat kylmän ja lämpimän vyöhykkeen välillä liikkuessa. Kuin kissa hän haluaa nukahtaa, mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ei hän halua vaipua pois maailmasta vaan säilyttää siihen yhä näköyhteyden. Unen rajalla hän mietiskelee unta ja valvetta. Hän kysyy itseltään loputtomasti: mikä minut tässä pitää? Miksi en vajoa lämpimän pielukseni läpi, miksi en singahda ilmaan? Miksi vereni kiertää ja lämmittää ja jäähdyttää minua?

2008-09-16T18:20:00.001+03:00

Onko minulla mitään sanottavaa? Mieluiten jotakin minkä sanoin jo eilen. Varmastikaan se ei tullut kunnolla sanotuksi ja tahtoisin jatkaa siitä. On parempi sanoa se kolme kertaa, neljännen kerran. Vielä sen kaikujen keskelle toistaa sitä.
Silloin se on kuin kello. Sillä on oma pyöreävatsainen muotonsa, majesteettinsa ja oma massansa. Se heijastaa, se värähtelee. Se on kaikilla tavoilla maailman kanssa vuorovaikutuksessa.
On parasta sanoa jokin asia niin että se on esine.

2008-09-16T18:19:00.000+03:00

Hämmästys. Paras liittolainen kuitenkin tällä matkalla jossa vaaroja ei kenties kuulu vuosikausiin. Vain hyvin varovaisesti kiiltävää pintaa hieromalla voi saada valinnan mahdollisuuden näkyviin. Miekkaa ei tarvita, ei kääröä. Kääröä voi tutkiskella iltaisin kunnes osaa sen ulkoa. Vain hyvin harvoin tuntuu hetken ajan siltä että kuljettaa salaisuutta mukanaan. Ihmetys kuitenkin tekee kaiken uudeksi, saa leivän maistumaan suussa.

2008-09-06T10:55:00.002+03:00

Maa ei keinu.
Puutarha on hapettuneen kuparin vihreä.
Painokuvassa siro raunioitunut
Pyhän Katariinan katedraali on tuo sama vihreä.
Vastaripustettu verho samoin, vihreä.

Hyvästit

2008-08-14T15:16:00.002+03:00

Pieni vene joka minua vei sanoi hyvästit.
Siksi haron virtaa vastaan.
Kunnes tämä kivien välissä poukkoilu
ja kauhovat liikkeet suvannon puoleen ovat ohi,
ja hyvästit todella liukuvat
ohitse rannan puissa.

2008-07-28T21:42:00.003+03:00

Uimalassa puut kuvastuivat alas veteen, jonne ihmiset olivat päätyneet.
Laudalta hypänneet pojat sätkyttelivät auringossa kuin
olisivat äkkiä vastustaneet veteen putoamista.
Vedessä jäsenet lepäävät jotakin vasten, painavat sitä.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

2008-07-21T23:05:00.000+03:00

"Monista juhlista muistan parhaiten itseni"

taas metsässä

2008-07-20T21:02:00.001+03:00

Tämä on polku jonka lapset tuntevat
sillä se johtaa talosta toiseen lasten teitä
Viisaus on sellaista mitä ihmiset tarvitsevat

2008-07-19T13:21:00.002+03:00

Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.

2008-07-19T13:13:00.002+03:00

Kirsikat olivat vielä syömättä
koristeina korkealla puun hiuksissa.
Tuuli painoi mieleensä hyvästelemänsä pajun lehdet.
Kallioimarteen juuri maistui lakritsilta metsän keskellä.
Maan sisään kaivautuneena oli yllätys.

2008-07-19T12:57:00.001+03:00

Istuin mieluiten puun alla. Puut kehystivät taivaan.
Taivaankannen poikki lensivät pääskyset ja kun yö tuli,
lepakot.
Kuka uskaltaa yllättää sinut?
Ehkä se oli kruunupää, sen hampaat olivat tylpät ja suuret.

2008-07-18T15:51:00.000+03:00

Kun asia jää vartioimatta toiseen kerrokseen
tulee yksi mielen karjasta ja ottaa sen hampaisiinsa.

Uusi asunto

2008-07-18T15:42:00.003+03:00

Jokainen kuvittelee että lapsi katsoo juuri häntä.
Pääteasemalla lapsi puhkeaa itkuun ja hänen itkunsa jää tyhjään vaunuun.
Puutarhatuoli tulee mukaan. Unohtuu, että katon hämärässä oli kattotuoli.
Tuuli kulkee katuja pitkin ja etsii, kunnes asettuu kaikkiin puihin.

2008-07-15T15:34:00.001+03:00

On hetki jolloin tuuli uinahtaa,
mutta varmaankin tuuli nukkuu lennossa kuin albatrossi.
Homo Superior. Mistä sellainen ajatus, poplaulusta varmaankin.
Vettä kattilan ja sähkölevyn välissä tai
kuhiseva risteys ikkunan alla, ei, ei koskaan.
Mutta ajattele sitä jos suinkin pystyt.

2008-07-14T13:18:00.002+03:00

Ajattele sitä jos suinkin pystyt
tarkoitan, että pidä sitä hampaissasi ja ota siitä röntgenkuvia.
Kirja nostetaan avattuna ja painetaan kasvoille, hengitetään syvään.
Linnut syövät heti kaikki kirsikat, ja vain vähän tästä jää tuoksua kummemmaksi.

Metsän tulo

2008-07-08T14:29:00.002+03:00

Metsä tulee lähemmäksi vaivihkaa. Metsä on sienistä ja kosteudesta. Kissankarvat katoavat vaatteista mikä minnekin. Kissa tietää että ihminen sen alla on elävä, ja se leipoo kynsillään alustaansa. Kissa saattaa jopa tietää milloin kynsi on liikaa, arvioida sen jotenkin, ehkä väärin.
Metsä tulee koska on syvä kesä mutta ei kuuma. Kuumassa kesässä metsä on harva. Auringossa paahtunut saariston mäntymetsä on silloin sen omin. Mutta tällaisena viileänä heinäkuuna se on odottava sienimetsä. Kirsikoiden aiheita on jo puussa, se saa ajattelemaan mustikoita ja vadelmia, marjan sukulaisia, jotka yhä elävät metsässä.
Puutarhassa istuvalle metsän lähestyminen on henkeä pidättävä. Metsä on elämän läpi kulkeva vyöhyke, jossa ei ole osittaisuutta. Se on oleva syvyyteen asti auki. Kun sammal antaa periksi tai kun polku äkkiä vie ryteikköön, siellä ei ole varsinaista ajan kulua. Metsän katto, metsän pohja, siis taivas, siis maaperä, jossa juuri kasvaa.
Kissa lähtee pois. Kissan rauhoittuvasta ruumiista on tullut istujan ruumiin kanssa yhteinen asento. Metsä pysyy sisään päästävänä ja kuvittelulle alttiina aina siihen asti kun sinne päästään ja sen jälkeenkin. Mutta nykyinen elämä on käärittävä pois. Jokaisesta kerroksesta löytyy oma metsän sisäänkäynti. On väärin etsiä aikaisempaa polkua ja on väärin kaivaa juurta esiin.

2008-05-27T13:50:00.000+03:00

Hän oli viettänyt muutamia päiviä kotonaan
kuin vieraana, kuin olisi asunut pensionaatissa.
Mikä hätänä? kysyttiin, ja verhot heilahtelivat
keveinä ulos ikkunasta, Voi, ei mikään.
Kadulla kulki tuuli kuin aalto.
Jäniksetkin niin hämmästyneitä, kuin emigrantit
ensi päivinään. Niin hitaita ja kömpelöitä.
Ja yökköset pulverisiipineen,
ja piirongin laatikot, ehkä joku olikin jättänyt sinne
hienotunteisen kehotuksen miettiä uskonelämää.
Oliko kaikki vain silmänkääntötemppu?
Jokaisesta kirjasta katsoi jokin muutos tummuneilla silmillään.
Hän oli kiinni kuin pienillä hakasilla ja odotti
Elämä oli täyteläistä, päivät täynnä kuvitelmia elämästä
kuin kadut täynnä kevyttä pölyä, kuin tunnelit.
Eräänä yönä: lantio on painava ruukku
josta kasvaa pitkävartinen kukka, selkäranka.

Neiti K tuntee sivullisuutensa

2008-05-15T20:02:00.002+03:00

Ei, älä sano niin, ethän tarkoita ettei postia olisi! Että laatikko olisi tyhjä ja tyhjä olisi pienen valkoisen piirongin päällinen eteisessä puhelimen alla! Ei edes paria sanaa puhelimen huhuilusta ole varissut siihen, ei paria kilahtavaa nuottia. Kukaan ei ole minua kaivannut. Unohdinko jonkin kansallisen juhlapäivän, tai pehmeiden pielusten viikon, jonka aikana kukaan ei saa muuta kuin nukkua ja kuiskutella, ja jokaisen on vain kuljettava kuin unessa tapaamiseen, ja sitten vaivuttava höyhenpatjoille sen toverijoukon kanssa jonka on saanut nukkumatovereikseen ja jonka kanssa on vaeltava tämän epätodellisen nousevan ja laskevan, ilmassa riippuvan, auki keriytyvän ja tuulen halki pyyhkäisevän tien, laivan laskusiltaa laivaan ja sitten tangenttia pitkin avaruuteen, kuihin ja tähtösiin. Nyt nuku, nuku nyt. Nuku yksin, sillä myöhästyit. Et ymmärtänyt, lapsonen. Et milloinkaan sitä oppinut. Et tiedä kuinka kuljetaan, kuinka ojentaudutaan, kuinka hengitetään toisia kohti, kuinka lomitetaan käsivarret, kuinka itsestään se kaikki käy noilta toisilta jotka sen oppivat, mutta sinä et sitä oppinut, et milloinkaan sitä opi, joten mihinkään, mikä salamannopeasti, kevyesti, pehmeästi, ja mihinkään mikä sanoitta tapahtuu et ole ehtivä mukaan.
Se aika joka kuljetaan tanssikengissä, sen sinä kuljit nyörikengissä. Ja nyt lähtee lankoja pitkin viesti. Kuin maasta taivaaseen kohoavan leijan lankaa pitkin se lähtee pimeään nimettömyyteen, sillä ei siinä ole vastaanottajan nimeä merkittynä ollenkaan, sokeasti nakuttaa lennätinkone sitä sinun avoimesta kädestäsi avaruuteen, kuin viuhkana aukeavat langat, kuin kimppu ilmapalloja jotka tempovat tuulessa lankojaan, kuin loputtomat suorat sinun ajatuksesi lähtee nyt luotasi.
Ja se törmäilee siellä heihin unissa kulkijoihin. Oikein tahdot sännätä heitä päin ja tehdä heihin mustelmia. He kulkevat pareittain ihmeelliseen metsään portista jonka puut aukaisevat välilleen. Puutkin heitä kumartavat! Ja valonsäteet silkasta nöyrästä ihastuksesta solmiutuvat heille esiripuksi! Ikään kuin ei heitä päin saisi katsahtaakaan ilman uudenaikaisinta valokuvaus-studion varustusta. Pareittain ja herttaisissa joukoissa. Miten salaperäinen on se luonnon laki joka jakaa ihastuksen niin tasaisesti heidän kaikkien välille niin ettei kukaan saa enempää tai vähempää kuin ansaitsee. Milloin aikaisemmin ovat lahjat niin kevyesti vaihtaneet käsiä.
Ja he kaikki ansaitsevat. Maa johon he eilen sylkäisivät on jo unohtanut heidät, muisti on pyyhitty ja pyyhitään ainaisesti, sinä vain ainoana muistelet ja tallennat. Siinäpä sinulle virka! Olet heidän kirjurinsa. Jos he joskus tarvitsevat tilinpäätöstä, tulkoot sinun luoksesi. Jos he joskus sellaista tarvitsisivat.

2008-04-04T14:34:00.000+03:00

Helmiäishampaat ja pehmeä, laineille kammattu tukka.
Laineet otsalla huomaamattomilla hiuspinneillä kiinni.
Moitteeton kävelypuku ja pienet kengät,
pienet pyöreäkärkiset kengät, joissa kantapää.
Kantapää astui ensimmäisenä. Vaalea katukivetys hehkui
lämpöä ja imi ja luovutti. Laukku puristui kylkeä vasten.
Kyljessä sydän, kylkiluiden alla, lihasten suojeluksessa,
itsekin lihas, työskenteli ensimmäisenä.
Laukussa rahakukkaro ja postitettava kirje sekä
hansikkaat. Hansikkaitta kadulla keväisenä päivänä
ja hatutta päin. Korvissa sydän, sormenpäissä,
kaulallakin sydämen tykytys. Ohiajavien autojen
harmiton, kuraton kiihko kuivana päivänä. Katupöly
pehmeillä hiuksilla kuin kimmeltämässä. Hampaat,
huulten takana piilossa, hieman epätasaiset. Hampaiden
takana lentoon pyristelevä lintu. Tai yöllinen ajatus,
pehmeinä tunteina kirjoitettu kirje, lepakko. Lepakon
siivissä, hienojakoinen verisuonisto. Lepakon nenässä,
kaikujen aistimisen muoto. Monet kammiot. Niin kulkee
tieto. Niin uuttuvat seikat ympäristöstä meihin, tuokin
kadunvarren putiikki muistoineen, ja postitoimisto,
ja meissä ympäri, kammiosta toiseen.
Kunnes se tieto oli saatu mikä oli saatavissa.
Kantapää. Kylki, sydän, otsa. Hampaat, lintu.

Huvipuisto ja sen varjo

2008-03-17T12:05:00.003+02:00

Merenrantakaupungissa, rantabulevardin toisessa päässä, on laiturille rakennettu huvipuisto. Sinne kuljetaan valkeaa siltaa pitkin, missä valaisevat illan tullen lyhdyt ja rakenteisiin ripustetut lamppunauhat. Laiturin päässä odottavat karusellit, vaijereiden varassa keinuvat laivat ja vuoristoradat. Siellä ovat myös pelikojut, joissa miehet voivat iskeä nyrkillään säkkiä ja kuulla kellon kilkattavan. Moottorien melu ja haju tuntuvat siellä kuin mustana pölynä valkeaa maalia vasten. Koko laituri on maalattu valkoiseksi; huvikauden alussa se aina maalataan uudestaan, ja siitä huolimatta elokuun iltoina maalipinta näyttää jo tummuneelta ja hilseilleeltä. Meren läheisyys ja moottorit kuluttavat sitä. Mutta herttaista ja ylellistäkin on silti kuljeskella laiturilla lyhtyjen alla ja nojailla kaiteeseen. Kulkijoita onkin aina laiturilla paljon, matkalla hupiin ja jännitykseen, taas kauemmaksi siitä, edestakaisin hien ja viileän tuulen väliä. Laituri tuntuu keinahtelevan askelten alla kuin laiva. On oikeastaan uskomatonta että se voi kantaa kaiken tämän. Huvilaitteet ovat niin täynnä paikalleen kiinnitettyä liikettä että on kuin ne tempoisivat pulteissaan. Laituri ei olisi oikein tasapainossa –

– jos ei sillä olisi varjoa. Sillä samansuuntaisesti, kauempana rannalla sillä on seuranaan toinen laituri, kuin kaiku tai kuvajainen siitä. Toista laituria ei ole valaistu lampuin eikä se hohda valkoista pigmenttiä. Sen lankut ovat tummuneet ja harottavat kuin hämähäkin jalat. Varjo, tai luuranko, jokin pinnan alta aavistettava ja pimeästä kajastava hahmo. Ehkä painajainen, mutta ovatko huvipuiston painajaiset kuitenkaan sellaisia? Jos huvipuisto joskus esiintyy unessa, ei se ole kummitusten hiljainen ja narahteleva puisto. Ei, se on säihkyvä hirviömäisyys, jota mitkään luonnon lait eivät enää sido; sen heiluriliike on käsittämätön, tukipiste sijoitettu niin korkealle että se katoaa taivaaseen, momentti niin valtava että enää vain avaruus voi seurata sitä. Tämä toinen laituri on jotakin muuta. Palanut ja raunioitunut paviljonki, jossa pitävät huvia ne varjot jotka aivan valveilla nähdään. Se on huvipuiston kaksonen, mutta syntymässä niiden kohtalot erkanivat. Yksi kasvaa, toinen vähenee, yksi paikataan, toinen lahoaa –

– kun lauantai-ilta on juhlittu ja herrat ja neidit väistyneet lepäämään, aukeaa puisto lapsille. Sunnuntain kimmeltävää siltaa pitkin he juoksevat huvilaitteiden syliin, kohoavat kiljuen korkealle ja rummuttavat jaloillaan hulluuttaan kuin kaniinit. Jospa eno jaksaisi loputtomiin heittää kohti kattoa! Jospa lahden selkä olisi aina täynnä vaarallisia aaltoja! Jospa kaappikellon takaa todella kulkisi käytävä ikuisen kesän maahan? Lapsia vartenko tämä kaikki oli rakennettu? Niin he väittävät, sillä heille on vasta lainattu valtavana summana olemassaolo kaikkinensa. Ilon puisto, huvin puisto. Niinä vuosina on ilo vielä sokeaa, raivoisaa, mutta se tulee katsomaan peiliin aikanaan. Siihen asti, heitä varten tätä pidetään liikkeessä: paikallaan pysyviä ajoneuvoja, struktuuria, joka perustuu ikiliikkujille. Mustalle voimalle, joka virtaa ensin syvällä maankuoressa, sitten maapallon laidan yli ja siitä taas edelleen, pyöreää liikettään kaikkia uomia pitkin, tänne pyörittämään tätä iloa ja sen varjoja.

2008-03-11T19:05:00.001+02:00

Voi lapseni. Miten olet eksyksissä. Miten olet joutunut kauaksi niiltä seuduilta joilla ratsastit todellisella hevosella. Et koskaan ratsastanut hevosella jota ei ollut. Ei, älä katkaise kaulaa hevoseltasi jota ei ole. Et ole oppinut mitään.

Miten värit, joilla maalaat, ovat käyneet sekoittuneiksi. Niissä on kuin lasitettuja kerroksia ja meripihkaan vangittua kuviointia. Yrität maalata jonkinlaisilla kimmoisilla palloilla. Et ole pitkään aikaan koskettanut mitään tahmeaa, mitään, mistä tulisi mieleesi työntää sormet suuhun. Ei, älä maista sitä myrkyllistä.

Miten sinua voisi komentaa luottamaan itseesi? Olet valmis kävelemään käsi kädessä oman lapsi-itsesi kanssa milloin tahansa, eikä sinulta kyynelsilmäistä myöntämistä puutu. Samantekevää, piilotatko ne kyynelet nyt vai et. En tarkoittanut sitä. Selaile vaikka näitä maalauksia tässä. Ota ne käteen, ne ovat todellisia. Mitä tunnet?

Niin juuri. Katsahdit lapsi-itseesi, katsahdit minuun. Odotatko meidän kertovan sinulle mitä tunnet, kun katsot näitä maalauksia.

Minulla on yksi ainokainen funktio, suhteessa sinuun.

Olen vailla virheitä ja ominaisuuksia.

Sinulla on loputtomasti funktioita, suhteessa mihin tahansa.

2008-03-11T18:16:00.000+02:00

Hetki juoksi tyhjiin, ja kaikki odotukset raukesivat jälkiä jättämättä. Ne olivat olleet valon luomia illuusioita. Tottumattomille silmille tämä valo oli taikuri, se nosti esineitä ilmaan ja synnytti tyhjästä nestettä, kuin tunnetta, joka virtaisi olioiden välillä. Sellaisia suhteita ja sijaintipaikkoja ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Niinpä se matka kotiin ohi valossa kylpevien rakennusten oli jo ollut tuo luvattu ihme. Ei ollut enempää luvassa, vaikka sitä miten yritettiin ammentaa huulille nostetusta viinilasista. Toki sellainen neste voi myös täyttää mielen ja maailman. Keinuvauhtiin antautuminen voi muistoissa näyttää aivan samalta. Se oli elämisen saavutus, oma palkinto. Kuka palkittiin? Ennen kaikkea ei ollut mitään syytä menettää rohkeuttaan. Oli selvää että nurjat puolet, kääntöpuolet ja pimeät puolet olivat aivan lähellä. Sitä mukaa kun läheni, tajuamattaan, ymmärrystä sen elämyksen kauhistuttavista seurauksista... mutta rohkeutensa menettäminen olisi ollut kerta kaikkiaan pelkurimaista. Niin mittaamattomasti perusteetonta elämänriemua arveluttavampaa on perusteeton elämänpelko.

audio stream

2008-03-09T21:05:00.002+02:00

Tuntematon paha tuuli hypähti kimppuuni. Kello oli puoli yhdeksän, ja olin niin väsynyt että tunsin olevani valmis käymään nukkumaan. Olin juuri raivostunut marionettien elämään. Sitten asetin kuulokkeet korvilleni ja kuuntelin musiikkia, se oli Soyley Kanté tai Boubacar Traore, enkä voinut enää olla niin vihainen. Minkä sille mahtaa. Ruumis on tunteiden vaasi ja korvat ovat eräät aukot siinä. Kun niistä kaataa sisään, sekoittuvat ne nesteet. Sitten paine asettuu tasaisesti koko vaasiin. Niinpä nyt maksassani on yhtä paljon musiikkia kuin aivoissani. Mitä musiikkia sinä kuuntelet? Hän tivasi. Hänelläkin oli painavat kuulokkeet korvillaan. Hänen housunsa roikkuvat hänen lonkkaluittensa varassa kuin naulassa. En tahtonut paljastaa hänelle mitä musiikkia kuuntelin. Hän nauraisi minulle ja astialleni. Linja-auto läikehti teini-ikäisten halusta tehdä vaikutus toisiinsa ja ajoi kohti kanaalia ja kanaalin yli. Aamuyön vietimme keinuvalla lautalla. En pääse mielikuvasta, jossa jokainen on nesteen täyttämä astia ja keinuu vuorostaan erilaisissa nesteissä, miltä kaikki vesimassojen syrjäytymiset näyttäisivät kuvattuina. Mutta viime yön unessa kaikki oli kuivaa. Neste oli haihtunut planeetan pinnalta jo kauan sitten. Ainoastaan meri oli vettä ja siitä nousivat halkeilevan kuivat saaret. Kellertävästä hiekkakivestä oli kaiverrettu rakennukset joissa koulu sijaitsi. Tullessani kouluun olin tietämättäni allekirjoittanut sitoumuksen, joka määräsi minut elämään koko elämäni johtajan alaisuudessa, muiden askeesiin sitoutuneiden kanssa, kunnes olisin tällä mittapuulla aikuinen. Saaren asukkaat tulisivat kyllä tervehtimään meitä mutta koskaan emme näkisi kotiamme ja ystäviämme. Pienet veneet veisivät meitä toisinaan toisille saarille, kun olisi aika mennä kappeliin. Jollakin sellaisella retkellä voisi ajatella pakomatkaa. Ottaisin kaulastani hopeisen ketjun, joka minulla taisi olla siihen aikaan kun olin viidentoista ja kun minua vaadittiin kertomaan musiikista. Hopeinen ketju kirjekuoressa kertoisi, että olen vankina ja tahdon pois. Kuten aina herätessäni painajaisunesta, kiitin onneani ja onnittelin itseäni. Mariama, na-a, mariama. Kaikki sekoittuu taas paineen tasaantuessa, siunauslaulu virtaa eikä painajainen, samea kerros mielen pohjalla, enää ole tuntematon ja sekoittumaton.

Mme Keita:

2008-02-02T02:48:00.000+02:00

"Vaikka toisten iho oli musta ja sileä, niin ei ollut minun laitani, mutta siitä huolimatta kuningas otti minut puolisokseen. Tulin hänelle raskaaksi ja kannoin lasta seitsemän vuotta. Eräänä iltana satoi rankasti ja ukkonen jyrähteli niin, etten kuullut kun mieheni kutsui minua. Hän korotti äänensä jyrinän ylitse ja kysyi julmistuneena: Vaimo, etkö tule kun kutsun sinua? Säikähtäneenä korotin minäkin ääneni ja vastasin hänelle. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja rauhoitti minua, ettei poikani kohdussa olisi säikähtänyt ja tullut pelkuriksi. Kun poika viimein syntyi, hän oli rampa. Seitsemään vuoteen hän ei kävellyt, ryömi vain. Mutta hän oli jättiläiskokoinen ja ketterä, eikä hän välittänyt pilkasta sillä hän tiesi mitä ennustajat sanoivat: hänestä oli tuleva suurin Keita, klaanin johtaja ja kuningas. Kerran sovitettiin hänelle kuninkaan housuja, jotka kaikille hänen veljilleen olivat mahdottoman suuret, ja hänen päällään ne ratkesivat. Mutta häntä ei vain saatu kävelemään, ei vaikka pohjoisesta tulleet sepät takoivat hänelle rautaiset sauvat, joita kannettiin kolmen miehen voimin. Ympärileikkaamisensa päivänä hän taivutti maahan asti suuren baobab-puun ja nielaisi sen hedelmän, ja riemullisesti nauraen hän sanoi minulle äitini, anna käsivartesi niin nousen seisomaan, sillä kun lapsi kaatuu, äiti hänet nostaa. Niin hän nousi minuun tukeutuen täyteen mittaansa ja minun päiväni hänen ruokkijanaan päättyivät, alkoivat hänen päivänsä minun ruokkijanani.

Hän meni majaan ja hänen isänsä kuningas sillä välin heitti henkensä. Vaikka toisten iho oli musta ja sileä, eikä minun ollut, hän minut otti ja rauhoitti minua käsivarsillaan ja siitti minulle suuren pojan. Ja vaikka koko klaanin tahto ensi oli poikaani vastaan, tuli hänestä yhtä kaikki kuningas vielä minun elinaikanani, metsästäjä ja kauas matkaava kuningas. Ensin nousi kuninkaaksi hänen velipuolensa, ensimmäisestä vaimosta syntynyt. Minut ajettiin erämaahan hänen kanssaan ja me harhailimme, mutta en ollut toivoton sillä ennustus lupasi ettei hänelle tapahtuisi mitään. Kun häntä sitten tultiin noutamaan turvapaikastamme, että hän yhdistäisi heimot ja johtaisi heitä, hän tiesi mitä oli tapahtumassa mutta pysytteli piilossa. Hänen sisarensa toi maapähkinöitä ja väkeviä tomaatteja torilta hänelle syötäväksi, sillä hänen synnyinseudullaan ne olivat hänen herkkuaan, mutta vieläkään hän ei astunut esiin ja mennyt tapaamaan kaupustelevia lähettiläitä. Hän meni sen sijaan metsään ja sanoi suurelle puulle: varista lehtesi päälleni jos tämä on kohtaloni, jos minun on mentävä takaisin kotiseudulle ja johdettava kansaa. Kun puu oli varistanut lehtensä, hän kysyi vielä toisen kerran: jos minun todella on otettava sisareni ja vanha, sairas äitini mukaan ja mentävä synnyinmaahani, lentäkööt varisseet lehdet takaisin oksillesi. Ja kun sekin tapahtui, oli meidän todellakin aika mennä.

Sundiata Keita palasi kuninkaaksi ja jotkut taipuivat hänen valtansa alle, toiset eivät, ja hän osoitti näille kullekin suunnan, johon paeta, ja käänsi heille selkänsä siksi ajaksi kun he pakenivat ja perustivat rannikoille ja jokivarsiin kukin omia kaupunkejaan joissa lymytä. Hän oli elänyt griottien ja tietäjien kanssa ja kuunnellut heitä koko lapsuutensa. Hänen sanansa toimi kuin laulu ja laulunsa kuin miekka. Kerran hän veisti puusta keppiä lyödäkseen sillä rumpua; keppi halkesi kahtia ja hän viskasi sen suutuksissaan pois. Maahan osuessaan keppi muuttui käärmeeksi, joka hyökkäsi häntä vastaan, mutta hän voitti sen laulussa ja ajoi sen pois. Kerran hän piirsi hiekkaan pitkäkoipisen linnun ja kutsui sitä sen kielellä. Lintu nousi hiekasta lentoon elävänä. Hän oli oma poikani, Jumala minua auttakoon jos valehtelen."

(Versio länsiarfikkalaisesta Sundiatan legendasta, lähteenä mm. Juha Vakkurin kirja Kulta, islam ja pyhä käärme)

2008-01-28T12:23:00.000+02:00

Minä ja toisessa päässä oleva molemmat jätämme kuulokkeen nostamatta joka hetki koska emme muista sitä tai koska emme tarvitse sitä, emme kuitenkaan poistu sen ääreltä, se on meissä sisällä. Seuraa kolmas paikka tai kahdeksas viikonpäivä, hämärä tunti, joka ei käänny valon vaihtumisen mukana, viisariton kello.

2007-12-11T14:10:00.000+02:00

Kauan sitten muinaisaikojen ihmiset punoivat
kuun ympärille maagisen verkon.
Että suunnattoman suuri planeetta saattaisi riippua
tyhjässä avaruudessa.
Todistuksia ei ilmaantunut ennen vuotta 1609,
kuitenkin joillakin tämän vuosisadan lapsilla saattaa
olla osoitteena Kuu, jonne he saavat postin maan päältä.
"Täysimaa" olisi 80 kertaa niin kirkas kuin täysikuu,
ja se loisi valoaan kuun maisemiin kuun taivaalla.
Jotkut ovat ajatelleet että kuu kauan sitten irtautui maapallosta.
Viimein tanko venyi keskeltä liian ohueksi ja katkesi.
Että aurinko ajelehti halki avaruuden miljardeja vuosia sitten.
Kitka ja vetovoima pakottivat pilven litteäksi
ja muodostui pyörteitä.
Kuu loittonee parhaillaankin, se joutuu viimein 550 000
kilometrin päähän.
Tarpeeksi kaukaisessa tulevaisuudessa kuu voisi ehkä
taas tulla maan läheisyyteen.
Tarpeeksi lähelle tultuaan se hajoaa.
On merkillistä mutta totta:
Kaukasus, Serpetiini-puro, Alppilaakso,
Nectarin meri, Pilvien meri, Usvien meri.
Mare Fecundatis, Mare Vaporum, Palus Somnii: Unen suo.
Ne onnelliset ihmiset, jotka ovat kapean vyöhykkeen
sisäpuolella, saavat nauttia täydellisestä pimennyksestä.
Missään muussa kiertotähdessä ei kukaan voisi nähdä
mitään yhtä suurenmoista.
Kuun reunassa kirkkaiden kipinöiden muodostama kaari.
Linnut erehtyvät lentämään yöpuulleen.
Hämmästyttävän kauniilta näyttää nyt selvästi erottuva korona.
Jos sen sijaan sopivan pituisia radioaaltoja lähetetään
kuuta kohti, se ei petä meitä.
Vaikka pilvet peittäisivät kuun, radioaallot löytävät tavoitteensa.
Ei siellä voi olla tuulia, ei sadetta eikä sateenkaaria,
ei ukonilmoja enempää kuin jyrinääkään.
Suljettu asunto henkilökuntaa varten. Kuutieteellinen laboratorio.
Piikennomatto (musta, jotta se imisi auringonvaloa).

(lauseet löydetty ja muunneltu lasten kuu-tietokirjasta)

Kylmäpihlaja 2

2007-11-25T19:06:00.000+02:00

"Raidallinen taivas? Miksi puhuttelet? Oliko kaiken meneminen sen tarpeellista menemistä, onko sinut kynnetty vai ovatko isot kynnet, kun hohdat noin?

Olenko milloinkaan tehnyt mitään asiaa oikein? Muste kastellaan ja se laajenee. Synnyinkö oikein? Alakuloiset maalatut eläinhahmot tunnustivat puolestani.

Kylmäpihlaja ja sen yllä aamulla raidallinen taivas, mitä pyydät? Mitä en vielä antanut mieleni pohjalta? Jokin on siellä kuin puutteen säkissä odottamassa tarpeen päivää.

Tunnustan, tunnustan, tunnustan. Miksi sinä vielä? Kuljet aaltoina yli itsesi. Kuljetat valoa poikki itsesi ja puiden ja minunkin.

Kiikaroin linnun punaista vatsaa, ja lintu hinkkaa päätään mustaan oksaan kuin kissa, taivas hohtaa sen yllä, ja jokin tehdään oikein."

Kylmäpihlaja

2007-11-16T19:58:00.000+02:00

"Jäiset punaiset marjat suuhun, niin että ne jonain päivänä sulavat. Että jaksaisimme odottaa sitä päivää jolloin näemme sinut ja ymmärrämme kaiken. Että jaksat Kylmäpihlaja seistä sielun maisemassa ja sanella, rauhallisesti, sitä mitä hitaasti virtaileva mahla suonissasi tietää. Sillä talven hidas viisaus ainoana voi auttaa. Kesän tullessa kaikki kukkii silmänräpäyksessä ohi silmien ja surisee korvissa, siksi ei kesä nyt tulekaan, ei sinulle Kylmäpihlaja eikä minulle tässä allasi marjoja suussa. Yritän maistaa tämän maiseman silmieni takana ja yritän maistaa tämän todellisen maailman, se maistuu pakkaselta, se tulee sisäänhengityksellä sisään. Annoit minulle pitkän palmikon ja hidasta viisautta, jota en osaa arvostaa. Anna minun seistä tässä kylmässä maisemassa palelemassa ja sitten kävellä edestakaisin etten palelisi ja anna runkosi vasten, niin kuin minäkin annan ja painaudun. Niin yritän antaa ja painautua, ettei jää olisi kuitenkaan ikuinen, ainoastaan pitkä. Että saisin elämän jäseniini ja että suuni sulattaisi. Olen toivoton ja kunnoton ja sinun juuriesi oikeuden mukaan ahmaisema, jäädyn mukanasi yöllä. Tai jäisessä maisemassa jäädyn kun en ajoissa ymmärtänyt. Mutta sitten jokin hidas virtaa lähellä olennon sisällä rungossa ja vaatii sen kunnioituksen joka sille kuuluu. Odotus, Kylmäpihlaja."

Huomautus

2007-10-30T17:15:00.000+02:00

En osaa kertoa mitään tästä eikä tässä ehkä mitään kerrottavaa olekaan, miksi olisi, miksi jokainen paine joka tulee kämmenselkien yläpuolelta, niskan takaa ja ohimoiden alapuolelta ja siirtyy siitä kaarevasti silmien ympärille ja rintakehälle, olisi kertomisen arvoinen. Toisin sanoen jokainen päivä, joka tulee puolivalmiina hahmoina korvien takaa ja ohimoilta, sekä kämmenien välistä, silmien eteen ja nilkkojen ympärille, on kuitenkin vain yksi päivä tai hetki, yhteenliitettyjen kimppujen punos tai viuhka, jonka varaan voi heittäytyä ja jättäytyä loputtomasti kokemaan sen kerroksia, jotka eivät lopu vaan loppuessaan alkavat uudestaan. Ei ole mitään syytä sille miksi jokainen niistä pitäisi kertoa eikä mitään perustetta sille, miksi yksi kerrottaisiin, toiset ei, eikä liioin mitään mahdollisuutta tehdä yhtäkään tällaista tuntemusten ja ajatusten sidottua nippua ymmärrettäväksi, lehteiltäväksi. Esineistämisen kautta sitä toisinaan yritetään, ollaan kuin kristalloituneessa ajatuksessa. Mutta miksi pysähtyä tähän tai miksi pysähtyä tähänkään? Ei erityistä syytä. Askeleet kirkon portaita ylös, kirkossa ympäri, kirkon portaita alas ovat ohuita viipaleita kokemuksesta joka riittää itselleen eikä juuri mihinkään muuhun, ja pääalttaria ympäröivät maalaukset ovat yhtä lapsellisen näköisiä kuin ennenkin. Kiltisti niissä pyydetään ettei se, mikä on totta, olisi totta sittenkään. Nöyrästi niiden varjossa on kuljettu ja pyydetty, ettei tuntuisi siltä miltä tuntuu, ja laulukin on ollut vain jokin jatkuvasti uudelleen käynnistyvä. Ei siitä ole mitään kerrottavaa, paitsi unennäkö ja vaivannäkö, ja ne ovat vain lauseen puolikas kukin. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, ja jokainen asia kantaa painonsa verran kultaa, varjoisat veet, painavaa kultaa ohuina lastuina, niin varjoisat veet.

2007-09-27T17:50:00.000+03:00

Radionauhurin antenni pyörii sumussa eikä löydä kuin sumua kuin kohinaa, sitä on sormilla tuettava tai ikkunaa vasten se malttaa levätä hetken ja soittaa. Kivet ovat liukkaat tiivistymistä pienemmästä vedestä, ilmaan sekoittuneesta ilman joukkoon mahtuvasta vedestä. Jopa linnut kahlaavat siipinensä taivaassa kuin vedessä. Radio soittaa vanhan puusepän ajatuksia hänen joka jo melkein satavuotias. Sitten jonkun linnun äänen joka on riittänyt tälle päivälle. Mennyt tästä yli siivet sumussa. Kuin suuri musta räsymatto merikotka leijuu tästä ylitse. Helikopteri kiersi saarta eräänä yönä, palasi selittämättömästä syystä väijymään kylän talojen päälle. Lounainen puhalsi ja sitten tyyntyi, meduusat potkivat, hehkuivat suuren laiturin luona, hetken meri oli paikallaan ja sitten koillinen alkoi tuulla, pohjoinen, lopulta länsiluode, niin tuuli oli jälleen pyörähtämässä saaren ympäri. Ilmavirtaus nuolaisi sitä ympyriäisesti. Sumu irtosi kivistä ja meni. Minne meni, kysymys joka koskee kotkaa yhtä hyvin tai huonosti. Aivan siipien kärjet pehmeästi kohotettuna mistä näkyy ettei siipeä tarvitse jännittää. Siipi kuin ruusun terälehti on auennut ja täynnä elämän nesteitä mutta pehmeä ja rento. Vaaleanpunaisen musta kotkan siipi. Siniseksi maalatun pikku kirkon urkuharmooni josta radion viisto antenni poimii kuin puukeppi hattaran tai vihreää levää, virren 632: Nyt ylös sieluni.

Uudessa Valamossa, huhtikuussa 2006

2007-09-27T12:19:00.000+03:00

Hän pysähtyi käsi ovenkahvalla ja ajatteli: "Menet nyt vain sinne huoneeseesi ja nukut". Hän pysähtyi ja ajatteli: "Miksi minä käytän itsestäni pronominia sinä" ja sitten hän ajatteli: "Äsken sinä käytit pronominia minä".

Ulkosaari

2007-09-23T21:08:00.001+03:00

Syön ketsuppia, sinappia, tabascoa ja hp-kastiketta perunoiden päällä, en muuta, sillä muuta ei ole. Odotan laivaa jolla menen yksin saareen. Jokainen moottori toimittaa omaa tehtäväänsä ja sisäsaaristo on herttainen syksyn tultua. Täynnä muistoja ja ansaittua tyytyväisyyttä se on. Jokainen moottori tarjoaa oman sylinsä ja jylinänsä. Tahtoisin laskeutua mieleni pohjalle ja olla siinä huoneessa kaiken sen joukossa mitä siellä on vaikka joutuisin häkkiin arvaamattomien eläinten kanssa. Päästäisin ne häkeistä ja kohottaisin ääneni ja sanoisin: tämä on oma mieleni, miten minulle voisi täällä mitään sattua? Laiva ei vie minua saareen yksin vaan mukana ovat jäätelöä syövät lapset. Kesä on ollut heille täynnä uusia taitoja, he osaavat nyt valmistaa puusta ja viemäriputkesta jalkajousen. Olen menossa yksin saareen jossa olen valmistautunut kohtaamaan itseni. Odotan itseäni laiturilla ja kerron miten huonosti yksinäisyys minulle sopii ja miten kummalliseksi tunnen oloni mutta ettei siitä sen enempää. Muita keskustelunaiheita joista vaikenemme: se miten mikä tahansa suuri luonnon ilmentymä kysyy ihmisparalta ne kysymykset joilta hän tahtoisi olla rauhassa. Ikään kuin ojennamme ne meren tai vuoren käteen saman tien kun sitä lähestymme, ne ovat passi sen läheisyyteen. Menimme hakemaan jotakin muuta kuin itseämme ja itsemme saimme. Siksi yritämme välttää jäämästä kahden meren tai vuoren kanssa. Mutta nyt tuskin niin tapahtuisikaan sillä meitä on jo kolme. Kun tulivuori purkautui Islannissa juuri tämä laiva sattui kulkemaan siellä reitillään. Merivesi oli kilometrin säteeltä seitsemänkymmentäasteista. Silloinko syntyi se uusi saari? kysyy toinen mies. Silloin, vastaa ensimmäinen ja jatkaa kertomustaan: kalat nousivat keitettyinä pintaan ja haaskalinnut poimivat ne. Mitä ihmiset tekivät? toinen kysyy. Ihmiset, no sanotaan että kaikki olivat teltoissa niityillä ja rakastelivat, muuta ei ollut tehtävissä. Ja uudelle saarelle ei saanut mennä kukaan muuten kuin steriileissä varusteissa, niin nähtäisiin mitä sinne kasvaa ensimmäiseksi. Mutta nyt en enää kuule keskustelun jatkoa sillä olemme tulleet saareen ja pauhina syntynyt sen ympärille. Kun tulivuori purkautui se asetti kysymykset aika yksinkertaisiksi, kaiken alku, herkkä toive.

Kohtuuton kuvaus olemisesta

2007-09-20T16:06:00.000+03:00

Kokonaan jäykistyneen mieleni pinnalle alkaa nousta rakenteisiin piiloutuneita nyt kun tilanne näyttää rauhalliselta. Sermejä ja esirippuja laskeutuu ja olen yhteydessä eri lihasryhmiini niin että voisin antaa niille käskyjä. Harjoittelen tätä tilaa koska vasta eilen sain päähäni narrinhatun ja nyt minun on viivyttävä ikivanhassa harjoituksessa, siinä, että jätän antamatta tarkoin harkitut käskyt. Melkein näen miten pienet sanansaattajat ovat liikkumattomina valmiusasennoissaan, rentoutuneina ja räjähtävää voimaa täynnä. Samanaikaisesti kokonaan jäykistyneen mieleni kolosista nousee pinnalle niitä joita en hallitse. Valmiusasentojen sijaan ne ovat jatkuvassa levottomassa liikkeessä. Ne suuntautuvat miten suuntautuvat, ne sinkoavat jollekin radalle sattumanvaraisesti sillä hetkellä kun pieni jousi niissä napsahtaa jännityksestään. Nyt ne ryntäävät piirittämään teitä. Olette menossa toiseen suuntaan mutta ne saavat teidät kiinni. Kävelette niille liian hitaasti ja ne kadottavat teidät. Kommunikaatio tapahtuu sillä hetkellä kun yksi ilmaan heitetty pallo ja toinen suoraan eteenpäin heitetty leikkaavat liikeradoillaan. Koko hovi on kerääntynyt katsomaan taidokasta mekaanista mallia jossa planeetat ja tähdet kiertävät. Yksi yrittää saada päänsä ja olkapäänsä sovitettua ihmismuurin aukkoon nähdäkseen paremmin. Joku luovuttaa ja kiertää kaarevassa liikkeessä vastapuolelle ja aiheuttaa magneettisen vetovoiman toiseen, tämä tiedottomassa nokkeluudessaan leikkaa hänen ratansa kuin sattumalta. Joku ymmärtää salamannopeasti että hänen on turvauduttava huoneen seinien ja lattian takana kulkeviin käytäviin ja noustava pinnalle siinä missä hänen kohtalonsa ja rohkeutensa osoittaa. Jokainen noudattaa monimutkaista mallia kykyjensä mukaan. Kukaan ei ole vuosisatoihin suoraan pyytänyt mitään tai tuntenut sisuksissaan koko oman periaatteensa luukehikkoa. Kukaan ei ole jatkanut alkuperäisellä liikkeelle sysätyllä radallaan muiden voimien vaikuttamatta. Jokainen hellii vieraanaan kahta tai kolmea naamioitua loukkausta kerrallaan. Jokaisen mieli jäykistyy luonnottomiin asentoihin. On vuosia siitä kun kenelläkään oli oikeutensa mukainen paikka.

Mutta olisiko kuitenkin parempi katsella mielessään kukkasia, kauniita kukkasia jotka tuijottavat vastaan. Luonto on luonut niille kasvot joilla houkutella kohtaamiseen, ja sen sivuvaikutuksissa me kiemurtelemme. Olemme joutuneet jonkin meitä suuremman syötiksi. Herää! Joskus se sanotaan: herää rakkaani tai toistetaan vain äänettä itselle herää rakkaus. Ja kuullaan lähes niin kuin joka puolelta maailmaa tuo sama kutsu ja ehdottomasti naurettavimmillaan oleva ihminen, ihmisestä lähtevä ääni. Se joka ei ymmärrä toisen turhaa kaipuuta ei ymmärrä mitään näkemäänsä. Pitää erikseen ymmärtää kaipuu ja turhuus. Ei samalla kertaa vaan ensin toinen, sitten toinen. Sitten voi lähteä kohtaamisiin. Vyötettynä. Koko maailmasta kohoaa höyryä. Miten hitaasti sinä liikutkaan näkökentässä. En erota oletko menossa kohti vai pois, näen liikkeesi vain yhden ulottuvuuden suhteen ja olet lisäksi taustastasi irrotettu. Eleesi näyttävät pantomiimilta, en tiedä minkä puoleen kumarrut ja mikä herätti tarkkaavaisuutesi tuolla päin. Tavatakseni sinut nyt minun pitäisi sanoa itselleni: herää. Pelkään juuttuvani unen ja valveen rajalle, missä suunnaton puu tempaa minut heilahdukseen, ja unohdusta pelkään, niitä pelkään joita on aina pelätty. Olen hovissa tunnettu ja vilahdin juuri huoneen nurkassa huppu kasvoillani. En sattumalta.

On rauhoituttu lauluun ja jäykkyys on sulanut jäsenistä. On otettu suuhun jokin anatomisesti muotoiltu lohtu joka ei voi koskaan olla se. On kuin koko maailma olisi höyryävänä yhdessä tehnyt niin. Vain totaalinen lohtu on lohtu. Näinkö kaiken on oltava?

Minä yksin

2007-09-17T20:42:00.000+03:00

En ole riisunut takkiani vaan istunut se päällä
ystäväni nojatuoliin. Takkini sinisistä hihoista
pistävät puseron punaiset hihat. Kaulahuivi on
kaulassa ja pääni on painunut kevyesti, katson
jalkojani. Istun puoliksi risti-istunnassa niin
että toinen jalka on koukussa toisen alla ja toisen
varpaat hipovat lattiaa. Jalassa on siniset sukat
ja verkkosukat niiden päällä. Syliini on tullut
ystäväni kissa joka tahtoo olla sylissä. Kissa
nousee ja laskee hengitykseni mukana. Kädessäni
on puhelin jonka vihreä valo kohta sammuu.

Stand alone

2007-08-30T14:44:00.000+03:00

Stand-alone system joka on suunniteltu toimimaan erillään
pysyväisesti taikka osan ajasta, tätä varten siinä on
Stand-alone mode. Sillä on kyky uudistaa ja tehdä näkyväksi
sellaista mikä on peräisin sitä kokoon ja liikkeeseen saattaneista
ja siihen perustavasti yhä vaikuttavista voimista, samoista,
jotka suhteessa siihen määrittelevät sen riippuvaisuuden asteen,
siis joihin se suhtautuu oman riippuvaisuutensa asteen mukaisesti,
sen missä määrin se on Stand-alone, multiplexor, toisin sanoen
auringosta tulevien säteiden yksittäiseksi olemassaolon säteeksi
muuntaja, suuntautuja, surullisen rajoittunut mutta juuri siksi
todellinen ja todellisuudessaan riemuitseva. Silloin kun riemulle
on aika. Usein sen seurauksena kun jokin input on löytynyt
sen sisuksista sen ikuisesti omana ja output on säteillyt siitä.
Se seisoo toisinaan kuin puu, väärinymmärtäen itsensä.
Se ottaa silloin yhteyden itseensä ja tarvitsee illuusion.
Ei ole parempaakaan tapaa sen toimia ja käyttää energiaa.
Pyrkiä tuntemaan se epätodellinen esine aivan fyysisellä tavalla.
Ja vaikka se muistaa aktiivisuuden velvoitteen siinä osassa
systeemiään joka on mieli se muistaa lähtökohtaisen
passiivisuuden niiden voimien käsissä josta se on lähtöisin
ja sen muisti riittää tämän lisäksi muutamiin toimintoihin
ja säteeseen, etenkin

2007-08-10T16:21:00.001+03:00

Jos jokainen katseltava asia antaisi kaiken itsestään, katselemista voisi tietenkin jatkaa loputtomasti. Kun katse siirtyisi asiasta toiseen, sitten kun se malttaisi siirtyä, jokainen muoto olisi aina joko arvaamattomassa liikkeessä tai sitten paikallaan niin, että sen loputtomaan yksityiskohtaisuuteen voisi mennä syvemmälle ja syvemmälle. Sen väistämättä loputtomaan yksityiskohtaisuuteen ja sen välttämättä arvaamattomaan liikkeeseen, eihän siitä ole mitään epäselvyyttä. Mutta asiat eivät anna kaikkea itsestään. Ne kietoutuvat hahmoon ja ovat tunnistettuja, kuten tutun jalavan tutut varjot matolla. Ei ole mitenkään mahdollista katsella niitä loputtomasti, ehkä kahdenkymmenen minuutin ajan, tai tuollaisena selittämättömänä päivänä ehkä useaan otteeseen, ehkä yhteensä tuntikausien ajan. Asiat panttaavat itseään. Ehkä se on niille sama kuin ihmisille, mahdottomuus: ei voi antaa raporttia kaikesta mikä koko ajan tapahtuu, sillä kuka antaisi raportin raportoimisesta? Ehkä asia ei samalla tavalla voi koko ajan olla ulospäin kaikkea mitä on. Sen on vetäydyttävä siihen maapaikkaan itsessään johon vetäydytään ja kokonaan unohdettava että se on. Jos se on vaikka kaistale punaista mattoa jolla puunlehden varjo tanssii. Mutta onko se? Vai onko matto kokonaisuudessaan asia, tai tanssi erikseen asia, tai illuusio niiden yhteydestä eri asia kuin niiden tosiasiallinen erillisyys? Ne tulevat vieraantuneiksi tällaista kokiessaan. Kun katse siirtyy niistä pois, koittaa niiden oma aika. Se on vain niiden, luoja yksin tietää. Maailma on täynnä keinahtelua johon asiat antautuvat. Katsokaa vaikka riippumattoja, katsokaa puutarhakeinuja. Jokin siinä keinuvassa liikkeessä on että etsimme sitä, täytyyhän meidän joskus.

syntymäpäivä

2007-08-07T23:24:00.000+03:00

Kurkistan talon nurkan takaa niin että sekä kasvoni
näkyvät että kuun kasvot.
Eivätkö sanat tule helposti? Onko yön hetki tyhjä?
Tai kuljen pihalla kuin pystysuora puu kiedottuna
villatakkiin jonka väri on jo syttymässä.
Se hetki jolloin tarinan mukaan katsotaan elämää silmiin.
On kuin katselisi täysinäiseen paljuun.
Yhtenä yönä ulkona pihassa kun aurinko jo nousi, oli
valoisaa ja tyhjää,
toisen kerran taivaalla oli kuu, yö oli nuorempi, yhtä tyhjä.
Liikutus on sama asia kuin liikahtelu vedenpinnassa,
eivätkä sanat tulleet helposti vaan jäivät tulematta.
En tiedä oliko kylmä eikä varmaankaan ollut.
En paina mitään mieleeni tästä, ainoa mieleen painuva
on kuva seisomisesta siinä kiitollisena.

Olimme olevinamme

2007-07-31T13:09:00.000+03:00

Astuimme miinusmerkkiseen ja olimme olevinamme
asumassa siellä, ilma väreili toisenlaisuudesta,
kaikki tavanomaiset vektorit olivat päinvastaisia.
Ruohikolla kävellessä korret ponnahtivat painavan
askelen voimasta ylös ja kosketus oli stimuloiva.
Kaikki mikä laskeutuisi, kuten kaste,
pirskottui meistä poispäin, entropiset tapahtumat
olivat huvittavia, hajonnutta kasautui yhteen.
Tämä outo maailma sitoi meidät kuin kimpuiksi
ja kuitenkin hajotti kaiken sisäpuolisen ulkopuolelle,
avaruusromun kaltaiseksi kehäksi, katseltavaksi,
siinä ne kiersivät: huomionkipeys, kauna, viisaus,
sananlaskut, pyhimyksen katseesta avautuva kanava,
kirkas pieni peilinsirpale, myötätunto, hämmentely,
eriytymätön valkoinen ja eriytymätön punamusta.
Aikamme siellä hupeni, väitteet, jolla sitä kuvasimme,
alkoivat jo kiertyä itseensä ja maalata maalauksen päälle,
meitä alkoi jo kiusaannuttaa, katsekontakti oli liiaksi,
lauseiden muodostamisen mahdottomuus alkoi jo väsyttää,
olimme valmiita tuntemaan painon sekä sumeuden kallossa
ja elämänkulun kosteuden sekä tavallisen tuulen.

Kun kuvitellaan alkuperäistä

2007-07-31T12:06:00.000+03:00

Jos kuvittelemme alkua, on kuin janalle laskeutuisi
pysähtynyt olio joka sitten alkaa liikkua janalla.
Ja on kuin joku olisi voinut nähdä tuon olion sen
alkuperäisessä tilassa, jos olisi seissyt siinä vieressä katselemassa.
Tämä on väärin. On ollut eriaikaisia liikkeellelähtöjä
mutta ei mitään staasista,
on kyllä ollut kuvia staasiksesta, se on olennaisesti sama
kuin kuvat, ja niitä on aina ollut.
Kertomus ojentaa alkunsa selän taakse katsomatta sinne.
Mutta kun keikkuva vene, keinuheppa ja ankka luotiin,
ne laskettiin maahan vieterit vedettyinä suoraan liikkeeseen.
Ja luodessa, laskiessa, pyöräytettiin filmikelaa vähän taaksepäin,
miinusmerkkiseen, imaginääriseen, niin että oli aina jo jotain
tapahtunutta, niin huolekas oli pyrkimys staasiksen välttämiseksi.
Sillä sitä ei olisi voinut olla olemassa kuitenkaan.
Kaikki keskustelut siitä kiertyvät silmukaksi,
se pitää kaikkien vain hyväksyä, ja hyvä käytäntö on,
että yksi keskustelija ojentaa sen toiselle kuin juomalasin
ja siitä juodaan mitään sanomatta, koska siitä ei osattaisi
mitään sanoa kuitenkaan.

2007-07-01T14:41:00.000+03:00

Hän puhdisti huoneen lattian, ensin harjalla ja lopuksi kuuraamalla. Hän tyhjensi hellan pesät ja tuhkaluukun tuhkasta ja palamattomista kekäleistä. Hän huuhteli laskiämpäriä kunnes se ei haissut niin pahalta, irrotti tahriintuneet hyllypaperit ja levitti sijaan uudet. Varpailleen nousten hän koetti huoneen ainoan kaapin päällystä ja sai sormiinsa harmaata, tahmeaa pölyä. Se saisi jäädä myöhemmäksi, kuten ikkunat. Niitä peitti täplikäs lika, mutta sateen ja pyörteilevän tuulen vuoksi niiden peseminen nyt olisi mieletöntä. Vuodevaatteiden tuulettaminen olisi kovasti rauhoittanut hänen mieltään, olisi ollut hyvä antaa niiden olla kokonainen päivä kirkkaassa, viileässä ulkoilmassa ja sitten piiskata ja harjata ne perinpohjaisesti. Sateen vuoksi hän tyytyi puistelemaan niitä ovella miten taisi. Pedattuaan sänkyyn puhtaat lakanat hän ripusti pukunsa naulojen ja narun avulla huoneen nurkkaan ja pingotti ylimääräisen lakanan niiden eteen. Olisiko nyt levättävä vai yritettävä löytää itsestään lisää tarmoa? Kahvin keittäminen, kaikki siihen liittyvä puuhailu ja tulen äänet, olisivat suloisesti jouduttaneet kodikkuutta ja oman huoneen tuntua, mutta kahvi saattaisi karkoittaa levon kiihdytetystä mielestä. Hän istuutui sängylle ja yritti tunnustella ajatuksiaan ja tunteitaan. Oliko ympäristö toisenlainen ja hän itse sama, vai oliko jokin muutos käynnistynyt myös hänessä. Hän tunsi ikään kuin säpsähtävänsä, liikahtavansa nopeasti, mutta niin, että vaikutus oli päinvastainen. Oli kuin hän olisi säpsähtänyt rauhallisempaan asentoon, kuin jokin hänessä olisi lähes huomaamatta laskeutunut, jäsenet, luut ja jänteet löytäneet edullisemman, vähempiä ponnisteluja vaativan aseman suhteessa toisiinsa. Muutos ei voisi olla huonompaan suuntaan. Hän ei osannut sanoa mihin varmuus siitä perustui. Tai osasi sittenkin: se ei perustunut mihinkään. Mikään tässä huoneessa ei asettunut sen takeeksi, ei punainen, pinttynyt ja hangattu emalivati, eivät ikkunalasien väliin viileään pantu voi ja maito, ei sivustavedettävä puusohva. Niissä kaikissa tuntui asuvan matalan vireyden tila, jonkinlainen perustava, vastaanottava tyhjyys, kenties uteliaisuus. Makaamaan asettuessaan hän saattoi nähdä ikkunasta puiden latvat ja reunoilta kirkastuvan, punertavan taivaan. Tämän huoneen temperamentti oli hänelle tuntematon, sillä hänen temperamenttinsa ei vielä ollut kiinnittynyt siihen. Hän ei tiennyt, millaisia hänen seuraavat mielenliikkeensä olisivat ja mikä ne aiheuttaisi.

Käsitysaika

2007-06-17T23:29:00.000+03:00

Ajan yksiköillä on vastineensa ihmisen mielessä ja ne pitäisi asettaa kohdakkain. Kuin käsittelisi suurta pöytää jossa on kytköksiä ja liitoksia. Jokainen viikko on ulvahduksen veroinen. Miten liukuvasti se meni. Se meni kaarevasti alta. Kosketin yhdellä kirjaimella yhtä kirjaintasi ja oli se hyvä niin, en ole kiittämätön. Lehtevät puut ja
En unohda. Suru luottamuksen vakaajaksi ja sitten luottamus vakaamaan pientä venettä, suru voi sitten olla sen nimi tai yhden köysivyyhdin nimi siinä, sillä näköala on suuri pienestä veneestä. Takila ja aika. Vinssi ja aika. Ajatukset joita toivottavasti en unohda. Tai jotka eivät putoa ruumiista. Vyyhti ja luottamus. Keinuvat vedet ja

13.1.1994

2007-06-07T13:53:00.000+03:00

Illalla satuin kuulemaan
kun vanha henki puhui ohi mennessään.
Se sanoi: "Työn laiminlyömisestä on vähemmän haittaa
kuin sen tekemisestä haluttomasti.
Aika odottaa tyyntä laiskuria."

Minä kuuntelin ja käänsin selkäni
kynälle ja pöydälle ja lampulle
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.

Unet olivat vaihtelevia
ja tuskin muistettavia
ja sisälsivät lempeitä kehotuksia.
Aamulla niistä sukelsi nuori henki
ja istui olallani koko päivän.

Tulin levottomaksi ja kun kuljin kotiin
nuori henki huomautti siitä.
"Olet levoton. Jos näkisit vähänkin,
tietäisit, että sinua vaivaa halu tehdä.
Jos et tee itseäsi
jäät tekemättä."

Minä kuuntelin ja tulin tuskastuneeksi
ja katselin peilistä ja rypistin kuvani
sitten kirjoitin jotain ja kirjoitin lisää
ja mietin lujasti ja päädyin tulokseen
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.

Unet olivat tuskin muistettavia.

Kehtolaulu

2007-05-24T13:21:00.000+03:00

Pääskyset lentävät matalalla, tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee lepakoita. Tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee kapistuksia, kynäveitsi ja okariino,
murhe ja pakomatka. Lepakot lentävät siivet suorina,
jännittyneinä. Lepakot lentävät pingottuneina
ja saavuttavat kaiken mutta menettävät paljon.
Lepäävät aamun suussa kaikkensa antaneina.
Mutta heidät on uuvuttanut leikki, karkelo, vauhti.
Häikäilemätön itsensä tuuleen heittäminen on heidät
uuvuttanut. Ja heidät on väsyttänyt herkeämätön
itsenään oleminen, uskollisuus, kuuliaisuus,
kirkon katon alla pesiminen, pinttynyt suuri laulu
joka painautuu kaulalle, niskaan. Selkään. Selkäpiihin.
Pääskyset sirkuttavat ja sirppinä leikkaavat taivaan.
Kuunsirppinä kuu leikkaa taivaan. Pääskynen lepää
illan suussa lennossa silmät auki. Silmät auki lepää
lepakko. Lapsi pingottaa kätensä ja räpyttelee pihalla
vielä ennen kuin nukkumaanmeno tulee, tulee lepo
vaatimalla vaatimaan. Lapsi, lepakko, pääsky, kuu.

Näkemiin

2007-05-14T22:29:00.000+03:00

Ja kaipaus on hellittämätön. Se on minulla sylissä kuin mittailtava eläin. Lepakon siipien luut mitataan ja sormilla kokeillaan sen siipien nahkaa, sen kimmoisuutta, vaikea ymmärtää miksi, ehkä se kertoo paljon siitä mitä lepakko vielä jaksaa. Ei mitään pahaa tahdota tälle eläimelle. Sen nenä on merkillinen, monilokeroinen kuin korvasieni, tuoksut eksyvät sinne, äänet, ehkä koko eläin on yhtä äänten aistimiseen erikoistunutta lokerikkoa. Kaikki kimpoilee siinä ja etsii ulospääsyä. Ei löydä pitkiin aikoihin. Tulee tarkasti punnituksi ja puristetuksi kaikesta tiedostaan. Maailma tulee lepakkoon sisälle, kiertelee lepakossa ja viimein lähtee lepakosta, vapautuneena ja tyhjentyneenä. Ei mitään pahaa tahdota tälle elämälle. Kaipaus on minulla sylissä kuin mittaamaton eläin. Mietin mitä kaikkea voin vielä pyytää. Mietin kaiken aikaa mitä kaikkea voin vielä toivoa. En ole vielä käsittänyt salaisuutta. Kun käännyn kulman takaa pihalle. Minulla ei ole kulmikkaita valonsäteitä. Näen. Seisoessani pihalla. Näen sen, miten kulloisessakin asiassa on käynyt. Tulevan kun olen tullut siihen.

2007-04-24T13:41:00.000+03:00

On vaikeaa olla himoitsematta tuota kaikkea itselleen, kaupungin silhuettia, aamiaista, tomua ja tuhkaa, vuoria. Käyskentelen täällä kuvitteellisessa puutarhassa, joka on suunniteltu jonkin englantilaisen säätyläistalon puutarhan mukaisesti, sen puut ovat nimeltään: akaasia, poppeli, seetri, salava, mitä vielä. Siellä on myös rhododentroneita ja fuksioita. Siellä on suihkulähde ja veistos. Puiden katveeseen on sijoiteltu pöytäryhmiä. Jos sää on epävakaa, viehättävä katos voidaan pystyttää. Pienet harjatut hiekkakäytävät kuljeskelevat. Eräässä kulmauksessa on viehättävä maalaistyylinen keittiöpuutarha, jonka retikat, ruohosipulit ja pinaatti toimivat kuin seurapeli tai retki. Mutta nyt aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska askeleni ohjautuvat sivuun. Piirtyy toisiaan leikkaavia linjoja joista muodostuu kiristyvä tähtimäinen kuvio ja se epäilemättä räjähtää. Onko sittenkään mikään muuttunut. Kokeilen hyppäämistä. Puut ovat liian korkealla, maan multa on liian matalalla, vesi on aina liian kaukana aaltoineen. Menin kerran meren rannalle mutta en saavuttanut sitä. Menin aivan jyrkänteen reunalle ja nousin varpailleni ja kurkotin, mutta siitäkään huolimatta en ole koskaan ollut siellä, kaipaus on yhtä säälimätön. Lokkien huudot ovat taas väärässä paikassa. Joten aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska kun seuraan katseellani lokkia, katseeni linja nousee viistosti ja kadotan horisontin, asioiden merkitykset, ja kohtaan toisen lokin eri tasossa, ilmatilasta muodostuu tasoprojektio jolla lokit törmäävät ja räjähdys on väistämätön. En siis olekaan ollut Land's Endissä vaikka matkustin sinne linja-autolla. Linja-auto kolisteli ja rämisteli. Sen katolla oli mahdollista istua. Tie ohitti pieniä maatalon pihoja. Eräässä muurin kulmauksessa istui kissa, toisessa kana ja kolmannessa, jyrkän mutkan jälkeen, seisoi epätavallisen ojentautuneena hevonen. Ei ole hevoselle tyypillistä käytöstä sillä tavalla vartioida. Hiukseni tempoilivat tuulessa. Olin lähes tyytyväinen, viimeinkin. Lokkien huudot kuuluvat avatusta ikkunasta aamulla ja ymmärrän että ne ovat tulleet luokseni, eivät ole jaksaneet odottaa että tulisin niiden luokse. Minä en ole jaksanut odottaa että saapuisin niiden luokse. Siis näkemiin ja anteeksi. Vilkutan retkikunnalle, he nousevat laukkaan ja kiitoradalta lentoon. Näkemiin, näkemiin. Olen ollut eniten niissä paikoissa joissa en ole koskaan ollut.

Oppi

2007-04-17T20:38:00.000+03:00

Se on insinöörin apuna hänen suunnitellessaan konetta.
Se on oppi luvuista, symboleista ja ulottuvuuksista.
Vilpittömän vastauksen löytämiseksi on ajateltava huolellisesti,
ja on ajateltava sitä, millaisia ulottuvuuksien on oltava,
jotta ne sopisivat yhteen.
Kun piirtoja joudutaan tekemään kiireessä,
ne yhdistyvät toisiinsa.
Seitsemää nappulaa emme voi järjestää suorakaiteen muotoon.
Työnjohtajien on myös etukäteen tiedettävä
miten paljon työväelle on varattava ruokaa.
Samoin kuin ihmisiä lukujakin on monennäköisiä,
toisista syntyy suorakaiteita, toisista taas ei.
Kuningasvainajien suuria muistomerkkejä oli tarkoin laskettava,
ja oli tarkasteltava auringon, kuun ja tähtien liikkeitä.
Menetelmä on seuraavanlainen.
Mies osti kaniinipariskunnan ja ryhtyi kasvattamaan niitä.
Tämä sarake osoittaa kaniinipolvia.
Ympyröitä näkee vähän kaikkialla.
Niiden välillä ei näytä olevan mitään erityistä yhteenkuuluvuutta.
Mutta asian selvittämiseksi on olemassa myös oikotie.
Olettakaamme esimerkiksi, että kaksi maapallon eri puolilla
olevaa miestä katselee kuuta.
Suolaa ja timantteja, kirjaimia ja punnuksia.
Tarkkailijan taivaalla tähtien paikat ovat toiset.
Tulevien tapahtumien arvaileminen on kuin katselemista
tulevaisuuteen, kauas, missä detalji vähenee.
Helpointa on antaa vain koneen työskennellä,
oppimistamme asioista saamme vihjeen, miten se tehdään.

2007-04-11T12:28:00.000+03:00

Älä käännä selkääsi ilolle.
Noise turn ilolle. Back ilolle. Noise.
Elämä kieppua taaksepäin hilpeys.
Kohista hapantua taaksepäin hilpeys.
Kohista kieltäymys armollisesti rauha.
Kohista aistihairahdus

Äläkä kieltäydy armollisesta rauhasta.
Noise abstinence mercifully glandular.
Noise fancy
Noise turn back mirth
Noise sacrifice mercifully tranquillity
Noise illusion

Äläkä kuvittele, että aika kulkee siksi,
että käännät sen kampea
Kohista kieltäymys armollisesti rauha
Kohista aistihairahdus
käännekohta menettelevä, sentähden, että
(kohista elämä häiriöääni hälinä jyske kohina
kolina melske melu meteli möly pauhina
pauhu pauke remu äläkkä ääni)

Älä kieltäydy äläkä kuvittele
Noise imagination,
that period attributing therefore,
that turn its comb.
Alttiiksiantavaisuus armollisesti
tyyneys. Melske toiveunelma

Vaikka saattaa totisesti tuntua siltä
pyörtää (hapantua kieppua kiepsahtaa kohdistaa
kääntää nurin) sen suka (kampa, harja, kammata,
harjata, sukia). Joskin laskea maihin (maaomaisuus,
tilukset) vilpittömästi tuntua silloittaa (komentosilta)

Joskin todella näyttää siltä
vuorovesi kulkeva, sen vuoksi, ettei.
Kääntää nurin sen harja. Vaikka valtakunta todenteolla

Älä kuvittele, että aika kulkee siksi
aika keskeytymätön, aaltoilu, jottei.
Pyöriä sen hevosenharja. Vaikka pyydystää uskollisesti

Tide proceeding, therefore, lest

Älä kieltäydy armollisesta rauhasta

Keltainen silmä

2007-03-10T16:22:00.000+02:00

Hän nousee vaunuun ja noustessaan poimii ylimmältä askelmalta:
Onko se sentti? Se on sentin kokoinen.
Katsoin että olisiko se sentti, se on sentin värinen.
Mutta eihän se ole. Se on nappi. Niin,
joltakulta on nyt pudonnut nappi.
Kylläpä varmaan harmittaa nyt.
Hän ei tiedä mihin napin panisi, ei pane sitä taskuunsa.
Nappi nappi nappi. Hän koputtelee sitä raitiovaunun
kaidetta vasten.
Sentin minä olisin ottanut mutta en minä napilla mitään tee.
Hän tasapainottaa sitä kaiteen saumakohtaan,
ikään kuin siinä olisi sopiva hylly johon napin voi sijoittaa.
Koska hän on niin kumara, minä muutun pitemmäksi,
pitkäksi ja jotenkin miehekkääksi.
Hän huomaa tasapainotusaikeensa turhuuden, hupsuuden,
hän katsoo minua jolle on koko ajan jutellut,
koska hänen silmänsä ovat niin hohtavat,
minusta tulee ystävällinen ja vakaa, jotenkin aikuinen ja miehekäs.
Ehei, hän sitten tempaisee kätensä takaisin,
minä tutkin tätä nappia.
Hän aikoo panna sen taskuun mutta sitten tutkii sitä.
Minulla on sellainen koira lelukoira,
ja tuli naapurin koira ja repäisi siltä silmän irti!
Koiralta silmän irti!
Ja sitten toisenkin silmän. Tästä menisi lanka läpi näin
ja tästä se olisi kiinni,
nappi nappi nappi. Minä teen tästä napista koiralle silmän,
no sehän on hyvä, minä sanon, keltainen nappisilmä,
hän panee napin viimein taskuunsa ja on vaiti.
Koska hän on vaiti, minusta tulee ajatuksissaan viihtyvä
kaupunkilainen, jotenkin pitkä ja kädet taskuissa seisova,
sitten hän laskeutuu vaunusta,
ja minusta tulee matkaa jatkava, jotenkin pitkä ja rauhallinen.

Hyvin muotoiltu lause [valitettavasti lähes novellimittainen postaus]

2007-03-08T15:28:00.000+02:00

Sinä kesäiltana oli puistoon pystytetty lava ja ihmisiä oli kokoontunut ohjelmaa seuraamaan, ja muistan vielä mitä sanoin hänelle kun äkkiä näin hänen seisovan vieressäni:

"Anteeksi. Neiti. Kohdalleni sattuu harvoin, että joku herättää minussa näin voimakkaita tuntemuksia, näin välittömästi. Siksi puhuttelen teitä nyt. Olen kolmenkymmenen viiden enkä enää suhtaudu maailmaan kuin se olisi minua varten. Tiedän hyvin että jokainen hetki haarautuu moninkertaisesti, muuta kohtaloa ei ole olemassa kuin se, että valinnoista seuraa jotakin sekä välittömästi että lopulta. Älkää ymmärtäkö väärin, en oleta että te olisitte olemassa minua varten, että mikään voima olisi tuonut teitä viereeni tänä kesäiltana. Tämä on lähtöisin minusta, yksin minusta, on omaa syytäni että te vetoatte minuun niin voimakkaasti. Ette ole minulle mitään velkaa enkä minä teille. Tämä voi olla täysi fiasko, tämä puhutteluni. Se ei saa minua lannistumaan. Olen kolmenkymmenen viiden ikäinen enkä enää ajattele että elämä tuo minulle yhden tai kaksi suurta tilaisuutta, joista kaikki riippuu. Enkä ajattele että se tuo minulle loputtomia, samanarvoisia tilaisuuksia. Tänä kesäiltana tunnen suurta jännitystä ja teidän olemuksenne tuntuu olevan kiinteä osa tuota jännitystä, aivan kuin olisin odottanut näkeväni jotain teidän kaltaistanne, vaikka tietenkään en ole odottanut. Se on vain tämän hetken kokemusta, ruumiini ja sieluni viritystilaa. Sen varmaan jo ymmärsittekin, en epäile ettettekö olisi älykäs ja huomiokykyinen. Katseessanne ja asennossanne on lupaus siitä, kuten tyylitajussannekin. Kuvittelen että olette älykäs, kriittinen, itsellinen nainen, joka kuitenkin tahtoo toisten kanssa jakaa tämän kesäillan ja tämän kepeän, hemmottelevasti tunteikkaan ohjelman. Tahdotte olla elämässä kuin parvekkeella, kuin kattoterassilla, nähdä ja ymmärtää. Ettekä väheksy olfaktoorista itseämme, ette väheksy tuoksuja ja makuja, tuulen tuntemusta, ette mitään, minkä monet meistä kernaasti vain kääntäisivät metaforaksi. Niin, minun on pyydettävä anteeksi tämän sanoessani vaikka luotankin teidän luonteenne kypsyyteen, te ette kavahda ruumiillisuutta. Ette pakene ettekä valahda hervottomaksi sen edessä. Voi miten minua liikuttaa nähdä kuinka te kannatte itsenne.

"Ja että oli oleva niin, että kaikki alkaa minun tuskastuttavalla monologillani, vaikka ennen kaikkea tahtoisin kuulla teitä... ehkä kuitenkin on niin, ja ehkä teidän katseenne sen minulle jo kertoikin, että vielä ensisijaisemmin tahdon näyttää itseni teille, sillä teidät olen minä jo nähnyt. Näkijä tahtoo tulla nähdyksi. En väitä tietäväni mitä te olette nähnyt. Häpeäisin jos niin väittäisin. Olen avannut tämän pelin, olen asettanut sen säännöt, mutta tahdon antaa teille kaiken vapauden kiistää ne. Janoan tulla haastetuksi teidän säännöillänne, mutta olen kolmenkymmenen viiden ikäinen ja tiedän, ettei janoaan aina saa sammuttaa."

Puhuessani hän oli katsellut minua arvioivasti ja hänen silmiinsä oli syttynyt harvinainen hymy. Taustalla jatkui pienen puistoon pystytetyn lavan ohjelma, siinä kulkivat kuvajaisina jonkin lapsekkaan sadun tai faabelin vaiheet, sellaisen, jota ei Shakespearekaan olisi hyljeksinyt vaan ainoastaan asettanut sen yhteyteen jotakin siitä mikä on raskainta ja polttavinta elämässä. Niin tunsin hänen katseensakin tekevän. Kuvaelman taidokkaasti maskeeratut hahmot ja heidän viehättävä liikehdintänsä muuttivat puiston puut lavastukseksi ja meistä kaupunkilaisistakin ne tekivät jollakin tavalla sepitteellisiä. Vihreät ja roosat värit, purppura ja kultakirjailu, laulut ja soittimien soinnut, hullunkuriset lintu- ja eläinhahmot, jotka kuitenkin näyttämöllä rakastuivat ja kärsivät, isovatsaiset ja isopäiset, ja niiden rinnalla hänen suoraselkäinen hahmonsa, hänen hiuksensa, jotka pakenivat kampauksesta niskassa, hänen – nyt olin siitä jo varma – nauruun kykenevät suupielensä. Tätä olin toivonut. En täydellistä lausetta, vaan elämän kokonaisuutta, jota en osaa muotoilla lauseeksi. Vaikenin. Hän nyökkäsi päällään kuvaelmaa kohti, kuin muistuttaakseen, että meidän tuli olla kohtelias yleisö. Kohta hänen viereensä tuli hehkuvaposkinen pieni tyttö, joka kärsimättömästi tarttui hänen käteensä ja lähti kuljettamaan häntä poispäin. Hän hymyili minulle kuin sanoakseen, että hänen tuli olla suopea vanhempi sisar, täti, serkku – tai kenties äiti. Kenties hänen tuli olla hyvä äiti pikku tyttärelleen.

Lähdin väkijoukon halki tavoittamaan häntä uhraamatta monta ajatusta sille, mitä tekisin jos saisin hänet kiinni, olisiko minulla muka todellakin oikeus tarttua häntä käsivarresta ja yhä vaatia häntä kuuntelemaan tai vastaamaan, en punninnut mielessäni lauseeni oikeutusta: anteeksi, neiti, kerrottehan minulle vielä, oletteko tämän pienen tytön äiti. En äkkiä kyennyt tavoittamaan kypsää itseäni, jonka olisi mahdollista hyväksyä tällainen loppu aloittamalleni kohtaukselle. Kuvitellessaan varautuneensa kaikkeen ja ottaneensa kaiken suhteellisuuden huomioon ihminen yleensä unohtaa juuri keskeytykset, raukeamisen, sen, että mitään ei tapahdukaan, ja sen kohdatessaan kohtaa kuin jonkinlaisen itsensä negaation, tyhjän peilin. Minun oli nähtävä jokin heijastus. Tuskissani annoin periksi kohtuuttomuudelleni, jonka ohjaamana niin usein toimin nuorempina vuosinani. Emme uusiudu kokonaan, meissä on sisäkkäisiä kehiä, ja tunsin vaatteitteni ja ihonikin muuttuvan jotenkin läpäiseviksi, tunsin, että olin nyt kosketuksissa kesäillan ilmaan, kadun kiveykseen ja ohittamieni ihmisten vaateparsiin jollakin sisemmällä osalla itsestäni, sisemmällä ihollani.

Lopulta näin pienen tytön, hänen vaaleanruskeat hiuksensa ja sinisen lettinauhan, katukahvilan pöydän luona ja tytön lähellä hänet istumassa valkeaksi maalatulla raudasta pakotetulla tuolilla. En enää voisi toimia korrektisti, sen mahdollisuuden olin luovuttanut pois. Menin suoraan hänen luokseen ja kysyin saisinko istuutua. Hän katsoi minuun ja sanoi:

"Hyvä herra, kysymys siitä, saatteko istuutua, on kuin kysymys ruukutetusta orkideasta muuttokuormassa – vieläkö se mahtuu mukaan. Ja kuitenkin ymmärrän kysymyksenne, samoin kuin kysymyksen orkideasta. On vaalittava kauneutta, rajoja, dekorumia, sillä ne kiinnittävät meidät hetkeen ja itseemme, antavat meille avaimen, hieman kuin äänen ääniraudasta. Saatte toki istuutua. Sallimalla sen annan suostumukseni sille, että se mitä äsken teitte – puhuttelitte ventovierasta ja seurasitte häntä – tuodaan mukaan hyvän käytöksen piiriin. Ja samalla pysyttelen itse tuon käytöksen piirissä, miten muka voisin käskeä teitä menemään tiehenne olematta epäkohtelias. Näen kasvoistanne että hätäännytte. Ei, en erityisesti tahdo käskeä teitä menemään tiehenne. Ymmärrän, että ette voi nojata kuvittelukykyynne ja ihmistuntemukseenne silloin, kun olette ojentautunut näin kauas, näin kauas hetken laskostuviin mahdollisuuksiin. Olette puhutellut ventovierasta, ja teidän on kuultava häneltä itseltään, ettei hän tahdo teidän menevän matkoihinne, ja vasta silloin voitte sanoa itsellenne: Minä tiesin sen, tiesin koko ajan. Olen tullut puhutelluksi, olen kokenut yllätyksen kuten tekin sanotte kokeneenne yllätyksen, kun äkkiä seisoin teidän vieressänne. Yllätys on toisenlainen, siinä asettuvat toisin aktiivisuus ja passiivisuus. Ehkäpä myös aktio ja passio. Mutta suhtaudun maailmaan paljolti kuin tekin: en ajattele että se on täyttymiseni ja turhautumiseni näyttämö, enkä myöskään odota siltä silkkaa yhdentekevyyttä. Uskon tilanteeseen, uskon yllätyksiin ja uskon temperamenttiin. Ja uskon siihen, että seikkailtuaan ja tultuaan kuvaelman sointujen ja näyttämövaatteiden puuterintuoksun pyyhkäisemäksi on mentävä kotiin. On palattava siihen paikkaan josta hetki sitten lähti ja asetettava uusi eteensä tutulle pöydälle, sille pöydälle jonka naarmuihin on vieläpä oikein kyllästynyt. Pieni sisarentyttäreni tarvitsee huomiotani, hänen aikansa siirtyy nytkähdellen, ei virtauksena kuten meidän. Tahdotteko tietää nimeni? Nimeni on Hyvä Käytös. Ja tiedän jo teidänkin nimenne: nimenne on Itsen Tuntemus."

En muista miten tapasin hänet seuraavan kerran. Olimme aukaisseet maailmaan kuin valtavan ontelon noilla puheillamme, ja kesti jonkin aikaa sen täyttyä. Olimme saaneet ääriviivat mutta emme vielä muuta. Miten harvoin asiat alkavat siitä että ne aloitetaan. Miten harvoin ne loppuvat lopettamiseen. Kaikki on silkkaa kehkeytymistä – ja toisinaan saa päähänsä, että on sellaisen oikeuden haltija ja että sitä tulee käyttää nyt heti – oikeutta aloittaa, luoda, laskea perustus – ja jumalat antavat toki ihmisen hääriä sellaisessa puuhassa ja kokea pienuutensa, kokea miten mahdotonta on milloinkaan tavoittaa minkään kokonaisuutta, miten mahdoton on jokainen hyvin muotoiltu lause.

muuttolaatikot

2007-02-22T17:31:00.000+02:00

Jos minä muutan minut, sijoittelen tavaroita keskenään verrannollisiin paikkoihin. Lähinnä laatikoihin. Toiset laatikot lähtevät, toiset jäävät ja jotkut pysyvät paikassa jossa tarkastelen niitä kuin sakkaa. Miksi tämän? Ja kirjoitinko näin. Oliko tämän säästäminen sen arvoista. Ojennapa kätesi, esine, mitä pientä rullalle käärittyä paperia olet puristanut kourassasi.
- -On vain niin vähän aikaa. Päivieni tunnit ovat harvoin näin tarkkaan mitatut ja voisin epähuomiossa tottua: koskettelen kaikkea käsin ja kaiken paino tuntuu, lisäksi pöly nousee ja saan siitä kiinni, kohta kaikki pinnat ovat jonkin verran puhtaita.
- -Sitten menen ulos ja katson kaikkia silmät jotenkin ymmyrkäisinä, pidempi katse kuin tavallisesti, odotan jotakin. Eikö pitäisikin paljastua. Ymmärtämiseen varattu aika ja se lähenee loppuaan. Verhot järjestellään. Toivoisin apua. Puusohva kiertää kerroksissa. Toivoisin muutakin apua ja huomiota. Mutta soitetaan vielä.

Jää

2007-02-09T14:36:00.000+02:00

Oh boy. Tästä ollaan pääsemättömissä. Polku on kovaksi tallautunut ja vie linnan vieritse. Linnan takana on satama ja satamasta lähtee laiva. Aurinko nousee juuri kun olemme ehtineet laivaan, laivan laskusilta nousee. Näemme mustemman suuremman linnun. Hän sanoo: leikitään. Sanon: en jaksa. Sanon: en voi olla jaksamatta, kuin pallo ei voi olla pomppimatta, kuin hyrrä, jota vedetään narusta, ei voi olla pyörimättä. Hän sanoo: sitäpä minäkin. Nojaudumme kaiteen yli ja kylmä tuuli tulee. Se ojentaa kämmenensä ja taputtelee meitä leuan alta. Repaleinen lippu laivan perässä läiskähtelee meidän kasvoihimme. Hän sanoo: leikitään lisää eikä anneta puheen kuolla. Sanon: en jaksaisi, oltaisiin hiljaa. Sanon: hiljaisuudessa versovat uudet kukkaset jotka säikähtävät tätä kylmää tuulta ja joita minä säikähdän, kuin jotain pieniä inhimillisiä kasvoja siellä missä odotin eläimellisiä, kuin ajatusta siitä että orvokit katsovat. Orvokit katsovat ja ovat samalla peilejä. Joten puhutaan. Sinä katsot ja olet samalla peili. Hän sanoo: aina vain sen verran kuin sinäkin. Tule otetaan kiiltävä kolikko ja annetaan se rahanvaihtajalle ja otetaan pienet kolikot ja annetaan niiden pudota ja katsotaan, miten ne osuvat toisiin kolikoihin ja miten ne pudottavat toisia kolikoita jotka otamme ja tungemme jälleen pienestä raosta ja annamme niiden pudota juuri oikealla hetkellä. Tule leikkimään leikkejä jotka hetkeksi riistävät metaforilta niiden halutun merkityksen ja rahalta sen arvon. Tule konkretisoimaan. Sanon: en millään jaksaisi, tahtoisin ajatella. Sanon: ajatukseni ovat raskaita, kohotan painavan verhon ja katson toisia sen alta. Otetaan esine kerrallaan ja nähdään kaikkialla se missä voi istua tai nukkua. Sitten linnut palaavat ja maailma avartuu ja siirtyy sivumpaan pois meistä, tulee useita akseleita joille katse ja tulinen havainto asettuu, katsomme joutsenia. Katsomme sitä yhtä suurta mustaa lintua joka ei voi olla muu kuin on. Sitten katseemme laskee alas jäähän ja sen jälkeen jää onkin hyvin pitkään, se on monilla tavoilla, repeää ja liikahtelee, näkyy läpi, keinuu, leikkaa ja kasautuu. Jaksottuu vasemmalta oikealle ja viistosti ylös ja alas, aaltoilee sisäisesti, on lahtia, rinteitä ja ruutukaavoja, raajoja, kasvoja, kuten jokin jalo graafinen ajatus mustavalkoisesta eläimestä, pandasta, valaasta, kasvaa viisaudessa ja mustavalkoisuudessa, rakeisuudessa ja auringon kilossa jää tulee itsekseen ja monistuu, ei ole paikallaan, näyttää kaikelta. Se on kuvallinen, ei-esittävä kertomus lähes mistä tahansa. Luemme sitä kun emme jaksa lukea kirjoja. Meillä on liikaa sokeria veressä ja liian kylmä, emme kuule, hartiat ovat korvissa. Laiva halkoo jäätä. Jää keinuu ja myötäilee ja antaa laivan mennä. Mutta jää ei jää siitä jälkeen. Jää vierellemme, millä hienostuneisuudella, millä kristallisoituneella rapeudella, millä ekspressiivisyydellä, siihen ei vitsikään ylety, siihen ei kirous tai ihastus ylety, ihmettelimmekin mihin kaikki metaforat olivat menneet, mihin kaikki rintaa vasten painetut käsitteet olivat menneet. Tästä, tästä juuri ollaan pääsemättömissä. Tiesimmehän ettemme pääse matkalle ilman niitä. Tiesimmehän että ne seuraavat kuin uivat ja lentävät eläimet.

Match Point

2007-02-06T18:03:00.000+02:00

Merkillistä etten muista, sanoiko joku minulle tämän tai luinko sen jostakin, vai ajattelinko niin, sanoinko sen jollekulle. Keskustelinko siitä jonkun kanssa ja olinko se minä joka sanoi toiselle: "Woody Allenin Match Pointissa on mielestäni kysymys siitä, miten syyllisyys on tuhoisaa ilman moraalia", vai oliko se joku toinen joka sanoi minulle: "Woody Allenin Match Pointista voisi tiivistää ajatuksen, että kun moraalia ei ole, syyllisyys on tuhoisaa".
Syyllisyydestään kärsivä ihminen, joka tahtoo voittaa syyllisyytensä ja päästä siitä, ajautuu tuhoamaan syyllisyyttä, jos hänellä ei ole moraalia. Moraali, ääneksi kuviteltuna logiikkana ja arvojärjestelmänä, sanoisi hänelle, millainen teko hyvittäisi hänen syyllisyyttään. Match Pointin päähenkilö ei pyri hyvittämään syyllisyyttään vaan tuhoamaan asioita sen ympäriltä niin, että se tulisi eristetyksi tyhjään tilaan ja voitaisiin sulkea pois omasta maailmasta. Hän ei käytä syyllisyyttään kuin painoa vaakakupissa, joka kertoisi, mitä pitää asettaa toiseen vaakakuppiin, koska sellainen ei ole mahdollista ilman moraalia: vastavuoroisuuden, tasapainon ja kohtuullisuuden ymmärtäminen ei ilmeisesti ole mahdollista ilman moraalia. Hän jättää syyllisyytensä käyttämättä ja yrittää räjäyttää sen tieltään. Hän onnistuu siinä sattumalta ja koska on etuoikeutettu; on tavallaan samantekevää, miksi hän onnistuu. Samalla tuhoutuu ihmisiä ja tunnesiteitä, tunnesiteen mahdollisuuksia, reittejä, joita pitkin tunteet joskus kulkivat tai olisivat voineet kulkea. Ja tuhoutuu tietoa.
Siksi ei pidä vielä liikuttua ja raueta helpottuneisuuteen kun syyllisyys ilmaantuu. Syyllisyys ei vielä hyvitä.
Merkillistä vain, että en muista, sanoinko tämän ajatuksen jollekulle vai sanoiko joku sen minulle.

2007-01-23T12:38:00.000+02:00

Otin yön yli lionneet kikherneet ja huuhtelin niitä, sitten panin ne kiehumaan suolalla, sitruunamehulla ja laakerinlehdellä maustettuun veteen. Tuoksua levisi kattilasta, se nousi yläkertaan jossa en nyt oleskele, oleskelen alakerrassa vaikka siellä vetää niin kovasti että minun on pidettävä käsissäni sormettomat sormikkaat. Lämmin villa ranteitteni ja kämmenteni ympärillä lämmittää ihmeellisesti myös sormenpäitäni, jotka pistävät esiin kuin punaisten, villaisten putkien suista ja tekevät sen mitä niiden pitää. Sillä sama veri niissä lämpeää. Odottavan aika on lyhyt, kuin unennäkemisen aika silloin kun pitkä, kompastumiseen päättyvä tarina on mahtunut kahteen minuuttiin. Esimerkiksi olen ollut kallioilla suuressa ihmisjoukossa, joku on tullut luokseni kori kädessä ja olen ymmärtänyt vaaran tai jännityksen, olen ymmärtänyt että kohta lähdetään ja että minulla todellisuudessa on lapsi tai että rakastettuni on kadonnut tai että nyt uin meressä ystäväni kanssa, hän vetää minua kädestä ja liikkuu niin nopeasti että halkaisemme veden pinnan kuohuvaksi vanaksi kuin vene tai säikähtänyt vesilintu, ja että nyt ystäväni kertoo minulle että rakastettuni kävelee rannalla ja suutelee jotakuta, ja sitten esimerkiksi minä juoksen, kompastun, herään hätkähtäen ja tähän kaikkeen on kulunut vain kaksi minuuttia. Sellaista on odottavan aika, kääntyilevää, jokaiseen ääneen suuntautuvaa, toiveikasta ja pelokasta, ja lisäksi tiedän kaiken aikaa että oikean olkapääni takana on ohuen lumen ja paljaiden oksien, kiitävän taivaan ulottuvuutta hehkuva ikkuna. Oli kulunut tunti ja havahduin siihen että oli aika lisätä kattilaan nopeammin kiehuvat mustapavut, niitäkin oli liotettu yön yli ja huuhdeltaessa niistä levisi voimakas, jotenkin sitkeä tuoksu, ja enää toinen tunti siihen että sekä kikherneet että mustapavut olisivat kypsiä. Lyhyt, valjastettu aika joka oli eri säikeistään sidottu kuin jonkinlaisiin pyöriin ja teloihin piteli minua paikallaan tuolissa, piteli minua paikallaan kun lyhyt, kääntyilevä ja säpsähtelevä aika oli tempaista minut irralleen.

seisaus

2006-12-22T17:02:00.000+02:00

aikoinaan minä päätin että minun kulttuurissani vietetään talvipäivänseisausta. aloin tuoda sen luokse kaikenlaista ritualistista.
minulle käveleminen oli aina melko ritualistista, ja kerran muistan taivaan olleen minulle niin suosiollinen että talvipäivänseisausta peitti valkoinen sumu, ja pientä suojeltua metsää ympäröivää peltoa jää ja kova lumi, ja sain mennä hukkaan pellolla.
sen jälkeen etsin toistuvasti sitä sumua ja ajattelin, että ilman sitä talvipäivänseisaus on jotenkin vajavainen.
ja ajattelin että ilman oikeanlaista peilin kirkastumista talvipäivän seisauksen jälkeinen aamu on jotenkin vajavainen.
suojeltu metsä oli suojeltu, muinaismuistoalue, se oli kerran lahjoitettu minulle ja sanottu että sinä saat tämän kaiken vähäisen maan.
se oli niin pieni että sen läpi näkyi.
en yrittänyt piiloutua sinne vaan riitti että suoritin toisille käsittämätöntä rituaalia ja olin poissa jopa itseltänikin, kukapa ei sitä kunnioittaisi, kukapa ei sitä myötäeläisi.

2006-12-11T16:11:00.000+02:00

"Ja sitten ajattelin, nopeasti ja hämmentyneesti, että mahdankohan minä sittenkään tahtoa sitä vakautta jota olen tässä toivonut itselleni. Ja sitten ajattelin sitä, miten ihmiset hakeutuvat kaikenlaisiin keitoksiin joissa he sekoittuvat ja saostuvat. He ottavat heidän hämmentämisensä ilomielin vastaan. Esimerkiksi he menevät katsomaan elokuvaa, joka koostuu nopeasti vaihtuvista mustista ja valkoisista ruuduista, ja ennen kuin he näkevät elokuvan, he katselevat muutaman minuutin ajan paperille kirjoitettua tekstiä siitä miten elokuvan katsominen voi laukaista heissä migreenin, epileptisen kohtauksen tai ahdistustilan. Musiikki soi ja teksti on kirjoitettu vanhanaikaisin kirjaimin ja suorastaan ilkkuu, se tulee tuolta puolen, sen ovat kirjoittaneet ne jotka jo katsoivat ja paljon enemmän, he suunnittelivat, he ovat uutta ihmisluontoa joka on ilmeisesti jättänyt varomisen taakseen. Että kuten kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia kulkevan junan ikkunoista katseleva voi voida pahoin, niin myös voi voida pahoin se joka katselee tätä välkkyeläintä. Ja katsellessaan tekstiä ja sen jälkeen katsellessaan välkkyeläintä ihmiset tuntevat iloa ja helpotusta siitä että ovat taas jättäneet turvallisen taakseen ja poistuneet staasiksesta ja heille tapahtuu nyt jotain. Heidän ja kankaan välissä liikehtii jokin kuvio jota ei todellisuudessa ole. He ovat mielissään nähdessään jotakin mitä ei todellisuudessa ole, koska juuri eilen he epäilivät onko heidän arkipäiväänsä todellisuudessa olemassa. Kyllähän me voimme tulla hämmennetyiksi, voimmehan? Ja vaikka tänään olen ripustanut nuo kauniit verhot ikkunaan ja katson ikkunastani nyt näiden verhojen takaa, niin voinhan edelleen mennä piiloon niiden taakse niin että vain sääreni näkyvät, vaikka kukaan ei näkisikään minua, eihän haittaa vaikka jakaudun kahdeksi, häneksi joka on piilossa ja häneksi joka jo sepittää tapahtuneesta kertomusta jollekulle joka ei vielä ole tullut mutta saanhan pian poistua tästä tilasta ja nähdä itseni ja kankaan välissä jotakin, joka on kiistatta olemassa nyt? Välkkyeläimen, ja päivän joka on toisenlainen, ja kissan siitä huolimatta että jokin ei koskaan palaa, kuten se, kun isoäiti piti kädestä ja sanoi: kissa Sebastian? Kissa Sebastian, jota ei todellisuudessa ollut olemassa, tuli merkitykselliseksi vasta paljon myöhemmin. Se tuli merkitykselliseksi heti kun tultiin ajatelleeksi että tässä kuvassa on läsnä lapsuuden vakaus joka ei hylji leikkiä ja illusorista. Syksyn lehdissä oli kuolemaa ja talojen takana oli vierautta, ja sisällä talossa tapahtui parhaillaan jotakin ja puhe kissasta jota ei ollut herättää tietenkin levottomuutta. Hämmennä lasta, liekuta lasta, vaulussa vemmelpuun. Pidin sanoista joita en ymmärtänyt, hakeuduin uudestaan ja uudestaan niiden äärelle. Kissa on ja ei, on ja ei, se välkkyy. Mahdanko etsiä vakautta sen välkkeestä?"

Rajasin silmäni mustalla

2006-11-17T11:22:00.000+02:00

"Rajasin silmäni mustalla.
Peilimaailmassa oli valoisaa, piti ollakin
että saatoin vetää viivan ripsien rajaan
ja sisä- ja ulkopuolen rajaan
ja silmäluomen sisäpinta on kostea, väri leviää siihen kuin
laveeratulle paperille, se on todellakin jo sisäpuolella minua
koska se on niin kostea. Väristä jäi pieniä mustia hippuja minun
silmiini, itse väri todellakin oli aineellista ja piiloutui silmään.
Peilimaailmassa oli valoisaa ja kun hetken ajan oli katsonut
itseään silmiin, mustiin silmiin, ne eivät enää olleet niin mustat
ja väriä saattoi lisätä. Vaihtelin, näytin nuoremmalta, paljon
nuoremmalta ja minulla oli toisenlainen elämä. Sillä minulla
joka katseli peiliin ei ollut mustalla rajattuja silmiä vaan
sillä minulla joka katseli peilistä oli. Se ei ollut naamio
koska se ei peittänyt. Kun olin odottanut tuota hetkeä olin
tuntenut että menen jonnekin ja viivyn siellä jonkin aikaa.
Niin olikin. Kun tulin sieltä pois silmissäni oli edelleenkin
pieniä mustia hippuja. Ihmettelin tuota, miten silmieni pinnasta
oli äkkiä tullut pinta. En tiennyt mistä tämä maali on tehty enkä
tiennyt onko se tehty samalla menetelmällä kuin aavikolla,
muistin nimittäin miten tuareginainen rajasi mustalla silmänsä
ja tyttärentyttärensä silmät. Sitten hän istui vaiti ja käyttäytyi
hyvin jokaisella hengenvedollaan.
Kun olin odottanut tuota hetkeä olin tuntenut
että tapaan tänään itseni. Niin olikin.
Emme kertoneet toisillemme vielä kaikkea."

staasis ja eks

2006-11-16T13:26:00.000+02:00

" - miten elokuvateatterissa usein ennen elokuvan alkua minun on todella painokkaasti toistettava itselleni että olen nyt tässä eikä tätä voi enää peruuttaa. Muuten on mahdollista että nousisin ylös ja muille katsojille häiriöksi tunkeutuisin pimeässä takaisin ovelle ja ulos, menettäisin lippuni hinnan ja menettäisin elokuvan, koska en voisi mitenkään perustella itselleni ettei minun nyt juuri pitäisi tehdä jotakin muuta. Siksi ajattelen että elokuvateatteri on kulkuväline joka on jo liikkeellä ja on turhaa ja vaarallista yrittää hypätä pois. Nämä kaksi tuntia tässä pimeässä minä tulen olemaan tästä eteenpäin. Sen sijaan on aivan toista tulla jälkeenpäin ulos elokuvateatterista, silloin vain hieman pyörällä päästään seurataan ulos johtavia kylttejä, ei ole mitään muita mahdollisuuksia. Jopa huvipuistossakin voi kiertää uudestaan jonon hännille ja maksaa uudestaan ja ajaa vuoristoradassa uudestaan. Tai voi sanoa rakastetulleen että tahtoisi pukea mekon takaisin päälleen jotta toinen voisi riisua sen toisen kerran. Mutta miksi juuri sellainen säntäily, äkillisesti pois elokuvateatterista, olisi todellista itsensä kuuntelemista? Miksi juuri sellainen silmien sulkeminen ja palikkatornin hajottaminen olisi asioiden panemista järjestykseen? Elokuvan nainen teki asiat siinä järjestyksessä kuin ne hänelle olivat mahdollisia, hän kelasi aina hetken kuunneltuaan seuraavaan kappaleeseen ja hän halusi aina mennä pois, hänessä ei ollut mitään logiikkaa paitsi se, että loogisuuden puutteessa on aina siirryttävä, jos ei voi perustella itselleen täysin, miksi on juuri tässä, on heti mentävä johonkin toisaalle. Hän joi viskiä, joten minäkin ajattelin, että seurattuani ulos johtavia kylttejä kuljen ensin katuja pitkin kotiin, katson jokaisesta ikkunasta sisään saadakseni selville, olisiko jokin syy minulle mennä sinne, ja kotiin päästyäni juon lasillisen viskiä siitä pullosta jossa on valkoisen hevosen korkki. Se on merkittävä viski. Mutta olin toisenlaisessa mielentilassa, en tahtonut ajatella hellästi paikkoihin, esineisiin ja merkkeihin kiintymistä, vaan ajattelin sitä, mitä viskiä juodessani tekisin, mikä olisi mahdollisimman impulsiivista, kun en juuri nyt kuitenkaan voi lähteä rautatietä pitkin säkki selässä ja jättää kotiani. Päätin että se olisi ei mitään, en tekisi mitään, ja ehkä rajaisin silmäni mustalla, on niin kauan siitä kun viimeksi kokeilin miltä se näyttää. Mutta ehkä en tekisi edes sitä sillä on merkillistä katsoa itseään peilistä niin pitkään, toivon että katsoisin mutta on mahdollista etten siltikään katso."

vieras elämä

2006-11-03T12:00:00.000+02:00

Seison keskellä huonetta kädessäni kupillinen teetä, on aamupäivä. Elämäni muuttuu vieraaksi reunasta alkaen.
Vieraus etenee sitä pitkin, se ei vielä ulotu kaupunkiin. Kuvittelin aina että kaupunki on jotain muuta, nyt se on jotain muuta. Että se pysyy ikuisesti tuntemattomana ja että sinne astuessaan on itse joku toinen. Vieraus saavuttaa aamupäivän ja irrottaa sen, ojentaa sen kohti sitä tyhjää aurinkoista tilaa joka toisena aikana oli aamupäivä. Siihen kuuluivat kahvilat joiden ovissa kilahtaa kello ja joissa istuu joku murtunut. Jonkun murtuneen läsnäolo on väistämätöntä siellä.
Ja mielikuvassa, jossa on kirjapinoja, on aina myös suru. Muistelisin, että ne kirjapinot lähes kannattelivat kattoa siinä, vieras elämä oli huterasti rakennettu koska kuvittelin että ihmiset sinä aikana ovat jo kuin pylväitä, ylettyvät kirjapinojen lailla ylös asti ja kannattelevat kattoa. Heidän liikkuessaan kaikki romahtaa eikä se ole heille ongelma. Kuvittelin kaupunkilaiset sellaisiksi. Kuvittelin että kun astun kaupunkiin ja kaupungin portti suljetaan takanani minusta tulee sellainen.
Naapuri katsoo minua silmiin hetken ajan, hän on alhaalla kujalla, minä olen ylhäällä kivijalan päällä kädessäni kuppi teetä, ja vieraassa kuvitelmassa hän olisi ehkä murtunut ja tulossa luokseni viinipullon kanssa ja siitä alkaisi kertomus ja jokin laivamatka ja joku uppoisi ja voisi niin rajusti pahoin että menehtyisi. Keskellä on tuttu naapuri ja reunoilla on äkkiä purjelaivojen ajan koko julmuus. Tai jäätävän kylmä junamatka tai sietämätön kohtalo despootin rinnalla tai orpous ja hyljeksittynä eläminen. Tai sitten vain joku joka työskentelee toimituksessa ja tulee tapaamaan rakastettuaan joka polttaa tupakkaa ja vetää sukkia jalkaansa sängyn laidalla, ja joku joka kuuntelee radiota yöllä tai kirjoittaa ystävälleen sähkeen jossa vaatii tätä tulemaan heti jos ei tahdo tunnolleen ystävänsä itsesurman hirvittävyyttä. Tämä kaikki on luultavasti lähtöisin niistä kirjapinoista, tai julisteista seinillä. Eikä edes niitä kirjapinoja tai niitä julisteita ole olemassa.
Kun elämäni muuttuu vieraaksi, se muuttuu läpinäkyväksi ja sen läpi näkyvät sarjana kaikki menneet kuvitelmani elämästä. Mitään siitä ei todellisuudessa ole olemassa.
Mutta kuvittelin aina, että edessäpäin olisi toiseksi muuttuminen, että en tulisi olemaan tämä. Kuvittelin, että jonakin päivänä tulisin elämään vieraassa elämässä, ja että vieraassa elämässä olisin tuttu kaiken vierauden kanssa, liikkuisin siinä kuin henki, onnettomuusalttiina ja neuvokkaana kuin ihmistä suuremmat jumalat.

Kävelimme suolla

2006-10-27T15:22:00.000+03:00

Me kävelimme suolla ja hän kertoi, miten kaunista hänen mielestään on sepittäminen. Sepittää, sanakin on miellyttävä. Sitten puhuimme siitä miten sepittäminen on kuitenkin aivan toinen asia kuin kusettaminen, valheen on oltava vielä paljastuttuaankin yhtä nautittava. Kuljimme puiden ja polkujen päällä ja nauroimme jollekin makeasti. Kyykistyin kallion viereen kuusen alle ja näin siitä suon kuin avoimesta ovesta. Kurjenrahka on nimetty sen mukaan, miten kurjet siellä mielellään levähtävät, rahka viittaa kai sammaleeseen tai toisinpäin. Yksi näistä vihreistä on sammalenvihreä. Kuvittelimme ihmistä, joka heräisi ennen kuin kurjet heräävät: hänen täytyisi nukkua makuupussissa lintutornin puulattialla nopeasti pimeimmät tunnit. Pitkospuita pitkin kuljetaan pienestä saaresta toiseen, vastaan tulee muun muassa Pikkukoira, se on täysin kuriton hyppijä eikä sitä kielletä. Nelijalkainen koira ei ikinä uppoaisi ojaan, se juoksisi siitä seitsemästi edestakaisin pelkkää tiedonjanoaan. Vesi puiden vieressä on punertavaa, sherryn väristä, ja maapohja kaikkinensa on aseteltu sen alle nähtäväksi. Tästä en pääse eroon, kerroin hänelle, tunnen tarvetta tuijottaa kasvinosia ja pinnanmuotoja matalan, kirkkaan veden alla. Niinpä kävelin hitaasti sivuttain, katsellen vedenalaista pienen matkan kerrallaan, kunnes oli aika astua metsän portista metsään. En muistanut sulkea silmiäni vaikka itse sanoin että aidattomasta, muurittomasta portista käydessä kannattaa sulkea silmät. Portti joka seisoo yksinään on maaginen portti. Aina kun kasvillisuus lisääntyi, suon haju tuli vastaan, olisi tarvittu todella tarkka nenä kertomaan, oliko se toisenlainen kuin edellisessä saaressa. Suon tuoksua ei ole olemassakaan, hän väitti, eikä savun tuoksua. Yritin ajatella asiaa ja ehdotin, että savun tuoksu on ehkä rajattu, kihartuva viittaus savun hajuun. Tuoksulle ei ole verbiä, hajulle on verbi, ja siksi sen sisään voi mennä, se on siis aistimisen kokonaisuus. Tätä keskustellessa olimme tulleet saareen jossa on kahdeksan pitäjän rajapyykki. Myöhemmin tulimme nuotiopaikalle eikä meillä ollut tulitikkuja. Yritin kertoa siitä miten isoisäni toinen pupilli oli hiukan avaimenreiän muotoinen, mutta sitten en osannutkaan kertoa siitä, en esimerkiksi osannut sanoa, miten hyvin hän näki. Suolle tahtoisi mennä, ja tahtoisi mennä sinne minne on vaikeinta, mahdottominta mennä. Mutta parasta on kiertää se ja kulkea sinne vain katseellaan. On hämmästyttävää miten katseella voi kulkea. Lopulta näkyi yksi suuri kurki, jossa kaikki oli pitkää, näkyi millainen on kuhan kuono, miten sateenkaarimetsä aukeaa (se ei ole täällä) ja miten vihreä väri kerääntyy kun sitä katselee.

(kiitokset T:lle suohavainnoista)

Ompeluseura

2006-10-24T16:57:00.000+03:00

Kuinka monta teitä siis oli siellä?
Olet kyllä aivan pihalla, sanoin jo että kymmenen tai kaksitoista.
En vain ymmärtänyt sen tilanteen dynamiikkaa, en osannut kuvitella sitä.
Sellaista se oli, että me istuimme suurin piirtein ympyrässä ja meillä jokaisella oli jotain tehtävää käsillemme. Keskustelimme kyllä, mutta tilanne kulki hiukan toisin kuin yleensä. Keskustelun kulku ei ollut tilanteen rytmi, ei yksistään. Oli toinen rytmi, jonka jokainen koki yksityisesti omissa käsissään. Tai minä koin, ehken voi puhua kuin itsestäni. Käsityön vauhti oli jonkinlainen kävelyvauhti jota tilanne seurasi. Tilanne ratsasti sillä. Se oli tilanteen virtaus. No, niin arkista se oli, myöskin, arkista ja kevyttä, niin että voisin yhtä hyvin käyttää loputtomia metaforia tai ei mitään metaforia.
Eikä sinua vaivannut se, että tilanne oli varta vasten luotu?
Se ei vaivannut minua hiukkaakaan, se yksinomaan vapautti. Ja aina kun jokin on varta vasten luotu eleellä, joka merkitsee otsikon antamista ja rajausta, mieleeni tulee myös se, millaista sosiaalisuus oli ennen vanhaan. Otsikon antamisella on paljon intertekstejä. Ennen vanhaan oli seuroja, oli ohjelmallisia iltamia, piirejä ja salonkeja. Ehkä se liittyy siihen että elettiin yhteisössä ja vallitsi tehtävänjako. Tai ehkä nämä ovat puhtaasti kirjallisia mielikuvia. Me osallistuimme sosiaaliseen konventioon, ja kuten voin kuvitella tapahtuneen ennen vanhaan, kun käytöstapojen ja hierarkian kullekin suoman paikan suojasta kurkisteltiin toisia, niin mekin kurkistelimme toisiamme kiinnostuneina.
Ja te söitte jotakin.
Kyllä, me söimme hyvää ruokaa ja leivonnaisia, jotka herättävät kiitollisuuden.

Vuonna 2002 löydetty sfinksi

2006-09-11T22:48:00.000+03:00

Kerameikon oli jo kaivettu ja valmis. Kaikki tiesivät että tässä on muinainen hautausmaa. Epigrammit puhuivat selkeää kieltään: minä olen kivi jonka pystytti sureva poika,
jonka synnytti kuollut nainen, jonka raskaaksi saattoi taudin tappama mies.
Minä olen harmaa ja juhlava kivi jonka kaiversi kädentaitoinen kuulusta kaupungista.
Oli kuitenkin tiehankkeita. Kaksituhatta vuotta vanhoja tiehankkeita joihin oli tarvittu
tukea, miekalla saavutettavaa mittavaa tukea sekä sopivaa harmaata kiveä.
Kun vanhan tien alustaa sittemmin kaivettiin, löydettiin sfinksi.
Sfinksi, kuristaja, oli sittemmin kuristanut vähemmän ja tukahduttanut lähinnä
metaforisesti, tuomalla palan kurkkuun, tuomalla elämän arvoitukset liian lähelle.
Hän oli maassa siten, että hänen soikeat, puhtaat kasvonsa sattuivat ensimmäisenä lapion
ja pensselin alle. Hänellä oli palmikoidut kiharat molemmin puolin päätä.
Hän hymyili. Hänen hymynsä oli ensimmäinen merkki hänestä maan päälle.
Kirottu siunattu hymy. Ilmeinen arvoituksellinen hymy. Mona Lisan hymy
on siitä korkeintaan heijastusta. Minä olen harmaa juhlava kivi jonka kaiversi
tuntematon kädentaitaja. Minä olen harmaa juhlava kivi joka otan khimairan naisen hahmon,
kysyn sinulta. Minä harmaa juhlava kivi kysyn sinulta mitä tahansa, juuri sen,
mitä kysyt itseltäsi minua tuijottaessasi. Mitä sinä kysyt itseltäsi muinaista tuijottaessasi.

Silphe

2006-09-09T09:17:00.000+03:00

Ei, en ole tiennyt mitään hyönteisistä. Tai ehkä jotakin sentään,
sillä tunsin sinut heti. Näin sinut jo ovelta, kellertävän hahmon pöydän alla.
Olit käynyt selällesi ja oikaissut koipesi, sitten laskostanut ne rintasi ja vatsasi päälle
kuin veneessä haudattava kuninkaallinen. Tuntosarvesi, yhtä pitkät kuin ruumiisi, olivat suorat ja eheät. Tulin lähemmäksi kuin varmistuakseni sinusta, tarpeettomasti.
Nyt tiesin jo ääriviivat ja saatoin nähdä tukirakenteet,
sinut oli rakennettu kuin vene tai soitin, poikittaiset puolat, pohja ja kansi.
Aavistin massasi ja kovuutesi, että olet painava kuin koru ja salamannopea.
Jos menetät pääsi, elät vielä viikon, pidätät hengitystäsi melkein tunnin, ei sinua
niin vain mestata tai ajeta maanpakoon.
Olisin tutkinut sinua suurennuslasilla, ei, olisin tutkinut sinua
nurin käännetyillä kiikareilla jotka loitontavat sinut. Mutta niin vain äkkiä seisoin harja ja rikkalapio kädessäni. A problem in your room? Yes, a little problem, vastasin ja avasin oven
siivoojalle. Hän näki sinut ja heilautti käsiään hieman ilmaan, olkapäitään, tuhahti
sinulle, käden käänteessä lensit ulos ikkunasta. Sieltä olit tullutkin, siivooja kertoi,
joskus tuuli tuo sinut, kun ikkuna on auki, ei ongelmaa. Mutta entä talossa, itse
talossa sisällä? Joka talossa, minun talossani, joskus. Jokainen talo, jokainen ihminen.
Ei ongelmia. Tuletko takaisin? Jätänkö valon palamaan sinulle yöksi?
Kun Angelika astui ovestaan hiukset pörrössä kerroin hänelle ensin nimeni ja sitten sinusta.
Menenkö puhumaan merelle sinusta, voin puhua merimatkoista ja soittimista,
ruumiin ja kuoren painosta, kenties oman herkkähipiäisen sieluni myöhemmästä lennosta, soitinten kuorista, rapinasta ja vihellyksestä.

2006-08-07T16:36:00.000+03:00

Luulen, että näin unta opettajasta. Hän oli pieni nainen ja poltti savukkeita, paljon. Luulen että olen tavannut hänet monta kertaa elämäni aikana, hän on aina ollut aurinko. Sain pyytää vesilasia kolmesti ennen kuin se tuotiin, elokuun helteinen päivä on täyttänyt rantakahvilan. En nähnyt ketään hänen kaltaistaan täällä. Hänen täytyy olla jossakin toisaalla, ehkä hän on ryhtynyt kirjoittamaan romaania, hänellä on täysinäinen tuhkakuppi kirjoituspöydällään. On liian kuuma ja kissa tulee vaatimaan huomiota juuri nyt. Hänen tekee mieli juoda viiniä vaikka on vasta aamupäivä. Hänellä on miesystävä tai naisystävä joka on matkoilla. Mitä hän on opettanut? Onko se ollut hänelle toisarvoista? Hänen nuoruudessaan koulutus oli tasapäistävää. Hänen piti sanoa kovalla äänellä, puhua raivokkaasti itsensä paikasta. Minä näen samat ihmiset tässä kahvilassa kuin ennenkin, työntekijät ovat ylikuormitettuja, kun huomautan että pyysin vesilasia kolmasti nuori nainen sanoo "tiedän". Mietin opettajaa, hän on tottunut joko ranskalaiseen tai espanjalaiseen kahvilakulttuuriin, hänellä on parempaakin tekemistä kuin tuohtua, hän naurahtaa. Tupakan voi aina sytyttää. Hän on tietoinen sen vaaroista, kerran hän kokeili hypnoosiakin mutta jokin sellainen istuu ihmisessä niin syvällä. Pysyvät kuvitelmat siitä miten joku toinen hänet näkee, vaikka ihmiset vaihtuvat ja muuttuvat, miten niillä kaikilla voisi pääkopassaan olla samat mielikuvat? Ikään kuin kukaan olisi projektori joka heijastaa itsestään vain muutaman kuvan, liian pienellä hevosella ratsastavan kömpelyksen, haaveilijan, joka kuljeskelee niin pienessä metsässä että siitä näkyy läpi, ahmatin, luulosairaan? Minä pidin häntä aina suvereenina. Ajattelin, että hän tietää muiden pitävän itseään suvereenina, että se on puku jonka hän tarkistaa, harjaa, puhdistaa päivittäin. Tulen ajatelleeksi erityistä koukkua jolla varsikenkien nauhat pujoteltiin kiinni. Tulen ajatelleeksi kauneudenhoitovälineitä jotka valmistettiin norsunluusta, kaikesta uhanalaisesta. Syystä tai toisesta ajattelen vanhan maailman ja harvalukuisten asioita.

Fiktiivinen nainen kahvilassa

2006-07-24T23:02:00.000+03:00

Pihan toiselta puolelta, oviaukosta näin sekä kissan että sen, miten joku yritti tavoittaa kissaa, ojentuva käsi näkyi.
Kukat maljakossa olivat verrattoman kauniita, niiden kauneus sijoittui oleskelun seuraavalle tasolle, kunhan olin ennättänyt lukea lehden ja saapui toimeton hetki, ymmärsin paitsi että kukkia oli maljakossa myös niiden sommittelun viehättävyyden.
Jäin kahden useiden asioiden kanssa samanaikaisesti.
Luonteenlaatuni, liiallinen ja hioutumaton, pörhisti kylkiään ja harjaansa hienokseltaan.
Kanojen ja kukon äänet kuuluivat, niistä ei ollut sen enempää sanottavaa, ne olivat jo kylliksi huutomerkki näin keskellä kaupunkia.
Muistelin tarinan naista joka siivosi neuroottisesti ja pesi mattoja meressä, ui mattojensa kanssa meressä, olikohan minusta tulossa hänen kaltaisensa? Vimmaista uimista kesän viimeisinä lämpiminä päivinä, uimista kuin suurta voimainkoitosta.
Kun sulki silmänsä ja tavoitti mielessään kaupungin ilmaa, tunsi pyörteilyä taivaalla: kaiken mikä lämmittää, helpotuksen, nopeat oivallukset siitä miten olla avuksi. Ailahtavan vihamielisyyden, kaunan, tuon jokaisen rintakehän ympärille kiertyvän epävarmuuden, synnyinlahjan ja ihmisen osan.
Kaikki vikuroivat liikkeet joilla kaupunkilaiset yrittävät päästä eroon itsestään. Kaikki nyökkäykset ja hyväilevät liikkeet joilla he avasivat itsensä uudestaan ja astuivat sisään.

Fiktiivisen naisen valitus

2006-07-20T23:26:00.000+03:00

"En tiedä mikä tahmea väsymys minuun on taas hiipinyt, en muista miten kauan on siitä kun olin valpas ja virkeä. Nämä raskaat päivät, kuin vedestä raskaat tai savua hengittäneet päivät, kuin ainainen matalapaine sijaitsisi jossakin auringonpaisteesta huolimatta. Matalapaineessa minä elän, siksi en kuljeskele rantakaduilla paistattelemassa illan valossa kuten muut, en osta jäätelökojusta jäätelöä: en kenties mielestäni ole ansainnut minkäänlaista hemmottelua. Ja kun kuvittelen onnellisen ihmisen elämää, kuvittelen sen aina toisenlaiseen asumukseen kuin omani, toisenlaisiin kalustuksiin. Minäkö sitten en rakastaisi asuntoani, minä, joka aina niin hellin sanoin kuvailen sitä toisille, ylistän puutarhan herttaisuutta ja olemisen mutkatonta runollisuutta täällä! Mutta kuitenkin, kun kuvittelen mielessäni onnellista ihmistä, en ota itseäni edes muovailtavaksi aihioksi, en lisäile tai poista elämästäni mitään, yritän vain hieman huonolla omallatunnolla karistaa sitä kannoiltani. Kuin huomaamatta pyyhkisivät kohta kylkiä ja poskia kiukun ja turhautumisen puhurit... ne veisivät kenties edes pölyä mennessään.

"Onnellista, onnellista elämää ajattelen kun muistan erästä ystävääni, sitä, miten hän on järjestänyt päivänsä järjestämättä niitä ollenkaan: miten hän seisoo kädet taskussa pää melkein kattoa hipoen, ehkä hieman nojailevassa, kepeässä, valppaassa asennossa, valkoista seinää vasten. Ei ole asiaa maailmassa joka ei lopulta hänen editseen kulkisi, hänen ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Kaiket päivät hän viettää tarkkaavaisessa harjoituksessa joka ei väsytä häntä ollenkaan: maailman tutkimisen hän aloittaa aina siitä, mihin hänen mielensä kallistuu, siitä, mikä kulkeutuu häntä kohti. Kirjasta toiseen, kadulta toiselle, näytöksestä toiseen.
Niin, olen ehkä itsekin joskus viipyillyt samanlaisessa ilahtuneessa tilassa. Sellaisessa, jossa ruumis aamulla herätessään kertoo mitä tarvitsee ja mieli tästä tehtävästä intoutuneena suuntautuu jo johonkin, ulospäin ja eteenpäin. Melkein kuin ruumiillista työtä, urheilua, mutta kaunosieluisessa merkityksessä. Yksinäisyys ei sitä tilaa minulta riistänyt, sillä olinhan silloinkin yksin. Ehkä onkin juuri niin, että menetin yksinäisyyteni.

"Viivähdän tässä ehkä juuri siksi. Yksinäisyyden ja alakuloisuuden kokemus on niin verrattomasti paljon parempi jos sen ehtii kunnolla ymmärtää, jos sen päästää kunnolla kotiinsa vieraaksi. Sen ylittämättömät keskustelunlahjat pääsevät oikeuksiinsa... se muodostuu tilaksi joka edes etäisesti muistuttaa niitä huviloita, niitä runollisen kesän lakipisteitä, niitä piilopaikkoja, niitä aristokraattisen hämärän ja filosofian paikkoja.
Siitä kasvaa, sanalla sanoen, yksinäisyyksien verkosto johon liittyä. Kuin saaristo tai tähdistö, se on paitsi erillisyyden ja yhteenliittyvyyden käsittävä kokonaisuus, myös yleisesti kauniina pidetty, sattumalta syntynyt harmonia, hengittävä ja kallisarvoinen.
Voi elämän värikkyyttä, suoranaista riemunkirjavuutta, ja kaikkia yrityksiä tyylinmukaistaa sen värejä!
Ja niin näen taas mihin alkemiaan olen ryhtynyt. Siitä en toki soimaa itseäni, pidän sitä parhaana mahdollisena askareena, kuin petivaatteiden tuuletuksena... kuin tuuletuksena. Sillä ulkoilman tuoksu kertoo meille aina jotakin. Välttämättä ei mitään tähdellistä mutta se kertoo että huoneemme ulkopuolella on alati vaihtuva maailma."

Innocence ja museo

2006-07-17T23:26:00.000+03:00

viattomuus 1

se oli allegoria, sillä tavalla rinnakkain olivat valkoiset ja muunväriset vaatteet.
mitä allegoria tekee nykyään? toista kuin ennen: sen ei tarvitse kertoa kokonaista kertomusta
ja sitten vihjata, että kertomus vastaa toista kertomusta. Se voi ottaa jonkin tyylikauden, perinteen, genren
ja sijoittaa sen keskelle tyylikaudetonta, perinteetöntä, genretöntä. Toisin sanoen meidän todellisuuttamme. Siinä merkityssä tilassa kaikki, mitä kerrotaan, saa vertautuvan ja analogisen suhteen meidän todellisuuteemme. Oli se sitten analogisesti narratiivista ja eheästi vertautuvaa tai ei.

ajat ovat läsnä samanaikaisesti. Miten ylipäänsä tunnistamme oman aikamme niiden joukosta? Voimme valita paikan ajasta. Voimme valita Qwenselin kahvilan.

Tunnistamme oman aikamme kun mietimme, mikä on se järjestelmä joka erilaisia kausia arvottaa ja antaa merkityksiä niille.

Kohisevaa, pulppuilevaa vettä kuvataan: vettä on kuvattu toistuvasti. Kuvataan siis myös veden kuvaamista ja vedenalaisen kuvaamista.

viattomuus 2

havainto: niin monien että yleistettynä lähes kaikkien kulttuurien varhaisemmista ajoista löytyy taidetta ja käyttöesineiden koristelun perinnettä, joka pyrkii kohti outoa. Ihmishahmot ovat niin groteskeja, leikillisiä ja mittasuhteiltaan vieraita, ettei voi olla kyse näkökulmaerosta: tuskin on koskaan ollut kansaa joka olisi nähnyt ihmisen sellaisena tai edes kauniin ihmisen sellaisena. Entä sitten khimairat, välitilan olennot ja elottoman ja elollisen sulautumat? olennot jotka ovat samalla kirjainmerkkejä ja puhuvat omaa nimeään? Moniselitteisyys, joka on kuvallista, ikään kuin kuvaa voisi lukea palindromisesti kaikkiin suuntiin? Unikuvasto vaikuttaa hämmästyttävän universaalilta, epäluotettava havainto tosin sekin. En pääse tästä mihinkään, ihmiset pyrkivät estetiikassaan ja poetiikassaan paitsi kauniiseen ja merkitykselliseen, myös outoon. Todellakin "ihmiset". Olkoon epäluotettava havainto, en pääse siitä.

Niinpä ei ikinä ole ollut sellaista viattomuuden aikaa jolloin merkitykset olisivat pelkästään denotatiivisia ja merkkijärjestelmän tarkoitus vain viitata hyödylliseen, käsinkosketeltavaan tai käsitteellisesti tarpeelliseen poissaolevaan. Myös tarpeettomaan viitataan. Käsittämättömään ja siihen mikä tuntuu syntyvän vasta viitatessa. Jos sellainen viattomuuden aika on ollut, se edeltää kaikkea, varmaan aikakäsitystäkin.

Mutta siitä huolimatta oma aikani antaa merkityksiä ja arvoja kaikille muille ajoille.

nematocera tipulidae

2006-07-10T12:01:00.000+03:00

Jaan huoneen hyönteisten kanssa. Yökkösten kausi on tosin jo ohi, se aika jolloin niitä saapuu joka illaksi kolme tai neljä. Ne eivät tule ulkoa. Niillä on jokin pesä tai valistusta edeltävä varjoista sikiämisen paikka joissain. Yöperhosen siiven kosketus nukkuvan poskea vasten... metaforana se kyllä menisi. Valoa kohti, valoa kohti ja kuolemaan. Kaarnanpalasta muistuttava jokin joka lentää päättömästi ja räpyttelee.
Yökkösten aika on ohi mutta eilen illalla makuuhuoneeni lattiaa ryömi kovakuoriainen. Tämä pitää ymmärtää: se ryömii kuten hämähäkki, lattioita ja seiniä pitkin, on musta ja tuntematon, mutta sillä on lisäksi siivet. Sen kilpi aukeaa kuin siilo tai vallihauta. Se oli kuitenkin niin pieni että ohitin sen kuin olisimme olleet eritasoristeyksen eri tasoissa, ajattelin, että kulkekoon tuosta maton reunaa. Myöhemmin pimeässä kuulin kolinaa ja räminää jonka on oltava peitinsiiven ääntä ja peitin itseni ja kasvoni lakanalla –
– mutta ennen kaikkea kuitenkin sinä, Daddy-Long-Legs. Tulet aina sisään ikkunoista etkä ikinä osaa ulos. Tulet kaksin kappalein ja kolmin kappalein löydyt parin päivän päästä käpristyneenä lattialta. Etkö tajua? Kun nostan tiskiharjan tiskialtaasta, kun kumarrun kohti pistorasiaa, kun siirrän lehtipinoa, olet jotenkin aina juuri siellä ja sekoilet näkyviin jalkoinesi. Tunsin sinut jo lapsena eikä nukkumisesta ollut puhettakaan jos rapinasi kuuluu katonrajasta, jos istut sekä etuoven että takaoven pinnalla ei sisään kerta kaikkiaan pääse. Olen toki rauhoittunut, olen kiinnostunutkin sinusta, olet iso ja tutkittava, lentävä hämähäkki, mutta onko sinun oltava niin mieletön? Suuosasi ovat heikosti kehittyneet ja tulet toimeen toukkana saamallasi ravinnolla, et edes tahdo mitään.
Minussa herättää täysin hillittömiä reaktioita (huidon sillä mikä kädessäni sattuu olemaan) sellainen, joka on pientä, korumaisen kaunista, kiinnostavaa kuin kiderakenteen mallinnus, omissa puuhissaan viihtyvää, runollista. Se kaikki liian nopea liike ja kohti tuleminen. Se kaikki mielettömyys ja tarkoituksettomuus.

Land's End

2006-07-08T00:51:00.000+03:00

Olen tullut maan loppuun, kun sulkee silmät, kuulee oikealla ja vasemmalla korvalla tyrskyn äänet kuin meren haukkaavat leuat. Kallioille on perustettu vartiopaikkoja, jokin saattaisi tulla mereltä, ja nykyisin ne tallentavat tietoa haaksirikoista, merikilpikonnista, paistattelevista haista, näkyvyydestä Scillyn saarille ja Beaufortin asteikosta.
Hautakummuilla kasvaa saniaisia, on ymmärrettävää tulla haudatuksi tänne tuhansia vuosia sitten. Neljän seikkailevan lapsen luolat ovat todellisuudessa hengenvaarallisia, aallonmurtajakin on äärimmäisen vaarallinen kaikkina aikoina, graalin malja metallilieriö vihreässä hämärässä. Tyrskyjen korut, henkiin herättäminen, pieni nysäpyrstö lintu, ja viimeinkin saniaiset.

Mutta itse Land's Endin päälle on rakennettu toinen Land's end, kartassa oleva rasti on piirretty myös maastoon niin että on vaikea erottaa merkittyä merkitsijän alta. Ja siihen liitetyt merkitykset: kolme tähteä, laadukkaita illallisia joka ilta, viimeisen labyrintin sisäänkäynti, sisäänpääsymaksu ja erityinen laadukas puinen lelu. Cornilaisia toffeita kiitokseksi kissasta huolehtijalle. Mutta Land's End pakenee,
missä meri todella alkaa ja maa loppuu, mikä vuoroveden aika on ja miten innokkaita meren valkoiset hevoset. (Beaufortin asteikolla ne ilmestyvät ensin satunnaisina, sitten ilmeisempinä.) Eikä siihen voi kävellä, siinä ei voi seisoa. Sitä voi korkeintaan edustaa jokin paalu jossakin missä vielä on turvallista.

Samaan aikaan suojelutyöt ovat käynnissä, haaksirikon myrkylliset jätteet on kerättävä pois ja kerrottava mielettömille vaaroista. Tästä saa kävellä. Tästä alkaa äänimaisema, maa loppuu, visuaaliset tapahtumat vähenevät. Täällä saa unohtaa historian ja maantieteen ja olla itsensä merkkipaalu. Muistaa historian ja maantieteen hajamielisesti, sumuisessa ja kuluneessa metaforassa. Olla tästä kaikesta huolimatta kohdalla.

kaupunkijuhannus

2006-06-25T10:15:00.000+03:00

Pisimmät päivät ovat menneet kaupungissa
jota mittailin kuin ulkomaata tai maastoa
ja joka laajeni minulle tilaksi nähdä sisäisyyttä.

Ensin ei näkynyt juuri mitään. Unohdan,
näkyikö lopultakaan, sillä kiinnyin niin paljon
juuri siihen tyhjän valkokankaan hetkeen.

Maallepako oli tapahtunut tälle kaupungille,
jäämisessä oli jotain uhmakasta, toisenlaista
ylellisyyttä kuin jokaisen oma kansallismaisema.

Ylellisyyttä, tietysti, sitä en kiistä. Joutilaisuutta
ja kokemusta siitä että tämä kaikki eksteriööri
on minun interiöörini nurinpäin kääntyneenä.

Astun kuvaan reunasta ja katselijalle (joka on
toinen minä) se on retrospektiivisesti juuri
niinkuin pitääkin, kun kuljen sen poikki.

Ei se kyllä totisesti niin ollut, minua väsytti,
hylätyksi tulemisen tunne vaani minua,
kunnes sitten retrospektivisesti se keveni.

Penkki, tyhjä katu, puistokäytävä, jossakin
lohduttoman ja viehättävän välissä sillä läpeensä
tutulla tavalla kuin olojen paikat ovat.

Piirsin, niinkuin on tullut tavaksi, joitakin
hahmoja paperille viivat toistensa lomassa
ja läpinäkyvinä.

Mietin, mitä tarkoittaa tottuminen, miten
pitkä aika siihen pitää varata ja miten jokin
niin hidas tuntuu.

tietämistä koskevia harjoituksia

2006-06-19T14:59:00.000+03:00

Tietoa syntyy lausumista ja intuitiivisesti. Pyri siihen, että intuitiivisesti saamasi tieto koskisi vain sinua itseäsi ja suhdettasi maailmaan. Jos sinusta tuntuu, että intuitiosi luo sinulle kuvan jonkun toisen suhteesta maailmaan, ota itsesi mukaan kolmanneksi: sinulla on tietoa suhteestasi jonkun toisen maailmasuhteeseen.

Jos toinen tarjoaa sinulle lausuman, joka käy yksiin intuitiivisen kuvasi kanssa, älä anna sen retrospektiivisesti vahvistaa aavistustasi tiedoksi menneisyydessä - vaikka keskustelussa sanoisitkin "kyllähän minä sen tiesin" ja vaikka se teistä molemmista tuntuisi hyvältä.

Kun saat uutta tietoa joka kumoaa tai muuttaa vanhan, ota se vastaan mutta sijoita se vanhan tiedon yhteyteen, ei sen paikalle. Pyri säilyttämään niiden välinen ristiriita, jatkuvuus ja epäjatkuvuus muistisi rajoissa.

tila ja musiikki

2006-06-19T13:12:00.000+03:00

Remontoiva naapuri ajaa pihaan ja jättää ovet auki. Hänen näppärä oranssi autonsa muuttuu suurikokoiseksi stereolaitteistoksi joka soittaa radiokanavaa. Hän itse kulkee kellarin ja takaluukun väliä, purkaa jatkojohtoa kelalta ja polttaa tupakkaa työrukkaset kädessä. En ymmärrä hänen tapaansa olla musiikissa: hän tuntuu olevan siitä täysin välinpitämätön ja kuitenkin hän haluaa että se aaltoilee talojen välissä ja puiden alla. Se tulee myös terassille ja pihakeinun luo ja alkaa vetää minua mukaansa, ajatukseni eivät pysy koossa noin suostuttelevan musiikin läsnäollessa.
Musiikki on sentimentaalista ja vetoavaa, sen melodiat ja rytmit ovat tarkkaan harkittuja pidetään niitä sitten miten tusinatavarana tahansa. Naiset ja miehet laulavat hyvin kirkkailla äänillä hyvin hennoista asioista. Oikeastaan kun ajattelen tuota eleetöntä miestä kuuntelemassa tätä popmusiikkia on melkein kuin ajattelisin häntä linnunpesä tai pesussa haalistunut lapsen nuttu käsissään.

Tilaa täytetään: sitä otetaan omaksi hajamielisillä liikkeillä. Ollaan tekemässä jotain ihan muuta, on puuhaa, ja musiikki tai pihan vihreys on sivuseikka: jonkinlaista olemassaolon reunoilla tuntuvaa tuttuutta tai mukavuutta. Mutta minussa se herättää muistoja siitä kun olin ehkä kahdentoista ja oli kesä ja musiikki tulvi autostereoista. Silloin nimen omaan minä tahdoin että se tulvii autostereoista. Ja olin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, musiikin sentimentaalisuus vei ja pyyhki minua pitkin maisemaa, kykenin pysymään aisoissa vain siksi että tämä sentimentaalisuus oli tuttua: tuulen, puiden ja maailman jotain vielä voimakkaampaa.
En kasvanut välinpitämättömäksi musiikille ja epäsensitiiviseksi tilalle. En ainakaan uskoisi niin. En uskoisi sen näyttävän siltä ulkoapäin.

ja sitä paitsi

2006-06-06T12:40:00.000+03:00

Suunnaton varovaisuus ja huolehtiminen oli usein seurausta -

ajattelin joskus, että jos lapsena kerrankin olisin ajanut polkupyörällä päin jotakin,
käteni olisi murtunut ja olisin itkenyt, ehkä sitten kaikki olisi ollut jotenkin toisin.
Polkupyörä olisi saanut kolauksen sekin.
Ikkunasta olisi näkynyt vuoria, asuinpaikka olisi ollut
toisenlainen, talossa olisi ollut kaksi kerrosta.
Portaiden ylätasanteella olisi ollut kohta josta kaiteen päälle
voi kiivetä ja kaiteen päältä voi pudota.
Liikenne olisi kohissut, tai sitten vesi olisi kohissut, tuuli olisi
kohissut rinteillä ja tuonut arvaamattomasti sateita,
tulvat olisivat nousseet.
Parin viikon ajan kaikki olisi ollut pois paikaltaan,
koulut suljettuina ja kaupoissa pelkkiä säilykkeitä -
tätä juuri tarkoitan, poikkeustilassa näyttäytyy selvimpänä
arki ja tavallinen, siis esineet, siis syöminen ja liikkuminen.
Pikkutyttö joka kahlaa saappaat jalassa katua.
Pikkutyttö joka on raahannut polkupyöränsä vajan katolle
turvaan. Nukkensa. Puista autoa ajavan nukkensa ja nallensa.
Jotka rikkoutuivat ja olivat siellä sekä täällä.
"Me olemme surullisia, hämmentyneitä sulkakyniä, pikku sakset ja murehtiva kynäveitsi."* Mikä ihmisiä kannattelee?
Paineen vastustamista, paineen tasaamista.
Ja samoin kuin "hän" heijastuu maailmalle, tulee tarjotuksi kaikille,
samoin esineet, kun ne animoidaan, voivat ottaa kaikkien tunteet
ja sisältää ne,
sisältää vieläpä olemassa olemisen yleisen kauhistuttavuuden
sellaisena kuin se nähdään.
Sellaisena kuin se parhaimmillaan nähdään rikkoutuneessa
esineessä, peilissä
joka ei aivan heijasta, tarkkaan rajatussa jonka rajat menivät rikki,
kappaleessa, yksikössä.

*Cavalcanti

Narratiivisista sopimuksista

2006-06-05T19:05:00.000+03:00

Narratiivinen hierarkia on eräänlainen sopimus siitä, kuka tietää mitäkin. Missä vaiheessa lapsuutta hyväksymme hän-muodossa kerrotun sisäisen monologin, sen, että salaisinkin paljastuu vaikka "hän" ei itse sitä paljasta?
Sen ainakin muistan, miltä tuntui sorvata kokemuksistaan senmuotoisia lauseita, heijastaa oma sisäavaruus sillä tavalla ulospäin että se oli edelleen vain yhden kokemusta,
häntä väsytti koulupäivän jälkeen ja hän mietiskeli kävellessään pesäpalloa, miten se olikin aina niin painostavaa vaikka myös kesä ja vapaus olivat jossain sen lähettyvillä, ehkä nuo toiset löysivät sen paremmin, usein kävi niin että hän luuli katsovansa taivaalla lentävää palloa mutta tajusikin sitten sen kesän ensimmäiseksi pääskyseksi

se oli siis edelleen vain yhden kokemusta, mutta minusta oli tullut merkillinen säteilytin. Säteilin sen ulospäin sille kaikkitietävälle, joka sitten kertoo sen ja jolle minä olen hän.
Vastakohta muumipapan lasipallolle jossa puutarha näkyy, jotenkin yhteiseksi tullut yksityinen, ja sen vuoksi se myös hävetti. Hänenä olemisessa sillä tavalla, että hän ei pelkästään kävele vaan yhtäkkiä tuntee tunteita jotka toiset saattavat kuulla, oli jotain yllättävää hybristä.
Sitä paitsi: hän ei tajunnut ajattelevansa itseään, hän ei huomannut ihastuneensa omiin ajatuksiinsa vaan keskittyi mielestään olemisensa reunoihin, pensasaitoihin ja tutun ympäristön keväiseen uudenlaisuuteen... Minäkertoja toi itse itsensä esiin. Hän ei tuonut.

Sopimus siitä kuka voi kertoa mitäkin sisältää kaikenlaista jännittävää: etuoikeuksia joita voi ottaa: kerrotuksi ja nähdyksi tulemista.

Myöhempi teos

2006-05-29T14:44:00.000+03:00

Joku kirjoitti jossakin että Charlemagne Palestinen Music for Big Ears ei ole kovin merkittävä teos, että se vain toistaa aiempia ideoita, kehittelee niitä tavalla joka ei ole niin kovin omaperäinen. Kaikkialla maailmassa on kirkkoja joissa on suuria kelloja, monilla ihmisillä on käsiä ja jalkoja joilla soittaa niitä. On totta että kellojen soinnit, joissa isku ja metallin värähtely aukaisee himmeän hopeanvärisen mutta eri sävyissä heijastelevan, ylä-äänistä ja harmonioista täyttyvän kentän, sekoittuvat ja limittyvät aina toisiinsa tavoilla jotka synnyttävät arvaamattomia kerrannaisia ja vieläpä ääniä joita ei ole olemassakaan muualla kuin kuuloaistimuksessa. On ihan tavanomaista että niin tapahtuu ja kun sille on altistunut, sen tavoittaa vaikka siitäkin kun naputtaa kahdella sormenkynnellä vesilasin kylkeä. Kaikkialla on kelloja.
---Toistaa aiempia ideoita: sellaista ideaa, että valetaan suuren suuri metallinen kupera, syvä, aukeava muoto ja sijoitetaan se ylös jotta se kaikuu kun sitä isketään. Sellaista ideaa, että isketään näitä erikokoisia kelloja, että äänet sekoittuvat, että isketään niitä rytmikkäästi ja jatketaan sitä niin kauan että rytmi puuroutuu ja muuttuu maisemaksi, johon voi sitten sijoittaa uuden rytmin. Odotetaan että korvat tottuvat johonkin niin että ne menettävät tavanomaisen tarkkaavaisuutensa ja alkavat toteuttaa epätavanomaista tarkkaavaisuuttaan, kuulla omiaan.
---Kehittelee aiempia ideoita: aallonpituuksien vaikutuksia toisiinsa, kerrannaisia, luonnonsävelasteikon käyttäytymistä, akustiikkaa, interferenssiä, vaihetta ja vääristymistä.
---Ei niin kovin omaperäisesti: iskuja joita kuka tahansa meistä voisi iskeä, harmonioita joita kuka tahansa voisi kuulla, ihmeellisyyttä joka on niin tavanomaisesti tarjolla ympäristössämme.

joutilas, odottavasti

2006-05-19T16:44:00.000+03:00

Valo pilvien raoissa näyttää silmänurkassani salamalta, ei sitä salamasta erotakaan muu kuin että se on paikallaan,
se ei halkaise taivasta ja hetkeä, ei ole pimeyttä ennen välähdystä ja sen jälkeen.
Se on ajassa paikallaan, pysyvä. Tai kuva, ja se taas saa minut ajattelemaan itseäni tässä:
jo tovin olen istunut puuhaillen niin hajanaisia ja päiväohjelman ulkopuolelta löytyviä asioita,
että on melkein kuin en olisi tehnyt mitään, kuin en olisi ollenkaan liikkunut.
Onko tämä liikkumattomuus siis kuva minusta?
Jos on, millä tavalla kaunista on käyttää päivänsä aikaa siihen, että on itsensä kuvaajana?
Se pieni liike joka on sormissani ja joka on mielessäni, pientä liikettä joka on kuvassa.
Niin kuin se japanilainen hylätty kaivossaari, jossa kuvatuissa paikallaan pysyttelevissä kuvissa jokaisessa jokin liikkui hieman, ilman intentiota ja merkityksettömästi, esimerkiksi tuulen mukana,
ja juuri sen vuoksi kuva oli niin rikkaasti ja sisällyttävästi kuva siitä, millaista aikaa siinä paikassa oli kulunut.
Itsensä kuvaajana mutta myös valmistamassa tilaa jollekin. Minun pitää pian poistua tästä
luojan ja hänen luomakuntansa välistä, ei vain siksi, että näkymä kirkastuisi, vaan siksi, että voisin itse täyttyä sillä mitä käsitän.

Oofirin kullasta

2006-05-17T16:30:00.000+03:00

Kullanhuuhtojat päättivät rakentaa talon jossa elämä olisi parempaa ja erilaista kuin muualla.
He päättivät siis rakentaa juuri sellaisen talon, jossa heidän ominaisuutensa tiivistyisivät ja tulisivat huuhdotuiksi esiin kuin vaskooleissa. Ja erilaisten keskustelujen ja kohtaamisten kipeä viisaus myös.
Luin siitä edellisen kerran kaksitoista vuotta sitten. Se pysäytetty vanha maailma ja liikkuva uusi maailma, jotka siinä olivat rinnakkain: uin niissä, mutta etenkin vanhassa maailmassa. Olin sellainen, mikään määrä ylellistä sisustusta ja ylellistä aikaa ei minua varsinaisesti säikäyttänyt, ymmärsin sen samalla tavalla kuin teatterin toisen kerroksen lämpiön punaisen maton. Jolla istuin. Epäasianmukaisissa vaatteissani.
Luen siitä nyt ja mielikuvani ovat toisia kuin silloin, liittyvät myös yleisesti ottaen suuriin taloihin ja henkilögallerioihin. Ja viisauden esiin huuhtomiseen. Mutta en yhtään ihmettele sitä että painoin tämän kirjan nimenä niihin vuosiin, myös kaiken ylenmääräisen ja rikkaasti ylimääräisen tässä.
Eilen illalla, puutarhakeinussa lukiessani, näin puutarhapöydällä puolikkaan hiiren. Se oli enää harmaaseen karvaan kiedottu valkoinen lonkkaluu, paljon muuta ei ollut jäljellä. Se muistutti rikkoutunutta mekaanista leikkihiirtä, jonka koneisto on näkyvissä. Se ei järkyttänyt minua, en ajatellut hiiren kuolemaa. Ajattelin korkeintaan mistä se koostuu, ja ehkä ajattelin pihamme kaikkia kissoja. Ajattelin, että jos hiiren luuranko, tai puoletkaan siitä, olisi löytynyt valkoiseksi huuhtoutuneena kallionkolosta, olisin luultavasti ottanut sen käsiini ja tutkinut mistä se koostuu. En ollut kissalle vihainen.
On mielentiloja, joissa ei järkyty järkyttävästä, hahmoista, jotka on kirjoitettu olemaan toista ja kääntöpuolta. Ne ovat hahmoja jotka on kirjoitettu kohdattavaksi ja siksi ne haluaa kohdata.

haikailun kohde

2006-05-10T15:20:00.000+03:00

Kertomus alkaa siitä että ihmisiä on suuressa talossa. Mikä kertomus? Monikin.
He ovat ehkä vierailulla mutta vierailu on kestoltaan loputon, he asuvat
vaikka eivät ole muuttaneet asumaan, ja asumismuoto on fantastinen, avoin.

He törmäävät toisiinsa puutarhassa ja illallisilla. Jotakin on koko ajan meneillään,
yksinäisyyttä on tarjolla ja keskusteluja. Kuljeskellaan hiljaisissa huoneissa,
lavasteet valmiina mille kohtaukselle tahansa, ja kuka huolehtii tästä kaikesta?

Se kysymys ei vielä edes aktivoidu. Ei ole kysymystä rahasta, ei valuuttaakaan,
senkin voi vetää fantasian piiriin: syödään ehkä kuusenneulasia tai pelkkää vettä.
He kaikkihan ovat siellä vain siksi, että heidän kauttaan voisi esittää kysymyksiä.

He ovat perheenkaltaisia mutta eivät perhe. He ovat rakkaudenkaltaisessa tilassa
mutta eivät rakastuneita. He ovat haaksirikkoutuneen kaltaisia mutta eivät
pulassa. Heillä on meidän kysymyksemme mutta ei voimiemme rajallisuutta.

Kuka huolehtii tästä kaikesta? Joku näkymätön nainen, ensinnäkin, pelkkä henki,
mamma tai jumalatar, ja toiseksikin tekijä, sepittäjä, viisas. Ja siksi onkin järjetöntä
kaivata heitä ja taloa, ikään kuin se olisi kuva elämisestä eikä paraabeli, asetelma.

2006-04-29T12:31:00.000+03:00

Se on kovin haurasta, en tohdi nojata siihen vielä
mutta teen siitä pienen merkinnän itselleni.
Jonkin silmun. Ja ajattelen tätä päivää.

Näyttelyn purkamisen jälkeen he ottivat keltaiseksi maalatut kivet
ja asettelivat ne joen varteen ja miettivät miten pian ne korjattaisiin siitä pois.
Kului kuukausia ja nyt vuodenaika saa ne muistuttamaan leskenlehtiä.

Te teitte taideteoksen lähitulevaisuuteen.

Niin teimme, hauraus ilmenee monissa materiaaleissa,
monissa prosesseissa, se on muovattavuuden ja sitkeyden poissaoloa
mutta jotain muotoa siinä on, jotain hyödyllistä, siitä voi aavistaa

se on siis hahmotelma. Se on jotain joka ei vielä uskalla näkyä
pysyvänä ja varmana itsestään. Se on siis viivapiirros tai kehikko.

(maku josta syntyy muistoja? Let's make a memory?
se tapa jolla tulevaisuus on nyt läsnä, hahmotelmana siitä,
miten tätä voi käyttää silloin, väistämätöntä jatkuvuutta,
tietä tai punaista mattoa joka kiertyy auki hieman edessäpäin,
kiertyy auki ja taaksepäin, itseä ja mennyttä kohti?)

On tämäkin sanottava

2006-04-28T21:43:00.000+03:00

"Menneisyys laskostuu ja työntää tätä hetkeä edellään
kuin mannerlaattaa, aina edellä itseään kuin aallon harja,
mikään metafora ei sitä kerro."
- - Eräs nainen kertoi huomanneensa että Gibranin Profeetta,
jota hän tyttövuosinaan luki ahkerasti, ei puhunut mitään
ahdistuksesta. Ei ollut: Mestari, kerro meille ahdistuksesta.
Laiturilla maatessaan kerran, kun pilvet ajelehtivat merkillisessä
syklisessä muodossa ja luostarin kirkon kelloja soitettiin,
hän sepitti profeetan puheen. Teidän ahdistuksenne
on sitä että te muistatte. Muistatte sen, mikä teidän on
ihmisinä ollessanne joka hetki unohdettava.
- - "Metaforat kävelemisestä: yrittää kävellä niin
että ajattelee jokaista jalan nostamista ja laskemista,
yrittää kävellä kilometrin metri kerrallaan."
- - Puhuttelee itseään sinuksi, puhuttelee ihmisiä teiksi.
Puhuttelee ihmisiä teiksi ja pysähtyy monihahmotteisuuteen
ja yrittää hetken ajan sepitellä siitä jotakin metaforaa,
unohtuu ihmettelemään sitä miten ajatus voi kulkea.
Miten voi kiinnittyä itsensä kannalta vähäpätöiseen ja
miten kaikki kuitenkin on niin paljon juuri sitä, miten
mikään voisikaan tulla tärkeäksi ilman sitä.
- - "Ainoastaan se, että kävelee jonkun rinnalla,
vaikka sitten ympäri ja takaisin, joskus ainoastaan se
voi häätää epätoivotut oksat, vaimentaa epätoivotun tuulen."
- - Tieto siitä että toisia ihmisiä on olemassa tulee häneen joskus
kuin keuhkoihin ilma. Silloin tällöin käykin niin ettei huomaa
pidätelleensä hengitystä. Huomaa myös kävelleensä ohitse
ja ymmärtää kävelemisen olleen itsessään jotenkin tarpeen.
Niin suurta tyytymättömyyttä kuin tyytyminen
voi olla, niin suurta hahmottomuutta kuin yritykset
hahmottaa, hänellä oli tieto toisista sitä tekemässä.
- - "Sallia siis rintakehän kohota ja laskea. Sallia kertomisen.
Sallia uudestaan oksat ja tuulen."