1.1.06

Tällainen vimma: tahtoisin kuulla mahdollisimman monen ihmisen kertovan yksin asumisesta.
Se on niin merkillinen normatiivinen epänormatiivisuus. Leikkautuu pois suurimmasta osasta kuvia, jotka esittävät ihmisiä, heidän päiviään ja iltojaan, heidän tapaansa jakaa aika ja tekeminen. Näissä kuvissa on lähes aina useampia ihmisiä jotka jakavat aikaa ja tilaa keskenään.
Ja silti: kahdeksantoista vuotta täyttäneen oletetaan muuttavan huoltajiensa kodista omaansa, pitäähän yksin voida asua, on hyvä asua yksin ainakin jonkin aikaa, opiskelija-asunnot ovat yksiöitä, kerrostalot ovat yksiöitä täynnään.
Pitäähän kaiken, mitä päivään, iltaan, yöhön kuuluu, mahtua yhteen huoneeseen. Eihän ihmisen elämään välttämättä kuulu maasto, jossa liikutaan erilaisista tekemisen paikoista toisiin, uuden kuun pihakeittiöön, ullakkokamariin, salonkiin. (Voi millaisen romantiikan asentankaan sille vastapainoksi...)
Psyyke rakentuu sen mukaiseksi. Omaan tilaan on kummallinen kärsimystä aiheuttava riippuvuussuhde. Tämä ei ole ollut mahdollista kovinkaan monta vuosikymmentä (naisten työssäkäynti, opintotuki?) eikä se ole edelleenkään mahdollista suurimmassa osassa maailmaa. Aamiainen itsekseen, nukkumaanmeno itsekseen, säätilan näkeminen ikkunasta itsekseen, siivoaminen itsekseen, viihtyminen itsekseen ja itsekseen tunnettu huolien lisääntyvä paino, kun hämärtää.
Miksi se tuntuu minusta välillä täysin käsittämättömältä, täysin kestämättömältä, vaikka tiedän sen olevan niin normaalia, normatiivista, ja niin perustava olotila minulle (niin minun aikuinen minäni on perustettu). Tahtoisin kuulla, onko se toisistakin käsittämätöntä.

Kesällä lopetin runon näin: "En ollut ratkaissut paikkani arvoitusta, en tiennyt
minne tekoni menevät. En ollut ostanut tätä maatilkkua
tai noita seiniä.
Olin kiinni pienillä hakasilla.
Mutta miten tätä paikkaa rakastinkaan."
Tämä puutaloasunto ja sen piha, mitä ajan ja tilan yltäkylläisyyttä. (Silloin tosin yksinoloni oli muotoa "kumppani on Sodankylässä".) En valita, mutta ihmettelen. Huhuilen itselleni äänettömästi: täälläkö olen? Tästäkö paikasta lähden tapaamaan muita ihmisiä, tähänkö paikkaan aina palaan, ja se siis on paikka, jossa ei ole muita kuin minä? Olenko käsittänyt jotain väärin: onko aina niin? Jos vieressä nukkuu joku, jos viereisessä huoneessa nukkuu monta vielä pienikokoista ihmistä, onko se paikka, johon viimeiseksi ennen nukahtamista asetutaan, siltikin vain yhden ihmisen paikka?

Ja tahtoisin verrata omaa yhden ihmisen paikkaani toisten ihmisten paikkoihin, yksinolollakin hahmo vain jaettuna, muuten se on vain puutetta...

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ole ikinä asunut yksin. Pelkään pelkkää ajatusta kuollakseni.

hehku kirjoitti...

Olen asunut yksin, kaksin, kolmisin ja useamman kanssa. Yksin koti oli työhuone, kommuunissa eläintarha. Kaksin koti tuntuu kodilta, joskin toiselle voi olla välillä raskasta se että vaikka olenkin läsnä, en koko ajan huomioi häntä. Yksinasujana minulla oli taipumusta erakoitua. Kaikista em. vaihtoehdoista yksinasuminen sopi huonoiten, koska kaipasin toista ihmistä samassa asunnossa, vaikka en koko ajan puhekaveriksi niin ainakin hengittämään toiseen huoneeseen. Oma huone on oltava, mutta keittiö pitää jakaa jonkun kanssa.

anna maria kirjoitti...

pau, täällä yksi laumassa elävä, joka kaipaa yksinäisiä iltoja ja hiljaisia päiviä. onneksi on valamon luostari ja muita paikkoja, vaikka ne eivät ole koti. mutta koti on ennemminkin joukko ihmisiä kuin paikka. ja ne mahtuvat kaikki samaan huoneeseen, mutta eivät välttämättä yhtä aikaa.

lämpöä huoneisiisi.

Mary kirjoitti...

Olen aina kaivannut omaa huonetta ja olenkin saanut työhuoneen ja kommuunin mutta kotonakin olen aina jakanut tilan jossa olen vähintään kahtia, mikä varmaan piirtyy jo minuuteen eikä sille enää voi mitään.