29.12.08

Veljet juoksevat mereen... Kalastaja pitelee kädessään kalaa totisena... ylpeänä... Päivetys on noussut poskille... tukka näyttää entistä vaaleammalta... Vanha ruuhi palaa juhannuksena... yksikin on pukeutunut kansallispukuun... istuvat kallioilla kukin mielensä mukaan... On pyytänyt poikaa asettumaan suurten kuusten eteen... Pöytä on katettu pihamaalle... kasvupyrähdystään elävän tytön pitkät kintut... Partiovyön solki... Muodikas suikka... pienoiskivääri ei ole lelu... Auringon paahtama seinä, kuva palanut puhki... Rantavesi vilvoittaa pienintä lasta... Soutumatka on lyhyt... kaislikko väylän molemmin puolin... Muistikuvat... Tervapahvi... ja punamulta... Terve ulkoilma... Ystävien sekä naapurin lapset... koulun päättymisen jälkeen... töiden alkamiseen asti... kunnes illat viilenevät... Piippu... Savustus... nuotio... Muurauslaasti... Kunnes illat viilenevät...

21.12.08

Kanahaukka, päiväpetolintu, tuli puutarhaan ja ennen lähtöään istui kahdesti puun oksalla, levitti siipensä ja näytti suurelta. Hyvin samanväriseltä kuin kaikki kasvava, joka on lepotilassa ja jota ei lumi valaise. Raidalliselta, kuin paljaat puut oksineen ja märät koivujen rungot. Pikkulinnut olivat takkuisen syreenipensaan turvassa eivätkä pitäneet meteliä sen enempää kuin tavallisestikaan. Haukan ajoivat pois varikset, tai jokin sen oma havainto, mitä se täällä teki. Sen kaartuva nokka, otsa ja päälaki, sen lennossa leveä pyrstö, sen hiekanväri ja sen koipihöyhenet.
Outo kajastus taivaalla kuin aurinko olisi siellä. Kuljettu matka on verrannollinen, ja niin on aikakin, ilmapatsas, ajatuksen nopeus, kohoava ilma. Onko anteeksiantamatonta kohota näin kaiken kohoavan mukana? Saako nähdä tällaisen hymyilevän avaruuden, esimerkiksi syntymäpäivänään, lahjaksi pimeimpänä päivänä. Kun on varttunut ymmärtämään sen merkityksen. Harvoin saa tehdä tekoja. Onko siis sopivaa kohota tällaisen laulun mukana keinumaan ja soimaan kuin kello? Jos pääsee sivuovesta ilmaiseksi konserttiin, ja etsii paikan ketään häiritsemättä, voiko pitää saamansa musiikin?

11.12.08

Suuri punaruskea kukkaruukku on käännetty nurin ja istuu lumessa kuin kurpitsa, pihan laitimmaiset, korkeat lehdettömät puut ovat täynnä lintuja, lumi putoilee pyyhkeinä tai lehtipinkkoina räystäältä. Olen ollut hyvällä tuulella jo kauan, ehkä koko elämäni, en ole varma minkä ikäinen olen. On keskipäivä.
Takapihan ovi jää raolleen, kengännauhat on sullottu kengän sisään, ei solmittu, jäljet jäävät lumeen. Lämmin karkaa ulos, kädet puuskassa palelevat vähän, aika ei kulu juuri ollenkaan kun puiden välistä katsotaan tuonne missä ovat pellot ja metsä. On vielä matala joulukuun päivä.
Joku on vanhempi, toinen nuorempi, kuljemme puoliunessa. Tulee talvipäivänseisaus, pieni koira on syntynyt ja sitä odotetaan enemmän kuin joulua. Odotan vielä jotakin ennen kuin herään. Keinahtelen hiljaa onnekkuudessani enkä tiedä miten vanha olen. Osa lumesta sulaa, sitten tulee jälleen yö ja antaa uutta.

16.9.08

Laiskurin päivät kuluvat kylmän ja lämpimän vyöhykkeen välillä liikkuessa. Kuin kissa hän haluaa nukahtaa, mutta vain hetkeksi kerrallaan. Ei hän halua vaipua pois maailmasta vaan säilyttää siihen yhä näköyhteyden. Unen rajalla hän mietiskelee unta ja valvetta. Hän kysyy itseltään loputtomasti: mikä minut tässä pitää? Miksi en vajoa lämpimän pielukseni läpi, miksi en singahda ilmaan? Miksi vereni kiertää ja lämmittää ja jäähdyttää minua?
Onko minulla mitään sanottavaa? Mieluiten jotakin minkä sanoin jo eilen. Varmastikaan se ei tullut kunnolla sanotuksi ja tahtoisin jatkaa siitä. On parempi sanoa se kolme kertaa, neljännen kerran. Vielä sen kaikujen keskelle toistaa sitä.
Silloin se on kuin kello. Sillä on oma pyöreävatsainen muotonsa, majesteettinsa ja oma massansa. Se heijastaa, se värähtelee. Se on kaikilla tavoilla maailman kanssa vuorovaikutuksessa.
On parasta sanoa jokin asia niin että se on esine.
Hämmästys. Paras liittolainen kuitenkin tällä matkalla jossa vaaroja ei kenties kuulu vuosikausiin. Vain hyvin varovaisesti kiiltävää pintaa hieromalla voi saada valinnan mahdollisuuden näkyviin. Miekkaa ei tarvita, ei kääröä. Kääröä voi tutkiskella iltaisin kunnes osaa sen ulkoa. Vain hyvin harvoin tuntuu hetken ajan siltä että kuljettaa salaisuutta mukanaan. Ihmetys kuitenkin tekee kaiken uudeksi, saa leivän maistumaan suussa.

6.9.08

Maa ei keinu.
Puutarha on hapettuneen kuparin vihreä.
Painokuvassa siro raunioitunut
Pyhän Katariinan katedraali on tuo sama vihreä.
Vastaripustettu verho samoin, vihreä.

14.8.08

Hyvästit

Pieni vene joka minua vei sanoi hyvästit.
Siksi haron virtaa vastaan.
Kunnes tämä kivien välissä poukkoilu
ja kauhovat liikkeet suvannon puoleen ovat ohi,
ja hyvästit todella liukuvat
ohitse rannan puissa.

28.7.08

Uimalassa puut kuvastuivat alas veteen, jonne ihmiset olivat päätyneet.
Laudalta hypänneet pojat sätkyttelivät auringossa kuin
olisivat äkkiä vastustaneet veteen putoamista.
Vedessä jäsenet lepäävät jotakin vasten, painavat sitä.
Tämän enempää
ei ole, varmasti tässä on kaikki.

21.7.08

"Monista juhlista muistan parhaiten itseni"

20.7.08

taas metsässä

Tämä on polku jonka lapset tuntevat
sillä se johtaa talosta toiseen lasten teitä
Viisaus on sellaista mitä ihmiset tarvitsevat

19.7.08

Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.
Kirsikat olivat vielä syömättä
koristeina korkealla puun hiuksissa.
Tuuli painoi mieleensä hyvästelemänsä pajun lehdet.
Kallioimarteen juuri maistui lakritsilta metsän keskellä.
Maan sisään kaivautuneena oli yllätys.
Istuin mieluiten puun alla. Puut kehystivät taivaan.
Taivaankannen poikki lensivät pääskyset ja kun yö tuli,
lepakot.
Kuka uskaltaa yllättää sinut?
Ehkä se oli kruunupää, sen hampaat olivat tylpät ja suuret.

18.7.08

Kun asia jää vartioimatta toiseen kerrokseen
tulee yksi mielen karjasta ja ottaa sen hampaisiinsa.

Uusi asunto

Jokainen kuvittelee että lapsi katsoo juuri häntä.
Pääteasemalla lapsi puhkeaa itkuun ja hänen itkunsa jää tyhjään vaunuun.
Puutarhatuoli tulee mukaan. Unohtuu, että katon hämärässä oli kattotuoli.
Tuuli kulkee katuja pitkin ja etsii, kunnes asettuu kaikkiin puihin.

15.7.08

On hetki jolloin tuuli uinahtaa,
mutta varmaankin tuuli nukkuu lennossa kuin albatrossi.
Homo Superior. Mistä sellainen ajatus, poplaulusta varmaankin.
Vettä kattilan ja sähkölevyn välissä tai
kuhiseva risteys ikkunan alla, ei, ei koskaan.
Mutta ajattele sitä jos suinkin pystyt.

14.7.08

Ajattele sitä jos suinkin pystyt
tarkoitan, että pidä sitä hampaissasi ja ota siitä röntgenkuvia.
Kirja nostetaan avattuna ja painetaan kasvoille, hengitetään syvään.
Linnut syövät heti kaikki kirsikat, ja vain vähän tästä jää tuoksua kummemmaksi.

8.7.08

Metsän tulo

Metsä tulee lähemmäksi vaivihkaa. Metsä on sienistä ja kosteudesta. Kissankarvat katoavat vaatteista mikä minnekin. Kissa tietää että ihminen sen alla on elävä, ja se leipoo kynsillään alustaansa. Kissa saattaa jopa tietää milloin kynsi on liikaa, arvioida sen jotenkin, ehkä väärin.
Metsä tulee koska on syvä kesä mutta ei kuuma. Kuumassa kesässä metsä on harva. Auringossa paahtunut saariston mäntymetsä on silloin sen omin. Mutta tällaisena viileänä heinäkuuna se on odottava sienimetsä. Kirsikoiden aiheita on jo puussa, se saa ajattelemaan mustikoita ja vadelmia, marjan sukulaisia, jotka yhä elävät metsässä.
Puutarhassa istuvalle metsän lähestyminen on henkeä pidättävä. Metsä on elämän läpi kulkeva vyöhyke, jossa ei ole osittaisuutta. Se on oleva syvyyteen asti auki. Kun sammal antaa periksi tai kun polku äkkiä vie ryteikköön, siellä ei ole varsinaista ajan kulua. Metsän katto, metsän pohja, siis taivas, siis maaperä, jossa juuri kasvaa.
Kissa lähtee pois. Kissan rauhoittuvasta ruumiista on tullut istujan ruumiin kanssa yhteinen asento. Metsä pysyy sisään päästävänä ja kuvittelulle alttiina aina siihen asti kun sinne päästään ja sen jälkeenkin. Mutta nykyinen elämä on käärittävä pois. Jokaisesta kerroksesta löytyy oma metsän sisäänkäynti. On väärin etsiä aikaisempaa polkua ja on väärin kaivaa juurta esiin.

27.5.08

Hän oli viettänyt muutamia päiviä kotonaan
kuin vieraana, kuin olisi asunut pensionaatissa.
Mikä hätänä? kysyttiin, ja verhot heilahtelivat
keveinä ulos ikkunasta, Voi, ei mikään.
Kadulla kulki tuuli kuin aalto.
Jäniksetkin niin hämmästyneitä, kuin emigrantit
ensi päivinään. Niin hitaita ja kömpelöitä.
Ja yökköset pulverisiipineen,
ja piirongin laatikot, ehkä joku olikin jättänyt sinne
hienotunteisen kehotuksen miettiä uskonelämää.
Oliko kaikki vain silmänkääntötemppu?
Jokaisesta kirjasta katsoi jokin muutos tummuneilla silmillään.
Hän oli kiinni kuin pienillä hakasilla ja odotti
Elämä oli täyteläistä, päivät täynnä kuvitelmia elämästä
kuin kadut täynnä kevyttä pölyä, kuin tunnelit.
Eräänä yönä: lantio on painava ruukku
josta kasvaa pitkävartinen kukka, selkäranka.

15.5.08

Neiti K tuntee sivullisuutensa

Ei, älä sano niin, ethän tarkoita ettei postia olisi! Että laatikko olisi tyhjä ja tyhjä olisi pienen valkoisen piirongin päällinen eteisessä puhelimen alla! Ei edes paria sanaa puhelimen huhuilusta ole varissut siihen, ei paria kilahtavaa nuottia. Kukaan ei ole minua kaivannut. Unohdinko jonkin kansallisen juhlapäivän, tai pehmeiden pielusten viikon, jonka aikana kukaan ei saa muuta kuin nukkua ja kuiskutella, ja jokaisen on vain kuljettava kuin unessa tapaamiseen, ja sitten vaivuttava höyhenpatjoille sen toverijoukon kanssa jonka on saanut nukkumatovereikseen ja jonka kanssa on vaeltava tämän epätodellisen nousevan ja laskevan, ilmassa riippuvan, auki keriytyvän ja tuulen halki pyyhkäisevän tien, laivan laskusiltaa laivaan ja sitten tangenttia pitkin avaruuteen, kuihin ja tähtösiin. Nyt nuku, nuku nyt. Nuku yksin, sillä myöhästyit. Et ymmärtänyt, lapsonen. Et milloinkaan sitä oppinut. Et tiedä kuinka kuljetaan, kuinka ojentaudutaan, kuinka hengitetään toisia kohti, kuinka lomitetaan käsivarret, kuinka itsestään se kaikki käy noilta toisilta jotka sen oppivat, mutta sinä et sitä oppinut, et milloinkaan sitä opi, joten mihinkään, mikä salamannopeasti, kevyesti, pehmeästi, ja mihinkään mikä sanoitta tapahtuu et ole ehtivä mukaan.
Se aika joka kuljetaan tanssikengissä, sen sinä kuljit nyörikengissä. Ja nyt lähtee lankoja pitkin viesti. Kuin maasta taivaaseen kohoavan leijan lankaa pitkin se lähtee pimeään nimettömyyteen, sillä ei siinä ole vastaanottajan nimeä merkittynä ollenkaan, sokeasti nakuttaa lennätinkone sitä sinun avoimesta kädestäsi avaruuteen, kuin viuhkana aukeavat langat, kuin kimppu ilmapalloja jotka tempovat tuulessa lankojaan, kuin loputtomat suorat sinun ajatuksesi lähtee nyt luotasi.
Ja se törmäilee siellä heihin unissa kulkijoihin. Oikein tahdot sännätä heitä päin ja tehdä heihin mustelmia. He kulkevat pareittain ihmeelliseen metsään portista jonka puut aukaisevat välilleen. Puutkin heitä kumartavat! Ja valonsäteet silkasta nöyrästä ihastuksesta solmiutuvat heille esiripuksi! Ikään kuin ei heitä päin saisi katsahtaakaan ilman uudenaikaisinta valokuvaus-studion varustusta. Pareittain ja herttaisissa joukoissa. Miten salaperäinen on se luonnon laki joka jakaa ihastuksen niin tasaisesti heidän kaikkien välille niin ettei kukaan saa enempää tai vähempää kuin ansaitsee. Milloin aikaisemmin ovat lahjat niin kevyesti vaihtaneet käsiä.
Ja he kaikki ansaitsevat. Maa johon he eilen sylkäisivät on jo unohtanut heidät, muisti on pyyhitty ja pyyhitään ainaisesti, sinä vain ainoana muistelet ja tallennat. Siinäpä sinulle virka! Olet heidän kirjurinsa. Jos he joskus tarvitsevat tilinpäätöstä, tulkoot sinun luoksesi. Jos he joskus sellaista tarvitsisivat.

4.4.08

Helmiäishampaat ja pehmeä, laineille kammattu tukka.
Laineet otsalla huomaamattomilla hiuspinneillä kiinni.
Moitteeton kävelypuku ja pienet kengät,
pienet pyöreäkärkiset kengät, joissa kantapää.
Kantapää astui ensimmäisenä. Vaalea katukivetys hehkui
lämpöä ja imi ja luovutti. Laukku puristui kylkeä vasten.
Kyljessä sydän, kylkiluiden alla, lihasten suojeluksessa,
itsekin lihas, työskenteli ensimmäisenä.
Laukussa rahakukkaro ja postitettava kirje sekä
hansikkaat. Hansikkaitta kadulla keväisenä päivänä
ja hatutta päin. Korvissa sydän, sormenpäissä,
kaulallakin sydämen tykytys. Ohiajavien autojen
harmiton, kuraton kiihko kuivana päivänä. Katupöly
pehmeillä hiuksilla kuin kimmeltämässä. Hampaat,
huulten takana piilossa, hieman epätasaiset. Hampaiden
takana lentoon pyristelevä lintu. Tai yöllinen ajatus,
pehmeinä tunteina kirjoitettu kirje, lepakko. Lepakon
siivissä, hienojakoinen verisuonisto. Lepakon nenässä,
kaikujen aistimisen muoto. Monet kammiot. Niin kulkee
tieto. Niin uuttuvat seikat ympäristöstä meihin, tuokin
kadunvarren putiikki muistoineen, ja postitoimisto,
ja meissä ympäri, kammiosta toiseen.
Kunnes se tieto oli saatu mikä oli saatavissa.
Kantapää. Kylki, sydän, otsa. Hampaat, lintu.

17.3.08

Huvipuisto ja sen varjo

Merenrantakaupungissa, rantabulevardin toisessa päässä, on laiturille rakennettu huvipuisto. Sinne kuljetaan valkeaa siltaa pitkin, missä valaisevat illan tullen lyhdyt ja rakenteisiin ripustetut lamppunauhat. Laiturin päässä odottavat karusellit, vaijereiden varassa keinuvat laivat ja vuoristoradat. Siellä ovat myös pelikojut, joissa miehet voivat iskeä nyrkillään säkkiä ja kuulla kellon kilkattavan. Moottorien melu ja haju tuntuvat siellä kuin mustana pölynä valkeaa maalia vasten. Koko laituri on maalattu valkoiseksi; huvikauden alussa se aina maalataan uudestaan, ja siitä huolimatta elokuun iltoina maalipinta näyttää jo tummuneelta ja hilseilleeltä. Meren läheisyys ja moottorit kuluttavat sitä. Mutta herttaista ja ylellistäkin on silti kuljeskella laiturilla lyhtyjen alla ja nojailla kaiteeseen. Kulkijoita onkin aina laiturilla paljon, matkalla hupiin ja jännitykseen, taas kauemmaksi siitä, edestakaisin hien ja viileän tuulen väliä. Laituri tuntuu keinahtelevan askelten alla kuin laiva. On oikeastaan uskomatonta että se voi kantaa kaiken tämän. Huvilaitteet ovat niin täynnä paikalleen kiinnitettyä liikettä että on kuin ne tempoisivat pulteissaan. Laituri ei olisi oikein tasapainossa –

– jos ei sillä olisi varjoa. Sillä samansuuntaisesti, kauempana rannalla sillä on seuranaan toinen laituri, kuin kaiku tai kuvajainen siitä. Toista laituria ei ole valaistu lampuin eikä se hohda valkoista pigmenttiä. Sen lankut ovat tummuneet ja harottavat kuin hämähäkin jalat. Varjo, tai luuranko, jokin pinnan alta aavistettava ja pimeästä kajastava hahmo. Ehkä painajainen, mutta ovatko huvipuiston painajaiset kuitenkaan sellaisia? Jos huvipuisto joskus esiintyy unessa, ei se ole kummitusten hiljainen ja narahteleva puisto. Ei, se on säihkyvä hirviömäisyys, jota mitkään luonnon lait eivät enää sido; sen heiluriliike on käsittämätön, tukipiste sijoitettu niin korkealle että se katoaa taivaaseen, momentti niin valtava että enää vain avaruus voi seurata sitä. Tämä toinen laituri on jotakin muuta. Palanut ja raunioitunut paviljonki, jossa pitävät huvia ne varjot jotka aivan valveilla nähdään. Se on huvipuiston kaksonen, mutta syntymässä niiden kohtalot erkanivat. Yksi kasvaa, toinen vähenee, yksi paikataan, toinen lahoaa –

– kun lauantai-ilta on juhlittu ja herrat ja neidit väistyneet lepäämään, aukeaa puisto lapsille. Sunnuntain kimmeltävää siltaa pitkin he juoksevat huvilaitteiden syliin, kohoavat kiljuen korkealle ja rummuttavat jaloillaan hulluuttaan kuin kaniinit. Jospa eno jaksaisi loputtomiin heittää kohti kattoa! Jospa lahden selkä olisi aina täynnä vaarallisia aaltoja! Jospa kaappikellon takaa todella kulkisi käytävä ikuisen kesän maahan? Lapsia vartenko tämä kaikki oli rakennettu? Niin he väittävät, sillä heille on vasta lainattu valtavana summana olemassaolo kaikkinensa. Ilon puisto, huvin puisto. Niinä vuosina on ilo vielä sokeaa, raivoisaa, mutta se tulee katsomaan peiliin aikanaan. Siihen asti, heitä varten tätä pidetään liikkeessä: paikallaan pysyviä ajoneuvoja, struktuuria, joka perustuu ikiliikkujille. Mustalle voimalle, joka virtaa ensin syvällä maankuoressa, sitten maapallon laidan yli ja siitä taas edelleen, pyöreää liikettään kaikkia uomia pitkin, tänne pyörittämään tätä iloa ja sen varjoja.

11.3.08

Voi lapseni. Miten olet eksyksissä. Miten olet joutunut kauaksi niiltä seuduilta joilla ratsastit todellisella hevosella. Et koskaan ratsastanut hevosella jota ei ollut. Ei, älä katkaise kaulaa hevoseltasi jota ei ole. Et ole oppinut mitään.

Miten värit, joilla maalaat, ovat käyneet sekoittuneiksi. Niissä on kuin lasitettuja kerroksia ja meripihkaan vangittua kuviointia. Yrität maalata jonkinlaisilla kimmoisilla palloilla. Et ole pitkään aikaan koskettanut mitään tahmeaa, mitään, mistä tulisi mieleesi työntää sormet suuhun. Ei, älä maista sitä myrkyllistä.

Miten sinua voisi komentaa luottamaan itseesi? Olet valmis kävelemään käsi kädessä oman lapsi-itsesi kanssa milloin tahansa, eikä sinulta kyynelsilmäistä myöntämistä puutu. Samantekevää, piilotatko ne kyynelet nyt vai et. En tarkoittanut sitä. Selaile vaikka näitä maalauksia tässä. Ota ne käteen, ne ovat todellisia. Mitä tunnet?

Niin juuri. Katsahdit lapsi-itseesi, katsahdit minuun. Odotatko meidän kertovan sinulle mitä tunnet, kun katsot näitä maalauksia.

Minulla on yksi ainokainen funktio, suhteessa sinuun.

Olen vailla virheitä ja ominaisuuksia.

Sinulla on loputtomasti funktioita, suhteessa mihin tahansa.
Hetki juoksi tyhjiin, ja kaikki odotukset raukesivat jälkiä jättämättä. Ne olivat olleet valon luomia illuusioita. Tottumattomille silmille tämä valo oli taikuri, se nosti esineitä ilmaan ja synnytti tyhjästä nestettä, kuin tunnetta, joka virtaisi olioiden välillä. Sellaisia suhteita ja sijaintipaikkoja ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Niinpä se matka kotiin ohi valossa kylpevien rakennusten oli jo ollut tuo luvattu ihme. Ei ollut enempää luvassa, vaikka sitä miten yritettiin ammentaa huulille nostetusta viinilasista. Toki sellainen neste voi myös täyttää mielen ja maailman. Keinuvauhtiin antautuminen voi muistoissa näyttää aivan samalta. Se oli elämisen saavutus, oma palkinto. Kuka palkittiin? Ennen kaikkea ei ollut mitään syytä menettää rohkeuttaan. Oli selvää että nurjat puolet, kääntöpuolet ja pimeät puolet olivat aivan lähellä. Sitä mukaa kun läheni, tajuamattaan, ymmärrystä sen elämyksen kauhistuttavista seurauksista... mutta rohkeutensa menettäminen olisi ollut kerta kaikkiaan pelkurimaista. Niin mittaamattomasti perusteetonta elämänriemua arveluttavampaa on perusteeton elämänpelko.

9.3.08

audio stream

Tuntematon paha tuuli hypähti kimppuuni. Kello oli puoli yhdeksän, ja olin niin väsynyt että tunsin olevani valmis käymään nukkumaan. Olin juuri raivostunut marionettien elämään. Sitten asetin kuulokkeet korvilleni ja kuuntelin musiikkia, se oli Soyley Kanté tai Boubacar Traore, enkä voinut enää olla niin vihainen. Minkä sille mahtaa. Ruumis on tunteiden vaasi ja korvat ovat eräät aukot siinä. Kun niistä kaataa sisään, sekoittuvat ne nesteet. Sitten paine asettuu tasaisesti koko vaasiin. Niinpä nyt maksassani on yhtä paljon musiikkia kuin aivoissani. Mitä musiikkia sinä kuuntelet? Hän tivasi. Hänelläkin oli painavat kuulokkeet korvillaan. Hänen housunsa roikkuvat hänen lonkkaluittensa varassa kuin naulassa. En tahtonut paljastaa hänelle mitä musiikkia kuuntelin. Hän nauraisi minulle ja astialleni. Linja-auto läikehti teini-ikäisten halusta tehdä vaikutus toisiinsa ja ajoi kohti kanaalia ja kanaalin yli. Aamuyön vietimme keinuvalla lautalla. En pääse mielikuvasta, jossa jokainen on nesteen täyttämä astia ja keinuu vuorostaan erilaisissa nesteissä, miltä kaikki vesimassojen syrjäytymiset näyttäisivät kuvattuina. Mutta viime yön unessa kaikki oli kuivaa. Neste oli haihtunut planeetan pinnalta jo kauan sitten. Ainoastaan meri oli vettä ja siitä nousivat halkeilevan kuivat saaret. Kellertävästä hiekkakivestä oli kaiverrettu rakennukset joissa koulu sijaitsi. Tullessani kouluun olin tietämättäni allekirjoittanut sitoumuksen, joka määräsi minut elämään koko elämäni johtajan alaisuudessa, muiden askeesiin sitoutuneiden kanssa, kunnes olisin tällä mittapuulla aikuinen. Saaren asukkaat tulisivat kyllä tervehtimään meitä mutta koskaan emme näkisi kotiamme ja ystäviämme. Pienet veneet veisivät meitä toisinaan toisille saarille, kun olisi aika mennä kappeliin. Jollakin sellaisella retkellä voisi ajatella pakomatkaa. Ottaisin kaulastani hopeisen ketjun, joka minulla taisi olla siihen aikaan kun olin viidentoista ja kun minua vaadittiin kertomaan musiikista. Hopeinen ketju kirjekuoressa kertoisi, että olen vankina ja tahdon pois. Kuten aina herätessäni painajaisunesta, kiitin onneani ja onnittelin itseäni. Mariama, na-a, mariama. Kaikki sekoittuu taas paineen tasaantuessa, siunauslaulu virtaa eikä painajainen, samea kerros mielen pohjalla, enää ole tuntematon ja sekoittumaton.

2.2.08

Mme Keita:

"Vaikka toisten iho oli musta ja sileä, niin ei ollut minun laitani, mutta siitä huolimatta kuningas otti minut puolisokseen. Tulin hänelle raskaaksi ja kannoin lasta seitsemän vuotta. Eräänä iltana satoi rankasti ja ukkonen jyrähteli niin, etten kuullut kun mieheni kutsui minua. Hän korotti äänensä jyrinän ylitse ja kysyi julmistuneena: Vaimo, etkö tule kun kutsun sinua? Säikähtäneenä korotin minäkin ääneni ja vastasin hänelle. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja rauhoitti minua, ettei poikani kohdussa olisi säikähtänyt ja tullut pelkuriksi. Kun poika viimein syntyi, hän oli rampa. Seitsemään vuoteen hän ei kävellyt, ryömi vain. Mutta hän oli jättiläiskokoinen ja ketterä, eikä hän välittänyt pilkasta sillä hän tiesi mitä ennustajat sanoivat: hänestä oli tuleva suurin Keita, klaanin johtaja ja kuningas. Kerran sovitettiin hänelle kuninkaan housuja, jotka kaikille hänen veljilleen olivat mahdottoman suuret, ja hänen päällään ne ratkesivat. Mutta häntä ei vain saatu kävelemään, ei vaikka pohjoisesta tulleet sepät takoivat hänelle rautaiset sauvat, joita kannettiin kolmen miehen voimin. Ympärileikkaamisensa päivänä hän taivutti maahan asti suuren baobab-puun ja nielaisi sen hedelmän, ja riemullisesti nauraen hän sanoi minulle äitini, anna käsivartesi niin nousen seisomaan, sillä kun lapsi kaatuu, äiti hänet nostaa. Niin hän nousi minuun tukeutuen täyteen mittaansa ja minun päiväni hänen ruokkijanaan päättyivät, alkoivat hänen päivänsä minun ruokkijanani.

Hän meni majaan ja hänen isänsä kuningas sillä välin heitti henkensä. Vaikka toisten iho oli musta ja sileä, eikä minun ollut, hän minut otti ja rauhoitti minua käsivarsillaan ja siitti minulle suuren pojan. Ja vaikka koko klaanin tahto ensi oli poikaani vastaan, tuli hänestä yhtä kaikki kuningas vielä minun elinaikanani, metsästäjä ja kauas matkaava kuningas. Ensin nousi kuninkaaksi hänen velipuolensa, ensimmäisestä vaimosta syntynyt. Minut ajettiin erämaahan hänen kanssaan ja me harhailimme, mutta en ollut toivoton sillä ennustus lupasi ettei hänelle tapahtuisi mitään. Kun häntä sitten tultiin noutamaan turvapaikastamme, että hän yhdistäisi heimot ja johtaisi heitä, hän tiesi mitä oli tapahtumassa mutta pysytteli piilossa. Hänen sisarensa toi maapähkinöitä ja väkeviä tomaatteja torilta hänelle syötäväksi, sillä hänen synnyinseudullaan ne olivat hänen herkkuaan, mutta vieläkään hän ei astunut esiin ja mennyt tapaamaan kaupustelevia lähettiläitä. Hän meni sen sijaan metsään ja sanoi suurelle puulle: varista lehtesi päälleni jos tämä on kohtaloni, jos minun on mentävä takaisin kotiseudulle ja johdettava kansaa. Kun puu oli varistanut lehtensä, hän kysyi vielä toisen kerran: jos minun todella on otettava sisareni ja vanha, sairas äitini mukaan ja mentävä synnyinmaahani, lentäkööt varisseet lehdet takaisin oksillesi. Ja kun sekin tapahtui, oli meidän todellakin aika mennä.

Sundiata Keita palasi kuninkaaksi ja jotkut taipuivat hänen valtansa alle, toiset eivät, ja hän osoitti näille kullekin suunnan, johon paeta, ja käänsi heille selkänsä siksi ajaksi kun he pakenivat ja perustivat rannikoille ja jokivarsiin kukin omia kaupunkejaan joissa lymytä. Hän oli elänyt griottien ja tietäjien kanssa ja kuunnellut heitä koko lapsuutensa. Hänen sanansa toimi kuin laulu ja laulunsa kuin miekka. Kerran hän veisti puusta keppiä lyödäkseen sillä rumpua; keppi halkesi kahtia ja hän viskasi sen suutuksissaan pois. Maahan osuessaan keppi muuttui käärmeeksi, joka hyökkäsi häntä vastaan, mutta hän voitti sen laulussa ja ajoi sen pois. Kerran hän piirsi hiekkaan pitkäkoipisen linnun ja kutsui sitä sen kielellä. Lintu nousi hiekasta lentoon elävänä. Hän oli oma poikani, Jumala minua auttakoon jos valehtelen."


(Versio länsiarfikkalaisesta Sundiatan legendasta, lähteenä mm. Juha Vakkurin kirja Kulta, islam ja pyhä käärme)

28.1.08

Minä ja toisessa päässä oleva molemmat jätämme kuulokkeen nostamatta joka hetki koska emme muista sitä tai koska emme tarvitse sitä, emme kuitenkaan poistu sen ääreltä, se on meissä sisällä. Seuraa kolmas paikka tai kahdeksas viikonpäivä, hämärä tunti, joka ei käänny valon vaihtumisen mukana, viisariton kello.