2.2.08

Mme Keita:

"Vaikka toisten iho oli musta ja sileä, niin ei ollut minun laitani, mutta siitä huolimatta kuningas otti minut puolisokseen. Tulin hänelle raskaaksi ja kannoin lasta seitsemän vuotta. Eräänä iltana satoi rankasti ja ukkonen jyrähteli niin, etten kuullut kun mieheni kutsui minua. Hän korotti äänensä jyrinän ylitse ja kysyi julmistuneena: Vaimo, etkö tule kun kutsun sinua? Säikähtäneenä korotin minäkin ääneni ja vastasin hänelle. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja rauhoitti minua, ettei poikani kohdussa olisi säikähtänyt ja tullut pelkuriksi. Kun poika viimein syntyi, hän oli rampa. Seitsemään vuoteen hän ei kävellyt, ryömi vain. Mutta hän oli jättiläiskokoinen ja ketterä, eikä hän välittänyt pilkasta sillä hän tiesi mitä ennustajat sanoivat: hänestä oli tuleva suurin Keita, klaanin johtaja ja kuningas. Kerran sovitettiin hänelle kuninkaan housuja, jotka kaikille hänen veljilleen olivat mahdottoman suuret, ja hänen päällään ne ratkesivat. Mutta häntä ei vain saatu kävelemään, ei vaikka pohjoisesta tulleet sepät takoivat hänelle rautaiset sauvat, joita kannettiin kolmen miehen voimin. Ympärileikkaamisensa päivänä hän taivutti maahan asti suuren baobab-puun ja nielaisi sen hedelmän, ja riemullisesti nauraen hän sanoi minulle äitini, anna käsivartesi niin nousen seisomaan, sillä kun lapsi kaatuu, äiti hänet nostaa. Niin hän nousi minuun tukeutuen täyteen mittaansa ja minun päiväni hänen ruokkijanaan päättyivät, alkoivat hänen päivänsä minun ruokkijanani.

Hän meni majaan ja hänen isänsä kuningas sillä välin heitti henkensä. Vaikka toisten iho oli musta ja sileä, eikä minun ollut, hän minut otti ja rauhoitti minua käsivarsillaan ja siitti minulle suuren pojan. Ja vaikka koko klaanin tahto ensi oli poikaani vastaan, tuli hänestä yhtä kaikki kuningas vielä minun elinaikanani, metsästäjä ja kauas matkaava kuningas. Ensin nousi kuninkaaksi hänen velipuolensa, ensimmäisestä vaimosta syntynyt. Minut ajettiin erämaahan hänen kanssaan ja me harhailimme, mutta en ollut toivoton sillä ennustus lupasi ettei hänelle tapahtuisi mitään. Kun häntä sitten tultiin noutamaan turvapaikastamme, että hän yhdistäisi heimot ja johtaisi heitä, hän tiesi mitä oli tapahtumassa mutta pysytteli piilossa. Hänen sisarensa toi maapähkinöitä ja väkeviä tomaatteja torilta hänelle syötäväksi, sillä hänen synnyinseudullaan ne olivat hänen herkkuaan, mutta vieläkään hän ei astunut esiin ja mennyt tapaamaan kaupustelevia lähettiläitä. Hän meni sen sijaan metsään ja sanoi suurelle puulle: varista lehtesi päälleni jos tämä on kohtaloni, jos minun on mentävä takaisin kotiseudulle ja johdettava kansaa. Kun puu oli varistanut lehtensä, hän kysyi vielä toisen kerran: jos minun todella on otettava sisareni ja vanha, sairas äitini mukaan ja mentävä synnyinmaahani, lentäkööt varisseet lehdet takaisin oksillesi. Ja kun sekin tapahtui, oli meidän todellakin aika mennä.

Sundiata Keita palasi kuninkaaksi ja jotkut taipuivat hänen valtansa alle, toiset eivät, ja hän osoitti näille kullekin suunnan, johon paeta, ja käänsi heille selkänsä siksi ajaksi kun he pakenivat ja perustivat rannikoille ja jokivarsiin kukin omia kaupunkejaan joissa lymytä. Hän oli elänyt griottien ja tietäjien kanssa ja kuunnellut heitä koko lapsuutensa. Hänen sanansa toimi kuin laulu ja laulunsa kuin miekka. Kerran hän veisti puusta keppiä lyödäkseen sillä rumpua; keppi halkesi kahtia ja hän viskasi sen suutuksissaan pois. Maahan osuessaan keppi muuttui käärmeeksi, joka hyökkäsi häntä vastaan, mutta hän voitti sen laulussa ja ajoi sen pois. Kerran hän piirsi hiekkaan pitkäkoipisen linnun ja kutsui sitä sen kielellä. Lintu nousi hiekasta lentoon elävänä. Hän oli oma poikani, Jumala minua auttakoon jos valehtelen."


(Versio länsiarfikkalaisesta Sundiatan legendasta, lähteenä mm. Juha Vakkurin kirja Kulta, islam ja pyhä käärme)

Ei kommentteja: