Jos jokainen katseltava asia antaisi kaiken itsestään, katselemista voisi tietenkin jatkaa loputtomasti. Kun katse siirtyisi asiasta toiseen, sitten kun se malttaisi siirtyä, jokainen muoto olisi aina joko arvaamattomassa liikkeessä tai sitten paikallaan niin, että sen loputtomaan yksityiskohtaisuuteen voisi mennä syvemmälle ja syvemmälle. Sen väistämättä loputtomaan yksityiskohtaisuuteen ja sen välttämättä arvaamattomaan liikkeeseen, eihän siitä ole mitään epäselvyyttä. Mutta asiat eivät anna kaikkea itsestään. Ne kietoutuvat hahmoon ja ovat tunnistettuja, kuten tutun jalavan tutut varjot matolla. Ei ole mitenkään mahdollista katsella niitä loputtomasti, ehkä kahdenkymmenen minuutin ajan, tai tuollaisena selittämättömänä päivänä ehkä useaan otteeseen, ehkä yhteensä tuntikausien ajan. Asiat panttaavat itseään. Ehkä se on niille sama kuin ihmisille, mahdottomuus: ei voi antaa raporttia kaikesta mikä koko ajan tapahtuu, sillä kuka antaisi raportin raportoimisesta? Ehkä asia ei samalla tavalla voi koko ajan olla ulospäin kaikkea mitä on. Sen on vetäydyttävä siihen maapaikkaan itsessään johon vetäydytään ja kokonaan unohdettava että se on. Jos se on vaikka kaistale punaista mattoa jolla puunlehden varjo tanssii. Mutta onko se? Vai onko matto kokonaisuudessaan asia, tai tanssi erikseen asia, tai illuusio niiden yhteydestä eri asia kuin niiden tosiasiallinen erillisyys? Ne tulevat vieraantuneiksi tällaista kokiessaan. Kun katse siirtyy niistä pois, koittaa niiden oma aika. Se on vain niiden, luoja yksin tietää. Maailma on täynnä keinahtelua johon asiat antautuvat. Katsokaa vaikka riippumattoja, katsokaa puutarhakeinuja. Jokin siinä keinuvassa liikkeessä on että etsimme sitä, täytyyhän meidän joskus.