23.12.09

Lapsi juoksee ylös kotipihansa lumista rinnettä,
kaikki on mustavalkoista, mutta kaiken ylle on vielä vedetty
hämärrysverho, niin että hänen on helppo kadota,
kulkea porttien ali ja käytävien sivuitse.
Omien askeltensa vierellä puoliksi juosta ylös
upottavassa ja narisevassa lumessa. Se on pehmeää ja
tarrautuvaa. Se on kaikkialla. Sitä koskettamalla
voi koskettaa kotipihaa, mutta myös maailmaa
sen ulkopuolella, sekä maailmaa sen alapuolella,
myös maailmaa välittömästi sen yläpuolella,
hengessä, kämmenellä. Silmiin keräytyy sumua,
silmäripset ovat jäässä, henki puhaltaa ylöspäin,
kaulaliinan sisältä, nenä ja poskipäät kastuvat,
otsahiukset kastuvat ja jäätyvät, käsissä on lapaset
joihin jäästä on kasvanut mosaiikkinen pinta
kuin sille merenpohjan tajuttomalle eliölle joka
lajittelee hiekanhyviä kuorekseen.
Yksi iso moottoritie kohisee oikealla,
ja jos kuuntelee tarkasti, vasemmalla erottaa toisen,
näiden liikkuvien, harmaansävyisten linjojen väliin
jää lapsen tarpoma ja juoksema rinne,
ja avautuvassa tilassa, sillä moottoritiet yhtenevät
takanapäin ja edessäpäin kulkevat etäämmäs toisistaan,
tässä avautuvassa kiilassa rinne kulkee ylös
ja sen toisessa päässä on metsä.
Metsässä soi musiikki, ja lumi putoaa korkean kuusen latvasta
ja hajoaa matkalla kuin suuren vesiputouksen höyrystyvä vesi.
Jokainen lumen partikkeli, jolla ei nimeäkään ole, jättää
oman painaumansa pehmeään hankeen,
niin juurisatanutta on lumi,
joka tuntuu olevan kaikkialla, selittämättömästi hiuksissa.
Lapsi on ottanut kyllin monta askelta poispäin ajatuksesta,
joka hänellä oli mukanaan oviaukossa seistessä.
Hän voisi joskus vetää sitä mukanaan pulkassa
ja katsoa miten kauas sen kanssa pääsee,
mutta nyt se on hajonnut metsän eri oksille.
Monille rungoille. Lapsi pysähtyy nyt puiden keskelle.
Hänellä on päällään: ja hän kertoo mielessään vaatteensa.
Sekä miten hänen hiuksensa ovat kiinnitetyt.

2 kommenttia:

Lealiisa Kantola kirjoitti...

sunnuntaina 25. lokakuuta 2009

Inspiroituneena Pauliina Haasjoen runokokoelmasta Pääskynen ja lepakko

Kirjan sivuilla lepattaa ja tuoksuu
en putoa riveiltä, valo siintää niiden väleistä
siivilöityy puiden oksistoista sateenkaaren väri


niin kuin jokin ruokkisi valonnälkää tyhjäksi




niin kuin aallon valkoinen pää nousevat muistot

junat lähtivät, moneen kertaan,

paikkalippu menneellä vuosituhannella

laivat jäivät, moneen kertaan

arastellen pinnanalaisia, siellä kuitenkin asuen



avaruus putoaa hiekanjyvään ja päinvastoin

kohoaa, ehkä Siriuksen sisarten hiuksiin

Pyhän Katariinan malja, Sienna

jo eilen kaipasin


Toscanaan,

itkin kuin pitsireunainen nenäliina


edelleen


kunpa joku imettäisi valonnälkääni tyhjäksi

ystävällisin terveisin Lealiisa Kantola

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Kiitos tästä!