22.3.10

Aurinko valaisee männyn kun se ojentelee käsiään. Sen kaarnasta kurkistaa henki. On paljon mikä on mennyttä, ja tähän hetkeen tavoitettuna vielä se, mikä muuttuu. Aivan lyhyenä koimme ajanjakson jolloin pelkäsimme sen menettämistä. Nyt muistamme sen, ja muistelemme sitä: miten ääni kulki kiharaista muovilankaa pitkin ja eteni aina lampaan sarvea muistuttavaan kädensijaan, miksi sitä kutsuttiin kun se nostettiin korvalle. Siihen liittyi paljon jännitystä. Ja oli epäselvää, niin monta asiaa etten enää muistakaan. Palaan vielä siihen että männyn kaarnasta kurkistaa henki. En ajatellutkaan että päästäisit sitä ohitse. En tiedä miksi sanoin sillä tavalla. Viime päivinä olen yrittänyt tavoittaa maailmaa kokonaisuutena, joka huolehtii itsestään. Mutta ihmisen kohdalla se toimii näin: ihminen katsoo jotakin ja lähettää siihen henkensä, sieltä se katsoo häntä takaisin. Eläinten silmistä häntä katsoo myös takaisin jokin. Eläin itse?

3 kommenttia:

Päivi K. kirjoitti...

Tykkään kovasti näistä proosarunopaloista, joita luen lyyrisinä päiväkirjamerkintöinä. Aiotko julkaista näitä kirjamuodossa? Vielä ei ole kirjamuodon voittanutta, minun mielestä. Nämä voisivat ilmestyä sellaisessa 1960-70-lukujen pehmeäpahvisessä nidotussa pikku kirjasessa, joka sopii otettavaksi taskuun vaikka kun lähtee lasten kanssa leikkikentälle pitkästymään. Sitten voi innoittuneena vaikka kirjoittaa itse, mitä näkee ja tuntee ympärillään.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Kiitos. Jotkut julkaisen, toisia taas en, sen mukaan miten soveltuvat. Niin se on ainakin ollut tähän asti. Päiväkirjamerkintöjä eivät ole vaan fiktiota.

Joona Ruusuvuori kirjoitti...

Jos lukija vertaa kirjoitusta päiväkirjamerkintään, kannattaisi ottaa kehuna.. Fiktio on vain tyhjä sana, ei ehkä merkityksistään tyhjä, niitä on ehkä liikaakin, mutta kuvaamaan jotain niin ainutlaatuista, kuin mitä se kuvaa. Kuten esim. männyn kaarnasta kurkistava henki... Kauniita runoja.