6.4.06

ikoni

Jumalanäiti ja hänen lapsensa istuvat sylikkäin. Kullattu metallikuori peittää heidät;
kuori on kuva heistä istumassa sylikkäin. Siinä on aukot käsien ja kasvojen kohdalla.
Kullatun metallisen kuvan alta näkyy kankaalle väreillä maalattu kuva jumalanäidistä
ja hänen lapsestaan. He kurkistavat itseään esittävän kuoren takaa,
heidän kasvonsa ja heidän kätensä kurkistavat.
Toisin sanoen heidän ihonsa. Jos heidän pienet jalkansa näkyisivät kuvassa,
ehkä niidenkin kohdalla olisi kultaisessa kuoressa aukot?
Niin että uskolliset ihmiset voisivat suudella heidän kankaisia varpaitaan.
Kun ikonitaide kehittyi, vuosisatoja siihen meni, kauneus sai uusia hahmoja,
nenistä tuli aina pienempiä ja kapeampia, suista samoin, otsan ja kulmien juonteista
yhä voimakkaampia, silmistä väsyneempiä. Ei enää kovinkaan ihmisenkaltaisia,
vaan kaikkien hyväksymiä pyhiä, pyhiä, ihmisen esityksiä. On vaikea toistaa samaa liikettä
ilman että alkaa tyylitellä sitä, se sulkeutuu ja avautuu samanaikaisesti, on raskas
merkityksestä ja samalla automaattinen. Käsittämätön, haltuun otettu.
Mutta sitten vielä tuo ylimääräinen kuori? Mitä se suojelee?
Ikonin takana on jokin maailma, jokin, mitä kukaan ei tiedä
mutta jonka näkymättömyys nähdään, sana ja kuva joka on tahdottukin hämärtää.
Hämärtää ja kullata ja tyylitellä, raskauttaa merkityksellä joka ei enää ole kenenkään
mieleenjohtuma mutta kaikkien mielenmaisema. Sen vuoksi ikonit minua kiinnostavat.
Ei siksi että harjoittaisin hartautta vaan tämän piilotusleikin vuoksi.
Joku kysyy kysymyksen hyvyydestä ja totuudesta ja hyväksyy piilotetun vastauksen.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

kun ihminen uskoo olevansa paha jopa kuvakin on hanta parempi

samanonimo kirjoitti...

mut synnintunto silti kietoo,kihtoo..kiehtoo mua paljon.

on the way kirjoitti...

minusta kylla oikeita ihmisia on suudeltava,