staasis ja eks

" - miten elokuvateatterissa usein ennen elokuvan alkua minun on todella painokkaasti toistettava itselleni että olen nyt tässä eikä tätä voi enää peruuttaa. Muuten on mahdollista että nousisin ylös ja muille katsojille häiriöksi tunkeutuisin pimeässä takaisin ovelle ja ulos, menettäisin lippuni hinnan ja menettäisin elokuvan, koska en voisi mitenkään perustella itselleni ettei minun nyt juuri pitäisi tehdä jotakin muuta. Siksi ajattelen että elokuvateatteri on kulkuväline joka on jo liikkeellä ja on turhaa ja vaarallista yrittää hypätä pois. Nämä kaksi tuntia tässä pimeässä minä tulen olemaan tästä eteenpäin. Sen sijaan on aivan toista tulla jälkeenpäin ulos elokuvateatterista, silloin vain hieman pyörällä päästään seurataan ulos johtavia kylttejä, ei ole mitään muita mahdollisuuksia. Jopa huvipuistossakin voi kiertää uudestaan jonon hännille ja maksaa uudestaan ja ajaa vuoristoradassa uudestaan. Tai voi sanoa rakastetulleen että tahtoisi pukea mekon takaisin päälleen jotta toinen voisi riisua sen toisen kerran. Mutta miksi juuri sellainen säntäily, äkillisesti pois elokuvateatterista, olisi todellista itsensä kuuntelemista? Miksi juuri sellainen silmien sulkeminen ja palikkatornin hajottaminen olisi asioiden panemista järjestykseen? Elokuvan nainen teki asiat siinä järjestyksessä kuin ne hänelle olivat mahdollisia, hän kelasi aina hetken kuunneltuaan seuraavaan kappaleeseen ja hän halusi aina mennä pois, hänessä ei ollut mitään logiikkaa paitsi se, että loogisuuden puutteessa on aina siirryttävä, jos ei voi perustella itselleen täysin, miksi on juuri tässä, on heti mentävä johonkin toisaalle. Hän joi viskiä, joten minäkin ajattelin, että seurattuani ulos johtavia kylttejä kuljen ensin katuja pitkin kotiin, katson jokaisesta ikkunasta sisään saadakseni selville, olisiko jokin syy minulle mennä sinne, ja kotiin päästyäni juon lasillisen viskiä siitä pullosta jossa on valkoisen hevosen korkki. Se on merkittävä viski. Mutta olin toisenlaisessa mielentilassa, en tahtonut ajatella hellästi paikkoihin, esineisiin ja merkkeihin kiintymistä, vaan ajattelin sitä, mitä viskiä juodessani tekisin, mikä olisi mahdollisimman impulsiivista, kun en juuri nyt kuitenkaan voi lähteä rautatietä pitkin säkki selässä ja jättää kotiani. Päätin että se olisi ei mitään, en tekisi mitään, ja ehkä rajaisin silmäni mustalla, on niin kauan siitä kun viimeksi kokeilin miltä se näyttää. Mutta ehkä en tekisi edes sitä sillä on merkillistä katsoa itseään peilistä niin pitkään, toivon että katsoisin mutta on mahdollista etten siltikään katso."