11.12.06

"Ja sitten ajattelin, nopeasti ja hämmentyneesti, että mahdankohan minä sittenkään tahtoa sitä vakautta jota olen tässä toivonut itselleni. Ja sitten ajattelin sitä, miten ihmiset hakeutuvat kaikenlaisiin keitoksiin joissa he sekoittuvat ja saostuvat. He ottavat heidän hämmentämisensä ilomielin vastaan. Esimerkiksi he menevät katsomaan elokuvaa, joka koostuu nopeasti vaihtuvista mustista ja valkoisista ruuduista, ja ennen kuin he näkevät elokuvan, he katselevat muutaman minuutin ajan paperille kirjoitettua tekstiä siitä miten elokuvan katsominen voi laukaista heissä migreenin, epileptisen kohtauksen tai ahdistustilan. Musiikki soi ja teksti on kirjoitettu vanhanaikaisin kirjaimin ja suorastaan ilkkuu, se tulee tuolta puolen, sen ovat kirjoittaneet ne jotka jo katsoivat ja paljon enemmän, he suunnittelivat, he ovat uutta ihmisluontoa joka on ilmeisesti jättänyt varomisen taakseen. Että kuten kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia kulkevan junan ikkunoista katseleva voi voida pahoin, niin myös voi voida pahoin se joka katselee tätä välkkyeläintä. Ja katsellessaan tekstiä ja sen jälkeen katsellessaan välkkyeläintä ihmiset tuntevat iloa ja helpotusta siitä että ovat taas jättäneet turvallisen taakseen ja poistuneet staasiksesta ja heille tapahtuu nyt jotain. Heidän ja kankaan välissä liikehtii jokin kuvio jota ei todellisuudessa ole. He ovat mielissään nähdessään jotakin mitä ei todellisuudessa ole, koska juuri eilen he epäilivät onko heidän arkipäiväänsä todellisuudessa olemassa. Kyllähän me voimme tulla hämmennetyiksi, voimmehan? Ja vaikka tänään olen ripustanut nuo kauniit verhot ikkunaan ja katson ikkunastani nyt näiden verhojen takaa, niin voinhan edelleen mennä piiloon niiden taakse niin että vain sääreni näkyvät, vaikka kukaan ei näkisikään minua, eihän haittaa vaikka jakaudun kahdeksi, häneksi joka on piilossa ja häneksi joka jo sepittää tapahtuneesta kertomusta jollekulle joka ei vielä ole tullut mutta saanhan pian poistua tästä tilasta ja nähdä itseni ja kankaan välissä jotakin, joka on kiistatta olemassa nyt? Välkkyeläimen, ja päivän joka on toisenlainen, ja kissan siitä huolimatta että jokin ei koskaan palaa, kuten se, kun isoäiti piti kädestä ja sanoi: kissa Sebastian? Kissa Sebastian, jota ei todellisuudessa ollut olemassa, tuli merkitykselliseksi vasta paljon myöhemmin. Se tuli merkitykselliseksi heti kun tultiin ajatelleeksi että tässä kuvassa on läsnä lapsuuden vakaus joka ei hylji leikkiä ja illusorista. Syksyn lehdissä oli kuolemaa ja talojen takana oli vierautta, ja sisällä talossa tapahtui parhaillaan jotakin ja puhe kissasta jota ei ollut herättää tietenkin levottomuutta. Hämmennä lasta, liekuta lasta, vaulussa vemmelpuun. Pidin sanoista joita en ymmärtänyt, hakeuduin uudestaan ja uudestaan niiden äärelle. Kissa on ja ei, on ja ei, se välkkyy. Mahdanko etsiä vakautta sen välkkeestä?"

2 kommenttia:

Schnabelmann kirjoitti...

hieno teksti, hieno blogi.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

no mutta kiitos.