8.3.07

Hyvin muotoiltu lause [valitettavasti lähes novellimittainen postaus]

Sinä kesäiltana oli puistoon pystytetty lava ja ihmisiä oli kokoontunut ohjelmaa seuraamaan, ja muistan vielä mitä sanoin hänelle kun äkkiä näin hänen seisovan vieressäni:

"Anteeksi. Neiti. Kohdalleni sattuu harvoin, että joku herättää minussa näin voimakkaita tuntemuksia, näin välittömästi. Siksi puhuttelen teitä nyt. Olen kolmenkymmenen viiden enkä enää suhtaudu maailmaan kuin se olisi minua varten. Tiedän hyvin että jokainen hetki haarautuu moninkertaisesti, muuta kohtaloa ei ole olemassa kuin se, että valinnoista seuraa jotakin sekä välittömästi että lopulta. Älkää ymmärtäkö väärin, en oleta että te olisitte olemassa minua varten, että mikään voima olisi tuonut teitä viereeni tänä kesäiltana. Tämä on lähtöisin minusta, yksin minusta, on omaa syytäni että te vetoatte minuun niin voimakkaasti. Ette ole minulle mitään velkaa enkä minä teille. Tämä voi olla täysi fiasko, tämä puhutteluni. Se ei saa minua lannistumaan. Olen kolmenkymmenen viiden ikäinen enkä enää ajattele että elämä tuo minulle yhden tai kaksi suurta tilaisuutta, joista kaikki riippuu. Enkä ajattele että se tuo minulle loputtomia, samanarvoisia tilaisuuksia. Tänä kesäiltana tunnen suurta jännitystä ja teidän olemuksenne tuntuu olevan kiinteä osa tuota jännitystä, aivan kuin olisin odottanut näkeväni jotain teidän kaltaistanne, vaikka tietenkään en ole odottanut. Se on vain tämän hetken kokemusta, ruumiini ja sieluni viritystilaa. Sen varmaan jo ymmärsittekin, en epäile ettettekö olisi älykäs ja huomiokykyinen. Katseessanne ja asennossanne on lupaus siitä, kuten tyylitajussannekin. Kuvittelen että olette älykäs, kriittinen, itsellinen nainen, joka kuitenkin tahtoo toisten kanssa jakaa tämän kesäillan ja tämän kepeän, hemmottelevasti tunteikkaan ohjelman. Tahdotte olla elämässä kuin parvekkeella, kuin kattoterassilla, nähdä ja ymmärtää. Ettekä väheksy olfaktoorista itseämme, ette väheksy tuoksuja ja makuja, tuulen tuntemusta, ette mitään, minkä monet meistä kernaasti vain kääntäisivät metaforaksi. Niin, minun on pyydettävä anteeksi tämän sanoessani vaikka luotankin teidän luonteenne kypsyyteen, te ette kavahda ruumiillisuutta. Ette pakene ettekä valahda hervottomaksi sen edessä. Voi miten minua liikuttaa nähdä kuinka te kannatte itsenne.

"Ja että oli oleva niin, että kaikki alkaa minun tuskastuttavalla monologillani, vaikka ennen kaikkea tahtoisin kuulla teitä... ehkä kuitenkin on niin, ja ehkä teidän katseenne sen minulle jo kertoikin, että vielä ensisijaisemmin tahdon näyttää itseni teille, sillä teidät olen minä jo nähnyt. Näkijä tahtoo tulla nähdyksi. En väitä tietäväni mitä te olette nähnyt. Häpeäisin jos niin väittäisin. Olen avannut tämän pelin, olen asettanut sen säännöt, mutta tahdon antaa teille kaiken vapauden kiistää ne. Janoan tulla haastetuksi teidän säännöillänne, mutta olen kolmenkymmenen viiden ikäinen ja tiedän, ettei janoaan aina saa sammuttaa."

Puhuessani hän oli katsellut minua arvioivasti ja hänen silmiinsä oli syttynyt harvinainen hymy. Taustalla jatkui pienen puistoon pystytetyn lavan ohjelma, siinä kulkivat kuvajaisina jonkin lapsekkaan sadun tai faabelin vaiheet, sellaisen, jota ei Shakespearekaan olisi hyljeksinyt vaan ainoastaan asettanut sen yhteyteen jotakin siitä mikä on raskainta ja polttavinta elämässä. Niin tunsin hänen katseensakin tekevän. Kuvaelman taidokkaasti maskeeratut hahmot ja heidän viehättävä liikehdintänsä muuttivat puiston puut lavastukseksi ja meistä kaupunkilaisistakin ne tekivät jollakin tavalla sepitteellisiä. Vihreät ja roosat värit, purppura ja kultakirjailu, laulut ja soittimien soinnut, hullunkuriset lintu- ja eläinhahmot, jotka kuitenkin näyttämöllä rakastuivat ja kärsivät, isovatsaiset ja isopäiset, ja niiden rinnalla hänen suoraselkäinen hahmonsa, hänen hiuksensa, jotka pakenivat kampauksesta niskassa, hänen – nyt olin siitä jo varma – nauruun kykenevät suupielensä. Tätä olin toivonut. En täydellistä lausetta, vaan elämän kokonaisuutta, jota en osaa muotoilla lauseeksi. Vaikenin. Hän nyökkäsi päällään kuvaelmaa kohti, kuin muistuttaakseen, että meidän tuli olla kohtelias yleisö. Kohta hänen viereensä tuli hehkuvaposkinen pieni tyttö, joka kärsimättömästi tarttui hänen käteensä ja lähti kuljettamaan häntä poispäin. Hän hymyili minulle kuin sanoakseen, että hänen tuli olla suopea vanhempi sisar, täti, serkku – tai kenties äiti. Kenties hänen tuli olla hyvä äiti pikku tyttärelleen.

Lähdin väkijoukon halki tavoittamaan häntä uhraamatta monta ajatusta sille, mitä tekisin jos saisin hänet kiinni, olisiko minulla muka todellakin oikeus tarttua häntä käsivarresta ja yhä vaatia häntä kuuntelemaan tai vastaamaan, en punninnut mielessäni lauseeni oikeutusta: anteeksi, neiti, kerrottehan minulle vielä, oletteko tämän pienen tytön äiti. En äkkiä kyennyt tavoittamaan kypsää itseäni, jonka olisi mahdollista hyväksyä tällainen loppu aloittamalleni kohtaukselle. Kuvitellessaan varautuneensa kaikkeen ja ottaneensa kaiken suhteellisuuden huomioon ihminen yleensä unohtaa juuri keskeytykset, raukeamisen, sen, että mitään ei tapahdukaan, ja sen kohdatessaan kohtaa kuin jonkinlaisen itsensä negaation, tyhjän peilin. Minun oli nähtävä jokin heijastus. Tuskissani annoin periksi kohtuuttomuudelleni, jonka ohjaamana niin usein toimin nuorempina vuosinani. Emme uusiudu kokonaan, meissä on sisäkkäisiä kehiä, ja tunsin vaatteitteni ja ihonikin muuttuvan jotenkin läpäiseviksi, tunsin, että olin nyt kosketuksissa kesäillan ilmaan, kadun kiveykseen ja ohittamieni ihmisten vaateparsiin jollakin sisemmällä osalla itsestäni, sisemmällä ihollani.

Lopulta näin pienen tytön, hänen vaaleanruskeat hiuksensa ja sinisen lettinauhan, katukahvilan pöydän luona ja tytön lähellä hänet istumassa valkeaksi maalatulla raudasta pakotetulla tuolilla. En enää voisi toimia korrektisti, sen mahdollisuuden olin luovuttanut pois. Menin suoraan hänen luokseen ja kysyin saisinko istuutua. Hän katsoi minuun ja sanoi:

"Hyvä herra, kysymys siitä, saatteko istuutua, on kuin kysymys ruukutetusta orkideasta muuttokuormassa – vieläkö se mahtuu mukaan. Ja kuitenkin ymmärrän kysymyksenne, samoin kuin kysymyksen orkideasta. On vaalittava kauneutta, rajoja, dekorumia, sillä ne kiinnittävät meidät hetkeen ja itseemme, antavat meille avaimen, hieman kuin äänen ääniraudasta. Saatte toki istuutua. Sallimalla sen annan suostumukseni sille, että se mitä äsken teitte – puhuttelitte ventovierasta ja seurasitte häntä – tuodaan mukaan hyvän käytöksen piiriin. Ja samalla pysyttelen itse tuon käytöksen piirissä, miten muka voisin käskeä teitä menemään tiehenne olematta epäkohtelias. Näen kasvoistanne että hätäännytte. Ei, en erityisesti tahdo käskeä teitä menemään tiehenne. Ymmärrän, että ette voi nojata kuvittelukykyynne ja ihmistuntemukseenne silloin, kun olette ojentautunut näin kauas, näin kauas hetken laskostuviin mahdollisuuksiin. Olette puhutellut ventovierasta, ja teidän on kuultava häneltä itseltään, ettei hän tahdo teidän menevän matkoihinne, ja vasta silloin voitte sanoa itsellenne: Minä tiesin sen, tiesin koko ajan. Olen tullut puhutelluksi, olen kokenut yllätyksen kuten tekin sanotte kokeneenne yllätyksen, kun äkkiä seisoin teidän vieressänne. Yllätys on toisenlainen, siinä asettuvat toisin aktiivisuus ja passiivisuus. Ehkäpä myös aktio ja passio. Mutta suhtaudun maailmaan paljolti kuin tekin: en ajattele että se on täyttymiseni ja turhautumiseni näyttämö, enkä myöskään odota siltä silkkaa yhdentekevyyttä. Uskon tilanteeseen, uskon yllätyksiin ja uskon temperamenttiin. Ja uskon siihen, että seikkailtuaan ja tultuaan kuvaelman sointujen ja näyttämövaatteiden puuterintuoksun pyyhkäisemäksi on mentävä kotiin. On palattava siihen paikkaan josta hetki sitten lähti ja asetettava uusi eteensä tutulle pöydälle, sille pöydälle jonka naarmuihin on vieläpä oikein kyllästynyt. Pieni sisarentyttäreni tarvitsee huomiotani, hänen aikansa siirtyy nytkähdellen, ei virtauksena kuten meidän. Tahdotteko tietää nimeni? Nimeni on Hyvä Käytös. Ja tiedän jo teidänkin nimenne: nimenne on Itsen Tuntemus."

En muista miten tapasin hänet seuraavan kerran. Olimme aukaisseet maailmaan kuin valtavan ontelon noilla puheillamme, ja kesti jonkin aikaa sen täyttyä. Olimme saaneet ääriviivat mutta emme vielä muuta. Miten harvoin asiat alkavat siitä että ne aloitetaan. Miten harvoin ne loppuvat lopettamiseen. Kaikki on silkkaa kehkeytymistä – ja toisinaan saa päähänsä, että on sellaisen oikeuden haltija ja että sitä tulee käyttää nyt heti – oikeutta aloittaa, luoda, laskea perustus – ja jumalat antavat toki ihmisen hääriä sellaisessa puuhassa ja kokea pienuutensa, kokea miten mahdotonta on milloinkaan tavoittaa minkään kokonaisuutta, miten mahdoton on jokainen hyvin muotoiltu lause.

3 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Hieno, kiehtova, hieno.

CaputMortuum kirjoitti...

Puhtainta kauneutta. Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Alku kuulosti minusta aivan Mika Waltarilta. Ja se ei ole vähän se.