9.1.09

Akedia

Ihminen irrottaa katseensa työstään, hän tarrautuu linnun lentoon, hän nousee ja astuu lähemmäs ikkunaa. Ihminen huokaisee ja laskee päänsä rinnalle, hän venyttelee, nostaa sitten katseensa ylös ja siinä on taas ikkuna, taivas, lintuja, puita. Hän ravistelee päätään hitaasti ja uittaa samalla kasvojaan maiseman vaikutelmissa. Hän laskee katseensa työhönsä kuin upottaisi kätensä hiekkaan ja nostaa sitten taas kouransa hiekkaa täynnä, ravistelee sen maailmaan ja katsoo ajatuksettomana kaiken hajoamista valossa, hiukkasia. Ihminen tarkentaa silmänsä kauas, sitten lähelle, näkee hiukkasia, vielä lähemmäksi, epätodellinen tunne tulee lievänä huimauksena ja valoa vasten hän näkee näkökenttänsä reunat, myös hiukkaset siinä. Valoa, ilmiöitä, katseen kulkua ja sen osumista hän katsoo, sitten taas työhönsä, kuluu hetki ennen kuin hän tunnistaa sen. Maailmankaikkeuden ravitsemana hän ajattelee jaksavansa nyt tuoreesti ja rennosti käydä työhön. Ihminen nostelee työtään kuin kirjavia tilkkuja käsiinsä ja kääntelee niitä. Hän ajattelee keskittyvänsä, sillä mielikuvissaan hän istuu kauniissa huoneessa lattialla aivan keskellä huonetta ja työ on hänen ympärillään. Tai hän kävelee metsässä ja työ tulee häntä vastaan. Hän irrottaa katseensa työstään ja sulkee silmänsä. Hän kuvittelee että joku tulisi tapaamaan häntä juuri nyt. Ihminen kuvittelee jotakuta ihmistä joka keskeyttää hänen työnsä, mutta hän voisi kertoa työstään ja ymmärtää sen entistä paremmin. Mitä hän sanoisi. Onko hän muuttunut työn mukana? Ajatteleeko hän siitä samoin kuin ennen? Jos hän ei rentoudu, ei työ ole koskaan mahdollista. Hän koettaa ottaa työn käsiinsä hyvin rennosti, kuin se ei painaisi mitään, ja laskea kasvonsa siihen kuin johonkin todesti virvoittavaan, ja sitten tehdä sitä, tehdä työtä, työskennellä, työskennellä.

1 kommentti:

elina kirjoitti...

On siinä työ!