14.1.09

Olin ainoa joka käveli pimeillä vallituksilla. Oikealta tulivat nokkamaiset ja kielimäiset aallot. Niiden väri pimeässä oli himmeä vaahto. Kaupunki ja tähdet valaisivat. Ennen pitkää tuli vasemmalta laiva, joka kulki hunajakennona saarten ohi. Valokennona. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen, valottomissa kallioissa, joista kontrasti on hävinnyt, kohisevassa meressä, sähkössä, joka loistaa tummansinisen keskellä, pimeydessä, pilvenriekaleissa, tähdissä, tuulessa, saaressa, jonka ylle varhainen yö on laskeutunut kuin se olisi aina ollut siinä, taakse jääneissä katuvaloissa ja märässä soratiessä, joka täytyi jalalla tunnustella. Tykeissäkään, joiden piipussa näytti kiiluvan jokin. Missään ei ollut mitään synkkää paitsi ihminen. Ihmistä ei näkynyt ja jos hän olisi näkynyt, hän olisi heittänyt pimeyteen kammotusta. Lumeton merellinen muutaman asteen talvipimeys, metrien sekuntituuli, laiva, pilviä, tähtiä, valoa, kylmän aallon kohinaa. Sukellusvene rannalla talviteloille nostettujen veneiden seurassa. Sukellusvene, kapea valas niiden joukossa. Kurkistava pitkänenäinen sukellusvene pimeässä. Pimeästä erottuva vaalea kylki. Vaalean vaahdon kirjoma kylki, ruostunut, huollettu, hitaasti museoitunut pinta. Se oli nyt rannalla ja vedessä matkasi jotakin muuta. Pullo ja mehiläiskenno. Runot ja ystävällisyys. Toiveet ja arjen hiljainen hohde matkasivat merellä hieman pinnan alla, kelluivat juuri pintaa rikkoen, aaltojen seassa pimeässä.

Ei kommentteja: