Vait' on huulet, kaiun kuulet, lemmi mua...
Näin muutama vuosi sitten tamperelaisten puoliammattilaisten, Tukkateatterin, tulkinnan Beckettin Voi miten ihanasta päivästä. Näin sen useita kertoja sekä harjoituksina että esityksinä. Pidin siitä valtavasti. Kaikki oli tehty niin kuin käskettiin, naisen mentävä kumpu rakennettu näyttämölle ja laulettavaksi kaivettu Franz Leharin pieni, hassu ja surullinen valssi. Äsken kuulin sen radiosta pehmeän ratisevana levytyksenä. Juuri tuota teatteriesitystä en luultavasti unohda ikinä vaikka monta muuta vaikuttavaa unohtaisinkin, sillä se kertoi myös siitä, miten ahdistuneena on kasattava päivä palasista. Jokainen liike on harkittava erikseen, eikä harkitsemisesta voi luovuttaa, sillä alla ei ole verkkoa, patjaa tai tasoa, jolle pudota. Ei siellä ole mittaamatonta syvyyttäkään välttämättä, siellä on vain lisää esineitä ja kappaleita, hammasharjoja, nenäliinoja ja pieniä pulloja.
Luin eilen loppuun Henrika Ringbomin Sonjan kertomuksen, Tammen joululahjakirjan. (Olen monta vuotta huomauttanut aattona läsnäolijoille siitä, etten enää saa kirjoja joululahjaksi, ja läsnäolijat vastaavat: eihän sinulle voi ostaa kirjoja.) Takakannessa sanottiin "kamariromaani". Rajattu aika, rajattu tila ja tarkkaan rajatut kerronnan ja henkilökuvauksen keinot. Ihmettelin syyllisyyden kuvauksen koskettavuutta. Elämässäni ei ole tapahtunut mitään kirjassa kuvatun kaltaista, ja silti tunteiden kuvaus osui minuun niin kuin se varmaan oli tarkoitettukin. Ajatus menee väärin päin, en minä päässyt kurkistamaan kummallista, äärioloissa syntynyttä tunnetta, vaan äärioloihin joutuneet tuntevat ehkä tunnetta, jonka jokainen on oppinut varhain ja tallettanut johonkin.
Lisäksi eilen juoksin, joutomaata, peltihallien ohi, jonkun kerrostalon pihan poikki. Talvi-ilma kulki kauttani mutta olin lämpökeskus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti