vielä taisteluista

Hesari oli sotaisa tänään: kulttuurisivuilla arvostelut Sodankäynnin historiasta, muinaiskiinalaisesta sotastrategiaoppaasta ja muukalaislegioonalaisen muistelmista. Muistan myös, miten Niko-Matti joulun alla Moskovasta palattuaan kertoi nähneensä äkkiä Kremlin seitsemännen kirkon suurena sodankäynnin välineenä. Jalkojen juuressa rivi isien ja isoisien hautoja, jonka jatkoksi saattoi ajatella päätyvänsä, ja ikoneissa samoja pyhiksi nostettuja prinssejä, joilta pyytää suojelusta taisteluun. Ei yksilöllisyyttä eikä valintoja, vain valloituskampajan suunta ja toivottavasti Jumalan suosiollisuus sille.

Ja kun mietin, miten asia on omassa elämässäni (jos määrittelen omaksi elämäkseni sen, minkä omin aistein koen ja minkä tiedän tapahtuvan niille ihmiselle, joita tunnen ja joiden kanssa puhun), tajuan, että jotenkin se on toisin päin. Sodankäyntiin liittyvät mielikuvat ovat välineitä kaikelle muulle, sen käsitteellistämiselle, miten voitetaan vaikeuksia, miten tunnetaan pelkoa ja adrenaliinin sanelemia impulsseja, jopa miten tunnetaan solidaarisuutta eikä jätetä toveria. Miten menetetään ja siedetään kaipuu: kaipa sekin on "taistelu". Suunnaton yksilöllisyys ja sen valinnat ovat "taistelu".

Ja kaikki ne suuret elokuvat, joihin jää koukkuun ja jotka sallii itselleen, kuten Taru sormusten herrasta. Sitä katsoessa luovutin täysin ja annoin silmien kostua liikutuksesta, kun alennustilastaan noussut Theoden King johti kansaansa ja sytytti sydämet. Se olkoon poikkeus, ajattelin, tai ajattelen nyt ainakin. Narnia-elokuvassa olin vain ällistynyt ja kiusaantunut, lopulta huolestunut. Murrosikäinen Susan on saanut nuoliviinen, joku hänen pitää sillä ampua, mutta korkeintaan kymmenvuotias Lucy tikareineen? Voivatko tämän elokuvan tekijät todella tehdä tämän näin? Mitä minun on tarkoitus tuntea, jos vaikka tulen ajatelleeksi todellisia lapsisotilaita? Tänään taitaa muuten olla viattomien lasten päivä?