17.5.06

Oofirin kullasta

Kullanhuuhtojat päättivät rakentaa talon jossa elämä olisi parempaa ja erilaista kuin muualla.
He päättivät siis rakentaa juuri sellaisen talon, jossa heidän ominaisuutensa tiivistyisivät ja tulisivat huuhdotuiksi esiin kuin vaskooleissa. Ja erilaisten keskustelujen ja kohtaamisten kipeä viisaus myös.
Luin siitä edellisen kerran kaksitoista vuotta sitten. Se pysäytetty vanha maailma ja liikkuva uusi maailma, jotka siinä olivat rinnakkain: uin niissä, mutta etenkin vanhassa maailmassa. Olin sellainen, mikään määrä ylellistä sisustusta ja ylellistä aikaa ei minua varsinaisesti säikäyttänyt, ymmärsin sen samalla tavalla kuin teatterin toisen kerroksen lämpiön punaisen maton. Jolla istuin. Epäasianmukaisissa vaatteissani.
Luen siitä nyt ja mielikuvani ovat toisia kuin silloin, liittyvät myös yleisesti ottaen suuriin taloihin ja henkilögallerioihin. Ja viisauden esiin huuhtomiseen. Mutta en yhtään ihmettele sitä että painoin tämän kirjan nimenä niihin vuosiin, myös kaiken ylenmääräisen ja rikkaasti ylimääräisen tässä.
Eilen illalla, puutarhakeinussa lukiessani, näin puutarhapöydällä puolikkaan hiiren. Se oli enää harmaaseen karvaan kiedottu valkoinen lonkkaluu, paljon muuta ei ollut jäljellä. Se muistutti rikkoutunutta mekaanista leikkihiirtä, jonka koneisto on näkyvissä. Se ei järkyttänyt minua, en ajatellut hiiren kuolemaa. Ajattelin korkeintaan mistä se koostuu, ja ehkä ajattelin pihamme kaikkia kissoja. Ajattelin, että jos hiiren luuranko, tai puoletkaan siitä, olisi löytynyt valkoiseksi huuhtoutuneena kallionkolosta, olisin luultavasti ottanut sen käsiini ja tutkinut mistä se koostuu. En ollut kissalle vihainen.
On mielentiloja, joissa ei järkyty järkyttävästä, hahmoista, jotka on kirjoitettu olemaan toista ja kääntöpuolta. Ne ovat hahmoja jotka on kirjoitettu kohdattavaksi ja siksi ne haluaa kohdata.

Ei kommentteja: