Myöhempi teos

Joku kirjoitti jossakin että Charlemagne Palestinen Music for Big Ears ei ole kovin merkittävä teos, että se vain toistaa aiempia ideoita, kehittelee niitä tavalla joka ei ole niin kovin omaperäinen. Kaikkialla maailmassa on kirkkoja joissa on suuria kelloja, monilla ihmisillä on käsiä ja jalkoja joilla soittaa niitä. On totta että kellojen soinnit, joissa isku ja metallin värähtely aukaisee himmeän hopeanvärisen mutta eri sävyissä heijastelevan, ylä-äänistä ja harmonioista täyttyvän kentän, sekoittuvat ja limittyvät aina toisiinsa tavoilla jotka synnyttävät arvaamattomia kerrannaisia ja vieläpä ääniä joita ei ole olemassakaan muualla kuin kuuloaistimuksessa. On ihan tavanomaista että niin tapahtuu ja kun sille on altistunut, sen tavoittaa vaikka siitäkin kun naputtaa kahdella sormenkynnellä vesilasin kylkeä. Kaikkialla on kelloja.
---Toistaa aiempia ideoita: sellaista ideaa, että valetaan suuren suuri metallinen kupera, syvä, aukeava muoto ja sijoitetaan se ylös jotta se kaikuu kun sitä isketään. Sellaista ideaa, että isketään näitä erikokoisia kelloja, että äänet sekoittuvat, että isketään niitä rytmikkäästi ja jatketaan sitä niin kauan että rytmi puuroutuu ja muuttuu maisemaksi, johon voi sitten sijoittaa uuden rytmin. Odotetaan että korvat tottuvat johonkin niin että ne menettävät tavanomaisen tarkkaavaisuutensa ja alkavat toteuttaa epätavanomaista tarkkaavaisuuttaan, kuulla omiaan.
---Kehittelee aiempia ideoita: aallonpituuksien vaikutuksia toisiinsa, kerrannaisia, luonnonsävelasteikon käyttäytymistä, akustiikkaa, interferenssiä, vaihetta ja vääristymistä.
---Ei niin kovin omaperäisesti: iskuja joita kuka tahansa meistä voisi iskeä, harmonioita joita kuka tahansa voisi kuulla, ihmeellisyyttä joka on niin tavanomaisesti tarjolla ympäristössämme.