5.6.06

Narratiivisista sopimuksista

Narratiivinen hierarkia on eräänlainen sopimus siitä, kuka tietää mitäkin. Missä vaiheessa lapsuutta hyväksymme hän-muodossa kerrotun sisäisen monologin, sen, että salaisinkin paljastuu vaikka "hän" ei itse sitä paljasta?
Sen ainakin muistan, miltä tuntui sorvata kokemuksistaan senmuotoisia lauseita, heijastaa oma sisäavaruus sillä tavalla ulospäin että se oli edelleen vain yhden kokemusta,
häntä väsytti koulupäivän jälkeen ja hän mietiskeli kävellessään pesäpalloa, miten se olikin aina niin painostavaa vaikka myös kesä ja vapaus olivat jossain sen lähettyvillä, ehkä nuo toiset löysivät sen paremmin, usein kävi niin että hän luuli katsovansa taivaalla lentävää palloa mutta tajusikin sitten sen kesän ensimmäiseksi pääskyseksi

se oli siis edelleen vain yhden kokemusta, mutta minusta oli tullut merkillinen säteilytin. Säteilin sen ulospäin sille kaikkitietävälle, joka sitten kertoo sen ja jolle minä olen hän.
Vastakohta muumipapan lasipallolle jossa puutarha näkyy, jotenkin yhteiseksi tullut yksityinen, ja sen vuoksi se myös hävetti. Hänenä olemisessa sillä tavalla, että hän ei pelkästään kävele vaan yhtäkkiä tuntee tunteita jotka toiset saattavat kuulla, oli jotain yllättävää hybristä.
Sitä paitsi: hän ei tajunnut ajattelevansa itseään, hän ei huomannut ihastuneensa omiin ajatuksiinsa vaan keskittyi mielestään olemisensa reunoihin, pensasaitoihin ja tutun ympäristön keväiseen uudenlaisuuteen... Minäkertoja toi itse itsensä esiin. Hän ei tuonut.

Sopimus siitä kuka voi kertoa mitäkin sisältää kaikenlaista jännittävää: etuoikeuksia joita voi ottaa: kerrotuksi ja nähdyksi tulemista.

Ei kommentteja: