tila ja musiikki

Remontoiva naapuri ajaa pihaan ja jättää ovet auki. Hänen näppärä oranssi autonsa muuttuu suurikokoiseksi stereolaitteistoksi joka soittaa radiokanavaa. Hän itse kulkee kellarin ja takaluukun väliä, purkaa jatkojohtoa kelalta ja polttaa tupakkaa työrukkaset kädessä. En ymmärrä hänen tapaansa olla musiikissa: hän tuntuu olevan siitä täysin välinpitämätön ja kuitenkin hän haluaa että se aaltoilee talojen välissä ja puiden alla. Se tulee myös terassille ja pihakeinun luo ja alkaa vetää minua mukaansa, ajatukseni eivät pysy koossa noin suostuttelevan musiikin läsnäollessa.
Musiikki on sentimentaalista ja vetoavaa, sen melodiat ja rytmit ovat tarkkaan harkittuja pidetään niitä sitten miten tusinatavarana tahansa. Naiset ja miehet laulavat hyvin kirkkailla äänillä hyvin hennoista asioista. Oikeastaan kun ajattelen tuota eleetöntä miestä kuuntelemassa tätä popmusiikkia on melkein kuin ajattelisin häntä linnunpesä tai pesussa haalistunut lapsen nuttu käsissään.

Tilaa täytetään: sitä otetaan omaksi hajamielisillä liikkeillä. Ollaan tekemässä jotain ihan muuta, on puuhaa, ja musiikki tai pihan vihreys on sivuseikka: jonkinlaista olemassaolon reunoilla tuntuvaa tuttuutta tai mukavuutta. Mutta minussa se herättää muistoja siitä kun olin ehkä kahdentoista ja oli kesä ja musiikki tulvi autostereoista. Silloin nimen omaan minä tahdoin että se tulvii autostereoista. Ja olin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, musiikin sentimentaalisuus vei ja pyyhki minua pitkin maisemaa, kykenin pysymään aisoissa vain siksi että tämä sentimentaalisuus oli tuttua: tuulen, puiden ja maailman jotain vielä voimakkaampaa.
En kasvanut välinpitämättömäksi musiikille ja epäsensitiiviseksi tilalle. En ainakaan uskoisi niin. En uskoisi sen näyttävän siltä ulkoapäin.