ja sitä paitsi

Suunnaton varovaisuus ja huolehtiminen oli usein seurausta -

ajattelin joskus, että jos lapsena kerrankin olisin ajanut polkupyörällä päin jotakin,
käteni olisi murtunut ja olisin itkenyt, ehkä sitten kaikki olisi ollut jotenkin toisin.
Polkupyörä olisi saanut kolauksen sekin.
Ikkunasta olisi näkynyt vuoria, asuinpaikka olisi ollut
toisenlainen, talossa olisi ollut kaksi kerrosta.
Portaiden ylätasanteella olisi ollut kohta josta kaiteen päälle
voi kiivetä ja kaiteen päältä voi pudota.
Liikenne olisi kohissut, tai sitten vesi olisi kohissut, tuuli olisi
kohissut rinteillä ja tuonut arvaamattomasti sateita,
tulvat olisivat nousseet.
Parin viikon ajan kaikki olisi ollut pois paikaltaan,
koulut suljettuina ja kaupoissa pelkkiä säilykkeitä -
tätä juuri tarkoitan, poikkeustilassa näyttäytyy selvimpänä
arki ja tavallinen, siis esineet, siis syöminen ja liikkuminen.
Pikkutyttö joka kahlaa saappaat jalassa katua.
Pikkutyttö joka on raahannut polkupyöränsä vajan katolle
turvaan. Nukkensa. Puista autoa ajavan nukkensa ja nallensa.
Jotka rikkoutuivat ja olivat siellä sekä täällä.
"Me olemme surullisia, hämmentyneitä sulkakyniä, pikku sakset ja murehtiva kynäveitsi."* Mikä ihmisiä kannattelee?
Paineen vastustamista, paineen tasaamista.
Ja samoin kuin "hän" heijastuu maailmalle, tulee tarjotuksi kaikille,
samoin esineet, kun ne animoidaan, voivat ottaa kaikkien tunteet
ja sisältää ne,
sisältää vieläpä olemassa olemisen yleisen kauhistuttavuuden
sellaisena kuin se nähdään.
Sellaisena kuin se parhaimmillaan nähdään rikkoutuneessa
esineessä, peilissä
joka ei aivan heijasta, tarkkaan rajatussa jonka rajat menivät rikki,
kappaleessa, yksikössä.


*Cavalcanti