25.6.06

kaupunkijuhannus

Pisimmät päivät ovat menneet kaupungissa
jota mittailin kuin ulkomaata tai maastoa
ja joka laajeni minulle tilaksi nähdä sisäisyyttä.

Ensin ei näkynyt juuri mitään. Unohdan,
näkyikö lopultakaan, sillä kiinnyin niin paljon
juuri siihen tyhjän valkokankaan hetkeen.

Maallepako oli tapahtunut tälle kaupungille,
jäämisessä oli jotain uhmakasta, toisenlaista
ylellisyyttä kuin jokaisen oma kansallismaisema.

Ylellisyyttä, tietysti, sitä en kiistä. Joutilaisuutta
ja kokemusta siitä että tämä kaikki eksteriööri
on minun interiöörini nurinpäin kääntyneenä.

Astun kuvaan reunasta ja katselijalle (joka on
toinen minä) se on retrospektiivisesti juuri
niinkuin pitääkin, kun kuljen sen poikki.

Ei se kyllä totisesti niin ollut, minua väsytti,
hylätyksi tulemisen tunne vaani minua,
kunnes sitten retrospektivisesti se keveni.

Penkki, tyhjä katu, puistokäytävä, jossakin
lohduttoman ja viehättävän välissä sillä läpeensä
tutulla tavalla kuin olojen paikat ovat.

Piirsin, niinkuin on tullut tavaksi, joitakin
hahmoja paperille viivat toistensa lomassa
ja läpinäkyvinä.

Mietin, mitä tarkoittaa tottuminen, miten
pitkä aika siihen pitää varata ja miten jokin
niin hidas tuntuu.