10.5.06

haikailun kohde

Kertomus alkaa siitä että ihmisiä on suuressa talossa. Mikä kertomus? Monikin.
He ovat ehkä vierailulla mutta vierailu on kestoltaan loputon, he asuvat
vaikka eivät ole muuttaneet asumaan, ja asumismuoto on fantastinen, avoin.

He törmäävät toisiinsa puutarhassa ja illallisilla. Jotakin on koko ajan meneillään,
yksinäisyyttä on tarjolla ja keskusteluja. Kuljeskellaan hiljaisissa huoneissa,
lavasteet valmiina mille kohtaukselle tahansa, ja kuka huolehtii tästä kaikesta?

Se kysymys ei vielä edes aktivoidu. Ei ole kysymystä rahasta, ei valuuttaakaan,
senkin voi vetää fantasian piiriin: syödään ehkä kuusenneulasia tai pelkkää vettä.
He kaikkihan ovat siellä vain siksi, että heidän kauttaan voisi esittää kysymyksiä.

He ovat perheenkaltaisia mutta eivät perhe. He ovat rakkaudenkaltaisessa tilassa
mutta eivät rakastuneita. He ovat haaksirikkoutuneen kaltaisia mutta eivät
pulassa. Heillä on meidän kysymyksemme mutta ei voimiemme rajallisuutta.

Kuka huolehtii tästä kaikesta? Joku näkymätön nainen, ensinnäkin, pelkkä henki,
mamma tai jumalatar, ja toiseksikin tekijä, sepittäjä, viisas. Ja siksi onkin järjetöntä
kaivata heitä ja taloa, ikään kuin se olisi kuva elämisestä eikä paraabeli, asetelma.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

kommuunit on mukavia asujillekin saati sitten muille

Juhana Vähänen kirjoitti...

Ei mitään valuuttaakaan, niin paljon kaikkea katoaa ja ehkä kaikki täytyy
laskea ensin, setelitkin, keskustelut, se, kuinka monta kertaa ovi sulkeutuu
ja avautuu, patio, ehkä se on patio, tai jokin ilmaisu joka on ja jonakin
hetkenä,
ja kun se tapahtui kolmannen kerran, ajattelin näkeväni sen toisin, sitten,
ja jos tyttäreni tuo sen minulle, täytyy sen olla jotakin hyvin tärkeää,
ajattelin, nämä ovat kuvitelmia, nämä ovat kuvitelmia tai ehkä ne ovat
lähetyksiä,
on pitkiä taukoja, ei-mitään, ja niiden väleissä jotakin muuta, jotakin
voidaan uskoa jo tapahtuneen tai tapahtuvan, tämä kaikki voidaan ajatella
ja nähdä, odottamaton ehkä, se, mitä ei voi tietää silloin, mutta voi jo
kertoa,
niin kuin he liikkuvat ikään kuin lukuisilla ovilla ja seinillä ei olisi
mitään merkitystä eikä niillä olekaan, ei nyt, kysymyksillä ja
vastauksilla, missä hän on, kysyin, hän nukkuu toisessa huoneessa, minulle
vastattiin,
niin kuin he ovat ja eivät ole, niin kuin keskikohdassa tapahtuu
siirtymä toiseen tilaan ja toiseen asuntoon, toiseen kohtaukseen eikä
koskaan voi tietää, mistä merkit alkavat ja mihin, miksi, ne lopulta
päätyvät.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Tekstuaalisessa talossa voidaan supistaa asioita pois, vuorokaudesta voidaan ilmaista vain se mikä on ilmaistavissa.
Mutta ei siinäkään vielä kaikki.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi että kaipaavat hahmot kirjoitetaan kaipauksesta, itseriittoiset hahmot kirjoitetaan kaipauksesta.
Vaeltamaan lähtevät hahmot kirjoitetaan kaipauksesta.
Kamera voi liikkua ja huoneissa voi olla vain kolme seinää.
Sekään ei vielä mitään.
Perheenjäsen joka vetäytyy suremaan ja tulee kuitenkin lopulta päivälliselle. Istutukset joilla ei lopulta ole niin kauheasti väliä. Kaikesta nähdään sulkeuma. Viisaus on puuttunut asioihin ja kaikki ovat hetkeksi ymmärtäneet.
Ymmärtämisen kuva on melkein kuin historiasta irroitettu vaikka toki ymmärrys on historiassa. Valuutassa, siis. Ja henkilöhistoriassa, mutta millaista riittämättömyyttä se saakaan tuntemaan.

Juhana Vähänen kirjoitti...

Kertoa se, mikä on kerrottavissa. (Ja nyt ajattelen myös kertomista, toisintamista ja lisäämistä, tietysti, sitä, kuinka se voi toisinaan olla niin vaivihkaistakin).
Niiden kymmenen matkarunon sarjassa: "Ajatukseni kaipauksesta on hyvin vanha. Tämä kaikki muistuttaa arkeologiaa." Niin, se on hänen ajatuksensa ja hänen äänensä.
Luin tänään vanhaa suomennosta Eddan alkuosasta, sattumalta, ei minun ollut tarkoitus lukea sitä, se vain osui käsiini ja päätin jatkaa. Hahmot seuraavat toisiaan ja heidän välilleen syntyy sidoksia, analogiat ja eroavuudet sitovat heitä, suunta sitoo heitä, mutta myös vapauttaa. He muodostavat joukkoja ja ryhmiä.
Siinä kaikessa oli jotakin tuosta kaikesta nähtävästä sulkeumasta muistuttavaa, se on osaltaan juuri sen kaltaiseen narraatioon liittyvä tapa tai toistuvuus. Se, kuinka kerrotaan ja kerrotaan kertomisesta, se, että sanotaan "sen vuoksi" ja "siitä aiheutui" ja sitten näytetään tiivistymä, juuri tietty hetki, tila ja kuva siitä.
Tuo ajatus ja kuvio historiasta ja valuutasta on tavattoman kiinnostava. Se on kiinnostava jollakin sellaisella tavalla, jota en ennen ole tullut ajatelleeksi aivan noin. Joka tapauksessa tuo ilmaisu ja nuo sanat tekevät siitä jonkin ja merkittävän.
Se, että sulkeuman yhteydessä ymmärtäminen tulee olevaksi noin tarkoittaa tosiaankin sitä, että Viisaus on puuttunut asioihin. Se on tietty jakso, hetki, yksi jollakin tavoin rajattu ja suljettu osa jotakin laajempaa rakennetta. Jonkin logiikan mukaisesti rajattu ja jonkin logiikan mukaisesti ymmärrettävä edelleen.
Kuinka paljon lopultakin liittyy siihen, että voidaan sanoa tai sanotaan esimerkiksi "sen vuoksi" ja "siitä aiheutui". Tai ajatukseen siitä.