On vaikeaa olla himoitsematta tuota kaikkea itselleen, kaupungin silhuettia, aamiaista, tomua ja tuhkaa, vuoria. Käyskentelen täällä kuvitteellisessa puutarhassa, joka on suunniteltu jonkin englantilaisen säätyläistalon puutarhan mukaisesti, sen puut ovat nimeltään: akaasia, poppeli, seetri, salava, mitä vielä. Siellä on myös rhododentroneita ja fuksioita. Siellä on suihkulähde ja veistos. Puiden katveeseen on sijoiteltu pöytäryhmiä. Jos sää on epävakaa, viehättävä katos voidaan pystyttää. Pienet harjatut hiekkakäytävät kuljeskelevat. Eräässä kulmauksessa on viehättävä maalaistyylinen keittiöpuutarha, jonka retikat, ruohosipulit ja pinaatti toimivat kuin seurapeli tai retki. Mutta nyt aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska askeleni ohjautuvat sivuun. Piirtyy toisiaan leikkaavia linjoja joista muodostuu kiristyvä tähtimäinen kuvio ja se epäilemättä räjähtää. Onko sittenkään mikään muuttunut. Kokeilen hyppäämistä. Puut ovat liian korkealla, maan multa on liian matalalla, vesi on aina liian kaukana aaltoineen. Menin kerran meren rannalle mutta en saavuttanut sitä. Menin aivan jyrkänteen reunalle ja nousin varpailleni ja kurkotin, mutta siitäkään huolimatta en ole koskaan ollut siellä, kaipaus on yhtä säälimätön. Lokkien huudot ovat taas väärässä paikassa. Joten aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska kun seuraan katseellani lokkia, katseeni linja nousee viistosti ja kadotan horisontin, asioiden merkitykset, ja kohtaan toisen lokin eri tasossa, ilmatilasta muodostuu tasoprojektio jolla lokit törmäävät ja räjähdys on väistämätön. En siis olekaan ollut Land's Endissä vaikka matkustin sinne linja-autolla. Linja-auto kolisteli ja rämisteli. Sen katolla oli mahdollista istua. Tie ohitti pieniä maatalon pihoja. Eräässä muurin kulmauksessa istui kissa, toisessa kana ja kolmannessa, jyrkän mutkan jälkeen, seisoi epätavallisen ojentautuneena hevonen. Ei ole hevoselle tyypillistä käytöstä sillä tavalla vartioida. Hiukseni tempoilivat tuulessa. Olin lähes tyytyväinen, viimeinkin. Lokkien huudot kuuluvat avatusta ikkunasta aamulla ja ymmärrän että ne ovat tulleet luokseni, eivät ole jaksaneet odottaa että tulisin niiden luokse. Minä en ole jaksanut odottaa että saapuisin niiden luokse. Siis näkemiin ja anteeksi. Vilkutan retkikunnalle, he nousevat laukkaan ja kiitoradalta lentoon. Näkemiin, näkemiin. Olen ollut eniten niissä paikoissa joissa en ole koskaan ollut.