17.2.06

ikkunasta

Katsahdin kuiluun: sain muistutuksen siitä, miten erikoisessa tekstuaalisessa maailmassa elän ja millaista puhetta suurempi tekstuaalinen maailma on täynnään. (Jussi Ojajärven tämänpäiväinen esitelmä siitä, miten uusliberalistinen subjektiksi kutsuminen käyttää koko ihmistä koskevaa, ikiomaan kukkaansa puhkeamisen retoriikkaa...) Ja suuri maailma mahdollistaa pienemmän, siltä se ainakin näyttää? Nämä ilmaiset blogit pyörivät mainoksilla ja me kaikki näytämme jotenkin hiukan samalta, meillä on tila tekstille ja tila kuvalle.

Mistä tahansa ikkunasta ulos katsominen, samalla kun liikuskelee muutaman kymmenen ihmisen verkostossa, joka puhuu poetiikasta ja poetiikkaa, filosofiasta ja filosofiaa, saa aikaan tuntemuksen siitä, että katsoo maailmaan ja on maailmassa. Talviaurinko paistaa ja näin maailmasta on mahdollista puhua.

Onko millä tahansa marginaalista tulevalla puheella itseisarvo?
Entä mitä arvoa on sillä, jos suuren tuotannon elokuva, vaikkapa Woody Allenin Match Point, saa miettimään moraalia ja kunnianhimon tämänhetkisiä määritelmiä? Onko parempi, jos suuri elokuva saa suuret määrät ihmisiä miettimään?

"Runous pysyy poissa pahanteosta, dokumenttielokuva voi näyttää sen, mikä ihmisessä ei ole rationaalista, kirjallisuudentutkimus on hiljaista ja hidasta tuottamattomuutta."

Riittääkö ettei tee mitään erityistä pahaa, mikä arvo on nautinnon ja ilon tuottamisella, ja onko moraali lopulta aina jotenkin paikallista ja hetkellistä, ja miksi meren jäällä kävellessään tuntee, ettei pelkästään tee jotakin miellyttävää vaan myös jotakin mikä on oikein?

maailma avautuu katsottavaksi ikkunasta, maailma avautuu katsottavaksi vuoren huipulta, itsensä suojeleminen, valloitus ja hybris.

4 kommenttia:

katri kirjoitti...

Ikkunasta, jäljittelystä ja dokumenttielokuvista

En osaa lakata ajattelemasta sitä, että joku vaarantaa henkensä monta kertaa useiden vuosien aikana kuvatakseen itsekseen hiljaa ajattelevan ihmisen kasvoja. Poimia poliittisen ja taloudellisen kaaoksen keskeltä jotain niin yksinkertaista ja samalla tavoittamatonta kuin muistelevien, mietiskelevien lasten kasvoja - haluan tarttua tähän ideaan, jotenkin.

Ja sitten tähän toiseen, yhteiseen tutkimuskohteeseemme, jonka ajatuksia olen viime aikoina jäljittänyt-->jäljitellyt, ja Alppien avautumiseen katsottavaksi Vastavalon lopussa:

"Järveä reunustavat kukkulat, joiden huipulta, hänen pettymyksekseen, puuttuu lumipeite. Jyrkkäreunaisina ne heijastuvat rasvatyyneen veteen. Mutta

ei hän niitä näe."

Vaan ihmisiä; äidin ja pojan, kasvoja, arvailuja, haparoivia tulkintoja.

Ja hän "kiipeää ylös vuorta, jonka nimeä hän ei tiedä. Mutta vuori ei kuulu Alppeihin, sen hän ymmärtää, koska Alpit välähtelevät aamuauringossa, yhtä tavoittamattomissa kuin aina."

Mitätön, karvainen alppiruusukin, jota ei uskalla poimia muistoksi, on saarrettu kepeillä, naruilla ja kyltillä, jossa lukee Verboten.

Seuraa unia, vuorista ja vähän muustakin. Ja lopuksi hän "seisoo ikkunassa, mutta enää hän ei ole täällä".

Mitä ikkunasta näkyy, ja miten siitä voi puhua?

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Olet oikeassa sen dokumenttielokuvan suhteen, siinä tapahtuu jotain hyvin merkittävää. Mittakaavat vain saavat joskus niin ymmälleen, eikä syyttä, nehän ovat täysin käsityskyvyn ulkopuolella nykyisin.

Mitä ikkunasta näkyy ja miten siitä voi puhua? En pääse yli siitä kysymyksestä, millä tavalla eettistä on kertoa oma paikkansa koska kenen tahansa toisen paikalle astuminen olisi arveluttavaa ja koska se, että meillä kaikilla on paikka, on ylipäänsä jonkinlainen etiikan lähtokohta. Mutta toisaalta kertomus omasta ikkunasta: ensinnäkin oma näköala, toiseksikin oma heijastus, jos sille antaa itseisarvon, peittyykö jotain?

katri kirjoitti...

Eikö oman paikan ja olemisen määrittely välttämättä tapahdu jossakin suhteessa toisiin, yhteiseen kieleen ja ympäristöön, jo(i)ssa ei voi koskaan olla aivan yksin. Silloin minän (aina uudelleen tapahtuva) määrittely olisi ilman muuta ensimmäinen eettinen teko, etiikan perusta.

Ehkä aina jotain peittyy, suurin osa maailmasta, ilmiöistä ja ihmisistä on näkymättömissä, tavoittamattomissa - jotain tällaista olin Hankamäen Weil-tulkinnoista ymmärtävinäni: me emme voi asettua itsemme ulkopuolelle katsomaan, emme voi tietää missä olemme, ja siksi kaikki tieto itsestä ja toisista on rajallista, puutteellista.

Hmm...tulkinta sopi ainakin minun todellisuuskokemukseeni ) Maailmaa koskevan ymmärryksen olemus on puutteellisuus, ja ikkunasta näkee epätäyden maiseman, oman vaillinaisen kuvitelmansa siitä. Tähän suostuminen on minusta jotenkin lohdullista(!), vaikka se ei tarkoita, että voisi lakata vaatimasta itseltään.

Topi Ä kirjoitti...

Minusta(kin) oman paikan /itsen määrittely tapahtuu *välttämättä* suhteessa ympäristöön ja toisiin jne.

Mutta itseään voi *yrittää* määritellä muutenkin, itsereflektiivisemmin, hengailemalla vain tasopeilin seurassa, jolloin itsen saattaa saada suht' "valmiiksikin", eheäksi, tilkityksi. Tuloksena on minäkuva ja kuvaminä: olen tällainen (identiteetti itseen liitettävien attribuuttien / symbolien kokoelmana). Nuoret ovat tällaisia, kun älyä ja muuta käsityskykyä on yht'äkkiä niin paljon enemmän kuin elämänkokemusta.

Ja on rakennettavakin kuva, käytettävä kykyjään, mutta sitten sen on törmättävä siihen, mikä ei kuvaan mahdu, tai minkä haluaa jättää näkemättä, tai mitä ei ole omassa kotona ollut. Pakotettu toimimaan maailmassa, joka on vaikeampi kuin käsitin. Kuvitelma itsestä testiin ja itseymmärryksen laajeneminen kuvasta (olen), toimivaan subjektiin: *kykenen*. Mitä teen toisten kanssa, mihin kykenen. (Ja identiteetti tässä mielessä ei ole ollenkaan niin helposti vaihdettavissa tai ostettavissa.) Minäkuva on aina jossain määrin pyrkimystä ulkopuolelle, kun taas kyvyissään huomaa oman sisäpuolisuutensa, sikäli kun edes huomaa, kun on niin sisällä. Jos en osaa vaikka kirjoittaa selvällä käsialalla, niin en ehdottomasti osaa, eikä siinä auta näkökulman vaihdokset, joita voi aina minäkuvan määrittelyssä kokeilla. Kyvyttömyyteen ei auta kuin harjoittelu ja se auttaa aina jonkin verran. Ja se on lohdullista, ainakin meikäläiselle.

Liittyy edelliseen siten, että minän määrittely on siinä määrin eettistä, kuin se tapahtuu toisia kohtaamalla. Ei kuvan rakentamisessakaan mitään vikaa ole, mutta kuvaminät tuppaavat toimimaan kuvamaailmassa toisten itselähtöistä ihmisyyttä sivuuttaen. Etiikka jähmettyy dogmeiksi.

Harjoitus. Kokeilu. En tiedä osaanko, kun ole yrittänytkään vielä. Ei tiedä vaikka tällä kertaa onnistuisikin. Joku on kumminkin erilailla. Aina ei ole ihan sama. Hajosin. En hajonnutkaan.

Viiteenä Richard Sennet: The uses of disorder - personal identity and city life.

---Sit vielä mailit ja sitten skeittaamaan. Toteamaan, että kymmenenvuotiaiden skeittari-identiteetti on kyky -mielessä paljon monipuolisempi kuin Topi kolmikymppisen. Että itse on vähemmän skeittari kuin joskus ennen - sekä symbolien että toiminnan ja taitojen puolesta. Luulo kohtaa maan häntäluun välityksellä. Ja silti tulee pari uutta temppua.