3.2.06

tunteiden varastamisesta

Kuljin juoksujalkaa yliopiston kirjaston editse ja Simone Weilin Painovoima ja armo putosi kainalostani.
Juuri tämänkaltaista tapahtumaa muistuttava asia tapahtui.

Minulla oli hame ja nilkkasukat, olin 18 vuotta, asuin eurooppalaisessa kaupungissa, pitkästyin, minulla oli vahvat, kauniit, puolipitkät hiukset.
Mutta kun painovoima ja armo sitten putosi, nostin sen maasta ja avasin sen. Näin kaiken sen ankaruuden ja säikähdin.
Mitä itselleen ankara sanoo toisille?
Millaisen suhteen ottaa heihin?
Puhutaan toisen potenssin siivistä joilla voi lentää vielä alemmas, pudota vielä enemmän,
ja eikö sen kuvan kauneus kerro melkoisesta kaipauksesta johonkin lohdulliseen,
että sitten lopulta kuitenkin olisi lohtu?
En osaa sanoa, en paljon mitään, koska lorvin kahvilassa ja katselen pölyisten ikkunaruutujen läpi ulos, piirrän sormellani kuvioita ikkunaan, mietin, menenkö kohta puhelinkoppiin ja valitsen ulkoa muistamani numeron.
Onko lohtu sitten aina varastettua?

"näin on suhtauduttava varsinkin kaikkiin tuskiin. Estettävä ne pääsemästä lähelle esineitä".
Katsoin miten koira katsoi minua sängyltäni, siirtymäobjekti. Arvaamatta oli tapahtunut jotain, jo kauan sitten.
Hätä oli mennyt esineisiin. Siirtymäobjektista oli tullut kaksisuuntainen.
Mutta en ymmärtänyt tätä alkua pidemmälle, join espressoni loppuun, otin nahkaisen olkalaukkuni ja lähdin kahvilasta.
Täytin seuraavalla viikolla yhdeksäntoista.
Onko alakulo ja levottomuus varastettua?

4 kommenttia:

vekara kirjoitti...

Simone Weilin Painovoima ja armo putoaa, miten hieno kuva!

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Kiitos! Se on sille ominaista, putoaminen nimittäin (Weil ei siinä jätä kieltämättä itseltään yhtään mitään), ja se putoaa sikäli ylöspäin, että kun kirjan nostaa maasta ylös, sen arvo ja merkityksellisyys esineenä tuntuu erityisen konkreettisena. Moninkertainen merkityksellistäminen samoin kuin tuollaisen kuvan moninkertainen tunnistaminen.

vekara kirjoitti...

Jebulis jee.

En kyllä ymmärrä, miten se liittyy asiaan, että "Weil ei jätä kieltämättä itseltään yhtään mitään".

Entä mikä predikaatti kuuluisi viimeiseen lauseeseen?

Sori että olen palikka, olen tainnut yliopistolta lähtemisen jälkeen pudota tekstuaalisuuden maailmasta kentän konkretiaan, enkä siksi ymmärrä asioita muuten kuin suoraan sanottuna...

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

niin siis... heti teoksen alussa Weil asettaa putoamisen ihanteeksi, pitää aina vaan pudota, ja se on selvästikin kuva myös koko teoksen filosofian ankaruudelle, sille, ettei mitään lohtua saa toivoa itselleen. Viimeiseen lauseeseen ei ehkä kuulu mitään predikaattia, paitsi jokin "tässä mielikuvassa näkyy".

Abstrakti sitä tulee oltua täällä tekstimaassa.