28.2.06

Kuiskauksia ja huutoja

Pappi puhuu kuolleelle naiselle hänen kuolivuoteensa vierellä, hänen omaistensa ja kahden, obeliskimaisen harmaatukkaisen naisen läsnäollessa. Nainen on käynyt läpi keuhkotaudin, hän on ollut kuvataiteilija ja koettanut parantua Italiassa, hän on kärsinyt 1800-luvun taiteessa tyypillisen kärsimyksen mutta elokuva antaa nyt ymmärtää, että se oli todellista. Hänen viimeiset vaiheensa ovat olleet hyvin ruumiilliset. Muita ihmisiä on mitattu sen mukaan, miten he olivat hänen vierellään. He kaikki ovat pääsevä samaan, viimeiseen kuvaan, päivänvarjojen ja valkoisten pukujen keventämään kuvaan, jossa syyllisyys unohtuu ja kyseenalaistaminen saa vaieta, niin autereinen se kuva on ja niin rakastavalta tuntuu sisäkkäisten fokalisoijien, Annan ja Agnesin suhde. Mutta sitä ennen:

Pappi pyytää kuollutta naista, jos on niin, että hän nyt puhuu kieltä jota Jumala ymmärtää, rukoilemaan jäljelle jääneiden puolesta. Jäljelle jääneitä vaivaa ahdistus ja tyhjyys, ja jos Agnes pyytäisi sitä Jumalalta, he voisivat kokea elämänsä merkityksellisempänä. He seisovat terveinä ja ryhdikkäinä, he ovat piirtyneet punaista samettia vasten, heillä on ollut tekemistä käsillään tai ainakin hyvin koossapysyvä asento koko elokuvan ajan. Kun joku on mennyt yli kuoleman rajan ja poistunut siitä painavasta, kevyestä, häkellyttävästä satunnaisuuden kentästä jossa eletään, on itsestään selvää mitä häneltä pyydetään. Pappi ei epäröi hetkeäkään olettaessaan, mitä jäljelle jääneet tarvitsevat ja että he tarvitsevat. Hän ei mieti pyyntönsä kohtuullisuutta.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopulle, kartanoon, avioliittoihin, jotka on solmittu aina jo etukäteen. Tämä etäisyys on hieman poikkeuksellinen. En tiedä, miksi juuri tässä on haluttu jättää tuollainen kysymysmerkki: oikeastiko? Ymmärsinkö? Aika ei jää huomaamatta, ensimmäiset kuvat ovat auringon nousua, kellojen liikkeitä ja ääniä. Niin kauniita. "Ihmisyyden" vai "ajan" kuva? Tuntuu että pitäisi sanoa vielä jotakin. Tämä kaikki on niin itseensä kietoutunutta, se, joka eniten poistui itsestään, on melkein mykkä, se, joka eniten otti vastaan maailmalta, on kuollut. Jäljelle jäävät yksilöllisesti umpikujaiset, tässä paikaltaan siirtävässä kuvassa, siis. Ehkä sen tahdoin sanoa, ja sen mukana jotakin.

Ei kommentteja: