Mutta sitten tekee kuitenkin mieli mennä siihen takaisin. Se on liian vaatimattomasti sanottu, että tekee mieli. Se vetää, se surettaa. Miksi liikutus on niin usein tila, jossa pysyy kovin paikallaan ja katselee käsissään olevia asioita, mahdollisimman pientä lampun valopiiriä, näitä minun asioitani tässä. Nuorempana ajattelin, että mosaiikkitaulu, johon on kuvattu tyylitelty, fantastinen puu, lohduttaa minua. Puu tuli eläväksi, taulu tuli eläväksi ja halusi lohduttaa, esineisiin oli sidottu lohtua. Esineen tekijä oli vanha nainen eikä hän ollut ajatellut minua, minua ei ollut syntynyt, mutta taulu ajatteli minua. Niin kaikki kerääntyi ympärille, välissä oli lampun valokehä, siis minä, ja kädessä se, minkä olin ottanut käteeni. Ja nyt oli minun vuoroni, jokin tarvitsi minun lohtuani.
Niin, sekä hätä että lohtu olivat menneet esineisiin.
Mehiläinen ja talviomenat. Mittakaavavirheet. Lapsi pelastaa jotakin pientä. (Lapsi tulee tappaneeksi jotakin pientä.) Huolenpito kestää vain hetken mutta on sillä hetkellä totaalista. Ei yksikään esine yksin mutta ne kaikki yhdessä. Tällaiset talismaanit toimivat vain siksi että niitä on monta, minkään yhden varassa ei voi elää. Niissä jokaisessa on ripaus ja jälki siitä liikkeestä, jolla niihin liittyvä taika tehtiin. Tämä pätee myös aikaan: ei mikään hetki yksinään ratkaise mitään. Liikutuksia on useita ja pieniä. Mikään ei niissä liikahda lopulliselle paikalleen.