22.2.06

villalanka

Kun olin seitsemäntoista, halusin olla kevyt, tyhjä ja halpa. Poimin sanojen ensimmäiset kirjaimet, KTH, ja nimesin sillä olotilan, joka oli euforinen, kohoava, itsensä unohtava ja itsetietoinen samanaikaisesti. Kevyt: askel on kevyt, ruumis on kevyt. Tyhjä: joko jonkinlainen kielto on päällä ja toimii, mikään ei juuri nyt vaivaa, tai sitten jokin sykli vain on siinä vaiheessa. Halpa: en ole velkaa kenellekään juuri nyt, en tunne mitään painavaa vastuuta, kukaan toinen ei juuri nyt kärsi mitään epämukavuutta vuokseni. Kun ajattelen sitä olotilaa, ajattelen niitä muutamaa parin metrin korkuista puuta jotka kulkivat jonossa lukion pihan poikki, minä kuljin niiden viertä, oli talvi ja minulla oli tuo KTH. Monta sisäkkäistä itsetietoisuutta, jotka vapauttavat toisistaan. Ajattelen tulevani nähdyksi siinä kun tanssahtelen niiden puiden vierellä, nähdyksi ja hyväksytyksi itsenäni, merkityksi jollakin nimikkeellä "outo" joka samalla merkitsee vapahdusta... elämäni on tiukan aikataulutettua, on välitunti, on helmikuu, on lukion toinen luokka, on vaihtoehdoton elämänvaihe, jonka sisällä minulla on vivahteikas, loputtoman fraktaalisesti aukeava variaatio käytettävissäni.

Ylihuomenna, perjantaina 24. päivä helmikuuta, menen Akateemiseen kirjakauppaan Turussa ja esitän joitakin runojani. En tiedä vielä mitä runoja enkä ole päättänyt, otanko kirjan käteeni niin, että kuuntelija ja katselija tuntee kuulemansa kielen jotenkin tulevan sieltä kirjasta, sijoittuvan siihen esineeseen sen sijaan että se sijoittuisi vain minuun, olisi jonkinlainen kuvaelma siitä, että tunnen, ajattelen ja kerron ulkomuististani ja sisäavaruudestani. Kello on silloin neljä iltapäivällä, olen toivottavasti tehnyt jonkinlaisen työpäivän sitä ennen. On helmikuu, on aikataulu, mutta jokin on peruuttamattomasti toisin: se, mitä olen sopinut jonkun kanssa, rajaa elämäni aikaa ja tilaa suurin piirtein samoin kuin metsässä puun rungolta toiselle kulkeva villalanka rajaisi maastoa...

Eräänä sunnuntai-iltana me olimme syöneet banaanikakkua ja sitten muistimme, että oli olemassa leikkejä, joissa lenkiksi solmittua lankaa pujoteltiin sormien välissä erilaisiksi kuvioiksi. Yksi meistä löysi nämä liikkeet ruumiinmuististaan, hänen oli aluksi lähes mahdotonta opettaa niitä sillä liikesarja oli muistissa nimen omaan sarjana, ei yksittäisinä liikkeinä ja vaiheina. Lopulta me kaikki kuitenkin opimme tekemään villalangasta kalaverkon sormiemme välissä. En tiedä oliko se jaettu tunne vai vain minun tunteeni, mutta join janoisesti tämän puuhan hyödyttömyyttä ja leikinkaltaisuutta. Kiinnitimme lankahäkkyröitä seinälle nuppineuloilla, ne saivat myös dekoratiivisen ja taiteellisen sisällön. Unohdinko itsetietoisuuden vai olinko vain toiveikas: tämä tulee säilymään mielessäni kuvana, kuvana minusta ja toisista, osana kuviota, joka ohuina rihmoina halkoo ajan ja tilan väistämätöntä kauhistuttavuutta.

(tämä teksti otti kiinni joistakin langanpäistä jotka löytyivät tästä tekstistä)

6 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Hieno muistihuomio!

Tanssin kanssa on sama juttu - ei osaa pitkän ajan päästä koreografiaa enää ääni (steppaan, siis ääni) kerrallaan, vaan on vain liikkeen virta, se pyörii ja kääntyy ja loikkaa. Yritä sitten pysäyttää se... on alettava alusta.

Tai aakkoset. Onko v x:n jälkeen? On alettava hopottaa aasta saakka.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Kiinnostavaa myös, mitä tarkoitetaan ilmaisulla mieleen painaminen. Tunnen usein tekeväni juuri niin, kun ajattelen esimerkiksi esitettävän tekstin läpi niin, että tiedän muistavani sen myöhemmin. Painaminen? Pitäisikö sen olla "ruumiiseen painaminen" yhtä lailla? Jäljen jättämisestä joka tapauksessa on kysymys. Usein myös aistien yhteistyöstä: sinä muistat yhteen liittyvää ääntä ja kokemusta ruumiin asennoista, minä muistan yhteen liittyvää ruumiin liikettä ja visuaalisesti hahmottuvaa kuviota.

Veloena kirjoitti...

Tanssi on myös visuaalisesti hahmottuvaa kuviota, harjoitteissa edessä on peili, esityksessä ei... tärkeintä on oppia tanssimaan ilman peiliä paremmin kuin peilin kanssa, tämä on monille kohta, johon tyssää. (Kohta, jossa itsekseenhopottamisen olisi muututtava aidosti kommunikaatioksi.)

Mieleen painaminen kai palautuu jonkinlaiseen käsitykseen mielestä vahana. Platonillahan on toisenlainen kuva: muistiin palauttaminen, kaikki oppiminen muistiin palauttamisena, koska hänelle sielu ei ole vahaa vaan oikeastaan tietää jo kaiken, ja tuo kaikki pitää vain palauttaa sen aistimaailman samentamaan muistiin...

Itse käyttäisin mieluummin sanaa keho kuin ruumis - kuulostaa elävämmältä, mutta makuseikkahan tämä on. Kyllä, jäljistä on kysymys, madaltuneista estoista hermoston poluilla. Kerran valittu polku on kepeämpi kulkea, sille kääntyy helpommin. Koska hermosäikeet ulottuvat aivoista kaikkialle kehoon, voisi oikeastaan sanoa, että mieli on koko kehossa, tai että keho on mielen täysin läpäisemä. (Paitsi että KOHTU ei muistaakseni ole hermotettu... onneksi.) Kun jäljet kerrostuvat riittävästi, syntyy puoliautomaattinen luontumus, luontumusten kasaumista luonne.

Tulee mieleen jättimäinen itsensä ympärille kiertyvä pallo: lunta, tai lankaa, tai hermosäikeitä.

sirpa kirjoitti...

Tarkoitatko tuollaista banaanikakun kannsasyöjälle annettavaa lankahäkkyrää vai omissa näpeissä geometrista asetusta vaihtavaa aseltelmaa, mietin. Isäni minulle opetti tuota toiselle annettavaa vaihtoehtoa, monasti olen aikuisvuosinani yrittänyt muistella leikkiäö, mutta tuntuu etten löydä asetelmia. Kuva tilanteesta on todella säilynyt, säilytän sen edelleen. Muistan palauttaa muistiin, kun näen isäÄ, opetan omille pojille. Minun lapsuudessani olivat kuminauhat, joilla tehtiin "häränpäitä" ja "eiffeltorneja" sormien väliin. Kuminauhat äklöttävät muistossakin vaaleina punaisina, sinisinä ja viheriöinään.

Värit eivät sovi muistoihin, muodot maistuvat edelleen oikeilta.

Harmittaa etten asu Turussa.

Eksyin sunun sivullesi vahingossa, Pauliina. Hyvä, että eksyin.

sirpa kirjoitti...

Ääk. Pahoittelen kirjoitusvireitä. Flunssainen poikanen sylissä, yhdeksän kuukutta nuhaa ja kuumetta...

Ei toki kansansyöjiä, vaan banaanikakun KANSSAsyöjiä... ei toki liekkiäö, vaan leikkiä... ei toki isäÄ, vaan isää... ei toki sunun, vaan Sinun. Voi, pyydän sori, kieltä tätä.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Veloena, minä olen jatkanut ruumiista puhumista mutta ymmärrän mistä puhutaan jos joku toinen sanoo keho. Minusta on todella mielenkiintoista, monenlaisten metaforien lähde, että mielen toiminta on yhdistymistä. "Kerran valittu polku on helpompi kulkea" on siis hyvin täsmällinen ilmaus. Toinen osuva metafora: lapsi, joka tahtoo purkaa jonkin esineen ja kasata sen sitten taas. Tanssin oppiminen on analyysia ja synteesiä, synteesissä toisen ruumiin liikkeistä jäljitelty tulee oman ruumiin asennoiksi.

Sirpa: muistelin pikaisesti myös niitä toiselle ojennettavia, joissa kuvio poimitaan toisen käsien välistä. Siis poimitaan ja käännetään. Se loppui aina kesken, oli hatara toivo että vielä löytyisi joku tosi ihmeellinen kuvio. Lapsuudesta muistaa kokemuksia, joissa ihme loppuu kesken, kuten ensimmäinen kerta kun näin kaleidoskoopin. Tai ei se silloin loppunut, vaan vasta myöhemmin. Hyvä minustakin että eksyit.