14.2.06

jäljittelystä

Jäljittely, peilaaminen, odotustenmukainen käyttäytyminen, roolin ottaminen, vaikutteiden ottaminen. Eleet, jotka siirtyvät keskustelijalta toiselle, kaksi ihmistä, jotka istuvat pöydän ääressä täysin symmetrisesti päätä käteensä nojaten ennen kuin huomaavat asian. Jäytävä epäilys, joka iskee kun tuntee itsessään hyvää tahtoa tai hellyyttä. Jos annankin toiselle vain mitä hän haluaa. Tai jos annankin toiselle vain mitä haluan hänelle antaa. Mikähän tämän ongelman ratkaisu olisi? Jokin "jumallallinen", jonka pitäisi "meissä haluta" jonkin "jumalallisen antamista"?

First there is a mountain, then there is no mountain, then there is. Tätä olen soveltanut ainakin vaikutusahdistukseen ja reflektion uhriksi joutumiseen. Tietoisuus siitä, että on oppinut jäljittelemällä ja että yhä oppii jäljittelemällä, lamaannuttaa ensin mutta siitä yli käytyä se vapauttaa. Vaikutteilta suojautuminen voi olla vain loputonta kaventamista ja pakoilua, sellaisen oman alueen etsimistä, jossa ei tunnistaisi yhtäkään toisilta opittua tai jäljiteltyä piirrettä, ja se alue voisi olla kaikkein puolitietoisin ja huonosti sulatelluin osa omaa tekemistä, tai kaikkein yleisin, kaavamaisin ja piirteettömin. Vapautus tästä: saan käyttää kaikkea mitä minulla on, siis kaikkea mitä olen jäljittelemällä oppinut.

Olen viime aikoina törmännyt Sven Laakson Käymälässä sanapariin "mimeettinen halu" jonakin, mikä asettuu epäaitona ja valheellisena vasten jotakin aidompaa halua. Olen käsittänyt, että Girardin Väkivallassa ja pyhässä jäljitelty halu on väkivallan lähtökohta. Samassa teoksessa jäljittely on kuitenkin kai myös kaiken haluamisen lähtökohta, halu on aina mimeettistä. (Niissä kolmioteorioissa, jotka ovat tuosta "alkuperäisestä" versonneet, Sedgwick ja Castle, jäljittely ei pysähdy vaan voi tulla aina uudelleen jäljiteltäväksi, ja niin masentavia ja sortavia kuvia kuin tästä kaikesta aukeaakin, se on kuitenkin myös jonkinlaisen liikkeen kuva.)

Jos ei ole muuta kuin jäljittelyä ja oppimista, jäljittelystä ja oppimisesta puhuminen voi kohdistua niihin jälkiin ja reitteihin, joita siitä on jäänyt. Ei ole jäljittelyn suhteen aidompaa ja epäaidompaa haluamista ja tekemistä, mutta on sellaista, joka voi jäljittelyn jäljissään, jos ne nähdään, kertoa itsestään jotakin enemmän.

5 kommenttia:

juhana v kirjoitti...

Niin kuin nyt, ehkä ja toivottavasti. Tuo loppupäätelmäsi on hyvin lohdullinen, kuva jäljittelyn jäljistä ja niiden näkemisen mahdollisuudesta ja edelleen sen liittymisestä haluamiseen ja tekemiseen.

Jäljittelyn jäljitteleminen voi tosiaan tuottaa masentavia kuvia, mutta lopultakaan en voi nähdä jäljittelyn jäljittelemistäkään kahlitsevana. Jäljittelyn kuvan (tai ehkä "kopion") seuraaminen tai siihen juuttuminen olisi kenties sitä. Se olisi "vain", ei "enemmän", ja se tarkoittaisi jonkinlaista asteittaista häviämistä, tuhoutumista, vääristymistä tai yksinkertaisesti vain liikkettömyyttä ja hengettömyyttä. Se olisi toistamista (koneen tavoin) ja siinä yhteydessä onkin ehkä väärin käyttää sanaa "jäljitteleminen", koska sellainen kuuluu ennen kaikkea ihmiselle. Sille, joka pystyy ajattelemaan koneen.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Kun jäljittely ei pysähdy, se merkitsee myös sitä, että "jäljitelty halu" voi tulla joksikin, jota voidaan jäljitellä, siis "alkuperäiseksi". Kolmiodraamat toimivat moneen suuntaan ja versovat uusia kolmioita, uusia sidoksia. Se on myös väkivaltaista, siksi sanoin, että siitä aukeaa sortavia kuvia, mutta missään nimessä se ei ole pelkästään sitä. Se on se tapa, jolla ihmistenvälisyys siirtyy ja jatkuu, jos ajatellaan, että jokainen syntyvä lapsi oppii rakastamisen vain siitä että häntä rakastetaan ja hän myös näkee toisia kuin häntä itseään rakastettavan.

Anna Maria kirjoitti...

Pau,
itse olen ymmärtänyt jäljittelyn ihmisten välillä kommunikaatiokanavan aukipitona. Siis jos joku oikeasti kuuntelee ja haluaa kohdata minut, hän tietämättään jäljittelee eleitäni. Kokeilen sitä vaikkapa sipaisemalla kulmakarvaani. Mutta mikä on sitten eleen "alkuperä", onko sellaista ja miksi pitäisi olla?

Sven Laakso kirjoitti...

"Samassa teoksessa jäljittely on kuitenkin kai myös kaiken haluamisen lähtökohta, halu on aina mimeettistä."

En ole lukenut Girardin kirjaa, mutta erästä Minervan pöllön Girard-numeroa, jossa on artikkeleita ja käännösnäytteitä.

Tuo mainittu Girardin käsitys tuli siitä trietysti ilmi, mutta se tuntui minusta heti niin ilmiselvästi väärältä, etten vaivautunut edes kritisoimaan sitä ennen kuin aloin huoletta käyttää käsitettä "mimeettinen halu".



On ilmiselvää, että halu ei ole aina mimeettistä eli jäljiteltyä. Ruokahalu on vastasyntyneelläkin. Tästä aiheesta ei voi syntyä mitään älyllistä kesksutelua, koska Girardin virhe on niin räikeä, tai sitten hänellä on jotkin ihan omat halun käsitteet, joista en ole sen enempää kiinnostunut.

Mutta siis tuo jäljitelty halu on tietenkin oivallinen käsite sinänsä, irrotettuna alkuperäisistä asiayhteyksistään, joista en paljon tajua tai välitä. Hyvin moni haluaminen on jäljiteltyä. Mutta on myös itselöydettyjä halunkohteita, haluamista, jota kukaan toinen ei osaa haluta, ja jota siksi ei voi jäljitellä mistään. Tällainen haluaminen liittyy usein taiteentekemiseen tai mihin tahansa transsendenssiin, keksimiseen jne.

Mimeettinen haluaminen on siis jotain muuta.

"Jos ei ole muuta kuin jäljittelyä ja oppimista, jäljittelystä ja oppimisesta puhuminen voi kohdistua niihin jälkiin ja reitteihin, joita siitä on jäänyt. Ei ole jäljittelyn suhteen aidompaa ja epäaidompaa haluamista ja tekemistä, mutta on sellaista, joka voi jäljittelyn jäljissään, jos ne nähdään, kertoa itsestään jotakin enemmän."

Tähän, sikäli kuin ymmärrän ajatuskulun oikein, en usko ollenkaan. Minun nähdäkseni on aidompia, alkuhaluja, kuten ruokahalu, seksuaalinen halu jne., joita ei tarvitse etsiä mistään. Jotka heräävät, vaikkei olisi jäljittelyn kohteita. On aitoja löydettyjä haluja, jotka eivät ole jäljiteltyjä.

On alkuhalunkaltaisia haluja, kuten mässäily ja irstailu, jotka ovat mimeettisiä haluja.

On puhtaasti mimeettisiä haluja, joille ei ole mitään todellista halua jäljiteltävänä, jotka siis jäljittelevät vain jäljittelyä joka on saanut alkunsa juonesta.

Pauliina Haasjoki kirjoitti...

Anna Maria, eleen "alkuperää" ei varsinaisesti tarvitse olla mutta jäljittelyn reitin, suhteellisen "alkuperäisen", voi ehkä nähdä.

Sven: tämä erimielisyys saa mielestäni oikein hyvin jäädä voimaan, joten en argumentoi sen enempää, totean vaan, että ehkä ajattelen kaiken halun mimeettisyyttä (siis jos otan sen lähtökohdaksi) enemmänkin siinä, miten halut tulevat haluajalleen (ja muille) tunnistettaviksi ja merkityksellisiksi.