29.5.06

Myöhempi teos

Joku kirjoitti jossakin että Charlemagne Palestinen Music for Big Ears ei ole kovin merkittävä teos, että se vain toistaa aiempia ideoita, kehittelee niitä tavalla joka ei ole niin kovin omaperäinen. Kaikkialla maailmassa on kirkkoja joissa on suuria kelloja, monilla ihmisillä on käsiä ja jalkoja joilla soittaa niitä. On totta että kellojen soinnit, joissa isku ja metallin värähtely aukaisee himmeän hopeanvärisen mutta eri sävyissä heijastelevan, ylä-äänistä ja harmonioista täyttyvän kentän, sekoittuvat ja limittyvät aina toisiinsa tavoilla jotka synnyttävät arvaamattomia kerrannaisia ja vieläpä ääniä joita ei ole olemassakaan muualla kuin kuuloaistimuksessa. On ihan tavanomaista että niin tapahtuu ja kun sille on altistunut, sen tavoittaa vaikka siitäkin kun naputtaa kahdella sormenkynnellä vesilasin kylkeä. Kaikkialla on kelloja.
---Toistaa aiempia ideoita: sellaista ideaa, että valetaan suuren suuri metallinen kupera, syvä, aukeava muoto ja sijoitetaan se ylös jotta se kaikuu kun sitä isketään. Sellaista ideaa, että isketään näitä erikokoisia kelloja, että äänet sekoittuvat, että isketään niitä rytmikkäästi ja jatketaan sitä niin kauan että rytmi puuroutuu ja muuttuu maisemaksi, johon voi sitten sijoittaa uuden rytmin. Odotetaan että korvat tottuvat johonkin niin että ne menettävät tavanomaisen tarkkaavaisuutensa ja alkavat toteuttaa epätavanomaista tarkkaavaisuuttaan, kuulla omiaan.
---Kehittelee aiempia ideoita: aallonpituuksien vaikutuksia toisiinsa, kerrannaisia, luonnonsävelasteikon käyttäytymistä, akustiikkaa, interferenssiä, vaihetta ja vääristymistä.
---Ei niin kovin omaperäisesti: iskuja joita kuka tahansa meistä voisi iskeä, harmonioita joita kuka tahansa voisi kuulla, ihmeellisyyttä joka on niin tavanomaisesti tarjolla ympäristössämme.

19.5.06

joutilas, odottavasti

Valo pilvien raoissa näyttää silmänurkassani salamalta, ei sitä salamasta erotakaan muu kuin että se on paikallaan,
se ei halkaise taivasta ja hetkeä, ei ole pimeyttä ennen välähdystä ja sen jälkeen.
Se on ajassa paikallaan, pysyvä. Tai kuva, ja se taas saa minut ajattelemaan itseäni tässä:
jo tovin olen istunut puuhaillen niin hajanaisia ja päiväohjelman ulkopuolelta löytyviä asioita,
että on melkein kuin en olisi tehnyt mitään, kuin en olisi ollenkaan liikkunut.
Onko tämä liikkumattomuus siis kuva minusta?
Jos on, millä tavalla kaunista on käyttää päivänsä aikaa siihen, että on itsensä kuvaajana?
Se pieni liike joka on sormissani ja joka on mielessäni, pientä liikettä joka on kuvassa.
Niin kuin se japanilainen hylätty kaivossaari, jossa kuvatuissa paikallaan pysyttelevissä kuvissa jokaisessa jokin liikkui hieman, ilman intentiota ja merkityksettömästi, esimerkiksi tuulen mukana,
ja juuri sen vuoksi kuva oli niin rikkaasti ja sisällyttävästi kuva siitä, millaista aikaa siinä paikassa oli kulunut.
Itsensä kuvaajana mutta myös valmistamassa tilaa jollekin. Minun pitää pian poistua tästä
luojan ja hänen luomakuntansa välistä, ei vain siksi, että näkymä kirkastuisi, vaan siksi, että voisin itse täyttyä sillä mitä käsitän.

17.5.06

Oofirin kullasta

Kullanhuuhtojat päättivät rakentaa talon jossa elämä olisi parempaa ja erilaista kuin muualla.
He päättivät siis rakentaa juuri sellaisen talon, jossa heidän ominaisuutensa tiivistyisivät ja tulisivat huuhdotuiksi esiin kuin vaskooleissa. Ja erilaisten keskustelujen ja kohtaamisten kipeä viisaus myös.
Luin siitä edellisen kerran kaksitoista vuotta sitten. Se pysäytetty vanha maailma ja liikkuva uusi maailma, jotka siinä olivat rinnakkain: uin niissä, mutta etenkin vanhassa maailmassa. Olin sellainen, mikään määrä ylellistä sisustusta ja ylellistä aikaa ei minua varsinaisesti säikäyttänyt, ymmärsin sen samalla tavalla kuin teatterin toisen kerroksen lämpiön punaisen maton. Jolla istuin. Epäasianmukaisissa vaatteissani.
Luen siitä nyt ja mielikuvani ovat toisia kuin silloin, liittyvät myös yleisesti ottaen suuriin taloihin ja henkilögallerioihin. Ja viisauden esiin huuhtomiseen. Mutta en yhtään ihmettele sitä että painoin tämän kirjan nimenä niihin vuosiin, myös kaiken ylenmääräisen ja rikkaasti ylimääräisen tässä.
Eilen illalla, puutarhakeinussa lukiessani, näin puutarhapöydällä puolikkaan hiiren. Se oli enää harmaaseen karvaan kiedottu valkoinen lonkkaluu, paljon muuta ei ollut jäljellä. Se muistutti rikkoutunutta mekaanista leikkihiirtä, jonka koneisto on näkyvissä. Se ei järkyttänyt minua, en ajatellut hiiren kuolemaa. Ajattelin korkeintaan mistä se koostuu, ja ehkä ajattelin pihamme kaikkia kissoja. Ajattelin, että jos hiiren luuranko, tai puoletkaan siitä, olisi löytynyt valkoiseksi huuhtoutuneena kallionkolosta, olisin luultavasti ottanut sen käsiini ja tutkinut mistä se koostuu. En ollut kissalle vihainen.
On mielentiloja, joissa ei järkyty järkyttävästä, hahmoista, jotka on kirjoitettu olemaan toista ja kääntöpuolta. Ne ovat hahmoja jotka on kirjoitettu kohdattavaksi ja siksi ne haluaa kohdata.

10.5.06

haikailun kohde

Kertomus alkaa siitä että ihmisiä on suuressa talossa. Mikä kertomus? Monikin.
He ovat ehkä vierailulla mutta vierailu on kestoltaan loputon, he asuvat
vaikka eivät ole muuttaneet asumaan, ja asumismuoto on fantastinen, avoin.

He törmäävät toisiinsa puutarhassa ja illallisilla. Jotakin on koko ajan meneillään,
yksinäisyyttä on tarjolla ja keskusteluja. Kuljeskellaan hiljaisissa huoneissa,
lavasteet valmiina mille kohtaukselle tahansa, ja kuka huolehtii tästä kaikesta?

Se kysymys ei vielä edes aktivoidu. Ei ole kysymystä rahasta, ei valuuttaakaan,
senkin voi vetää fantasian piiriin: syödään ehkä kuusenneulasia tai pelkkää vettä.
He kaikkihan ovat siellä vain siksi, että heidän kauttaan voisi esittää kysymyksiä.

He ovat perheenkaltaisia mutta eivät perhe. He ovat rakkaudenkaltaisessa tilassa
mutta eivät rakastuneita. He ovat haaksirikkoutuneen kaltaisia mutta eivät
pulassa. Heillä on meidän kysymyksemme mutta ei voimiemme rajallisuutta.

Kuka huolehtii tästä kaikesta? Joku näkymätön nainen, ensinnäkin, pelkkä henki,
mamma tai jumalatar, ja toiseksikin tekijä, sepittäjä, viisas. Ja siksi onkin järjetöntä
kaivata heitä ja taloa, ikään kuin se olisi kuva elämisestä eikä paraabeli, asetelma.