29.9.09

Tunsin että se liikkui eilen St Nikolain kirkossa edestakaisin.
Tuli välillä kuin jänis ikkuna-aukoista
ja lensi kuin lintu läpi keskilaivan ja katosta ulos.
Se liikkuu usein konsertissa, kun musiikki
suihkii puolana tilassa perässään ajan lanka.
Jotain häivähtää mielessä ja vie huomion, ja taas huomio on viety.
Jotain vilahtaa ikkunoista sisään ja jälleen ulos
ja vie huomion eikä palauta sitä.

21.9.09

Kysyttävä kysymys

Tieto avaruudesta, jonka vain tieto toisista ihmisistä voi hiljentää.
Tieto huudosta, jonka vain rauhallinen uni voi hiljentää.
Tieto siitä, että kaikki syntyi ehdottomasti näin.
Kohtalonusko jota jatkuvasti koetellaan.
Sattuma jonka nimeä ei enää kukaan tunne.
Kukaan ei enää kysy, kohtaloko vai sattuma.
Sitä näytelmää pelattiin marionettien teatterissa kerran
mutta nyt se on unohtunut.
Mutta jokaisella on kuitenkin mukanaan kysyttävä kysymys.
Jos sen voisi nähdä, se olisi kuin jonkinlainen nuuskiva pölynimuri,
mutta elävä, orgaanisesti kantajassaan kiinni, ja aktiivinen.

17.9.09

Taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se ei edusta minun makuani,
se on vain veistoksen mahdollisuus.
Ehkä maailmassa noita hauraita esineitä
voisi kuitenkin säilyttää.
Voisin syödä mustat paperista taitellut kirjaimet,
tai ehkä niistä voitaisiin jotenkin huolehtia.

Niin kevyt kappale että se on liimattava alustaansa.
Ontto, mutta täysinäisen vaikutelman tekevä veistos.
Kaikki näyttää joltakin muulta, mutta ei lopulta miltään,
ei myöskään itseltään, vaan ajatukselta ja mallilta.
Keskellä kulkee taiteilija joka ei rakasta omia teoksiaan.
Se mitä hän rakastaa on yhä kaukana sekä sisäpuolella.
Hän on varmasti tehnyt tämän kaiken itseään varten
sekä niille joita hän rakastaa. Hänen mielensä on askarrellut.
Tietämättä itsekään mihin on menossa hän on seurannut
minne muodot häntä vievät. Muodot ovat halunneet kertautua.
Niiden suurin halu on ollut säännönmukaisuus,
ja hän on leikkinyt niiden kanssa: pudottanut ne kädestään,
ja sitten katsellut, kun uusi järjestys toistuu.
Näkymättömät hyönteisten tavoin toimivat periaatteet,
jotka etsivät kaavan mahdollisuuden ja toteuttavat sen,
samat eliöt, jotka ohjaavat silmää tapetilla tai verhojen kuviossa.
Hän on aina antanut niille materiaalia ja seurannut niitä.
Mutta hän ei ole missään vaiheessa rakastanut työtään,
kappaleita, niiden järjestystä, niiden materiaalia.
Niin siitä ei ole tullut hänen kuvaansa, eikä minkään sellaisen kuvaa,
mitä hän rakastaa. Se on säilynyt vapaana.

En kuitenkaan tiedä, mitä maailmaan on tullut silloin
kun siihen on tullut tuo vapaa muoto
joka antaa taiteilijan rakastetunkin kulkea maailmassa vapaana.
Ajatukselle on annettu hahmo, ja kun seuraamme taiteilijaa
ajatuksen seassa, emme kadota häntä vaan pysymme mukana
kuin noiden hyönteisten tavoin toimivien periaatteiden taluttama silmä.
Huomaamme ettei se ole edes ajatuksen hahmo.
Se on sitä maisemaa, missä ajatus saattaa harhailla.
Se on tuskallisen systemaattista, pitkästyttävää, ihmiselle vierasta,
siitä ei ole muuta todistetta kuin uni, jonka kerran näin:
kesä oli tullut pelkistettynä pintana ikkunoiden taakse
kauttaaltaan siinä värissä, jonka koodi sen ajan tietokoneissa oli x.
Siitä huolimatta olin unessa hyvin onnellinen.
Kun siis sille maisemalle, jossa ajatus kulkee, on annettu hahmo,
on oikeastaan luotu jotakin ajatukselle itselleen,
puisto, jossa se saa tehdä sitä, mitä parhaiten osaa,
välittämättä meistä, maailmastamme ja siitä, mitä rakastamme.

13.9.09

Kerrokset lepäävät toistensa päällä. Kun virtauksen voima kaivertaa niitä, ne paljastavat keskinäiset suhteensa. Syksyn alku, kun rintakehässä on tyhjää, on silti muistuma kaikista menneistä alkamisista jolloin rinnassa oli niin täyttä. Mutta tapahtuu jotain muuta: tällä hetkellä ei ole omaa materiaaliaan, vaan se eletään kokonaan menneen kautta. Tähän kohtaan jää aukko.
Heräsin aamuhämärässä ja pieni rannekelloni laukkasi ympäri, ympäri...
Minun pitäisi yrittää elää välillä muusta kuin muistoista,
niin kuin olen nyt tottunut. Ehkä sinä voisit auttaa minua siinä.
Se alkoi hyvin, ymmärsin, ettei mennyt ole hukassa,
kuinka rikkaaksi tunsin itseni.
Luen vain vanhoja sanomalehtiä. Vanhoja kirjeitä...
Mutta sinun pitää ymmärtää millainen rikas seutu se on.
On esimerkiksi mahdollista nähdä, miten mehevää ruoho on,
kuinka sitä tekisi mieli haukata iso suullinen.
Ja miten aallot ovat jo tulossa kun vuorovesi nousee,
kermaiset aallot täynnä napattavaa kalaa.
Kun asuu muistoissa, saa myös kaikkien toisten muistot.
Tuolla on ihastuttava pieni kulkue pilviä horisontissa.
Meri on tänään valoisa kuin lupaus.
Haluaisin istua nyt kanssasi, en nurmikolla vaan jonkin puun alla
niin että se häikäisevä kirkkaus on juuri ulottuvilla.
Siten, että saatte onkalon... ehkä on pysähdyttävä tyhjyyden
ympärille hetkeksi ilman yhtäkään tuoksua tai kuvaa,
sitten se voi taas lähteä liikkelle, kudin,
paennut silmukka on poimittu takaisin...

10.9.09

"Niin että saatte onkalon"

Piano seisoi edelleen siinä missä ehkä muistat sen olleen, kaunis taffelipiano jossa on ne puiset vasarat. Olin uneksinut että minulla olisi jotain soitettavaa, sillä en ollut päässyt pianon ääreen niin moneen vuoteen. Unessa minulle kerrottiin, että pianon päällä on joitakin Satien kappaleita, ja voitko kuvitella, niin todella olikin! Joku oli hankkinut kopioita ja sitten jättänyt ne sinne. Ryhdyin heti kokeilemaan niitä, kunhan oli tullut ilta ja kaikki olivat vetäytyneet siitä osasta taloa. Toivon, ettei yläkerran huoneisiin kovin selvästi kuuluisi soitto alakerran kulmahuoneesta. Uskon että talon seinät ovat paksut ja sitäpaitsi huone on niin täynnä mattoja, kankaita ja pehmeitä sohvia. Tuntui sanomattoman ihanalta kun Gnossiennet, joita silloin soitin soittamasta päästyäni, vähitellen muistuivat mieleeni. Saatoin keskittyä saamaan sormiini pehmeän kosketuksen niin, että soinnut soivat täysinäisinä ja juoksutukset tasaisina. Minulla oli aikaa ajatella myös tyylimerkintöjä: ”omaa itseänne kysyen”, ”niin että saatte onkalon”. Näitä kappaleita ei soiteta nopeasti vaan niissä kuljetaan, niiden avulla voi pidätellä aikaa kuin pysähtyisi hetkeksi tarkastelemaan jotain näkemäänsä. Nuorempana tavoitteeni oli soittaa kolme Gymnopedietä siten, että itse nukahdan kesken soiton! Nyt tunsin että koko ihana kulmahuone oli minun, ja sitten sohvaryhmät täyttyivät kuvitellusta seurasta. Se ei ollut konsertti vaan yksinkertaista yhdessäoloa. Joku soittaa pianoa. Soiton vaiettua keskustelu jatkuu, toiset lukevat kirjaa. Ulkona puutarhassa pimeys jatkuu kuin mitään ei tapahtuisi. Välillä jotain pientä tapahtuu, joku avaa oven kuistille ja haistelee ilmaa. Meri puuskahtaa alhaalla. Vetäytyy ja huoahtaa jälleen. Kuohu kuohun päällä se astelee rantaan. Välillä jyrkemmässä kulmassa, toisinaan jo valmiiksi taittuneena. Aivan pienet ja kämmeneenmahtuvat kivet pyörivät toistensa yli vetäytyvän aallon mukana. Ne ropisevat pehmeästi. Suljin oven ja menin takaisin kulmahuoneeseen ja istuin vuorotellen kaikissa nojatuoleissa, jalat koottuina risti-istuntaan.

6.9.09

Sedimentit

On voimia jotka vaikuttavat uskomattoman pienellä säteellä, vain siellä missä tarvitaan. Niiden tarkoitus on pitää atomiydin koossa, eikä niitä atomiytimen ulkopuolella enää tunneta. Joskus maailman lapsuudessa kai kuviteltiin että pölynhiukkasessa voisi olla toinen maailma tai että meidän maailmamme voisi pyöristyä marmorikuulaksi jonka seuraavan mittakaavan olento pudottaa hyppysistään. On houkuttelevaa nähdä atomissa aurinkokunnan rakenne, mutta mikään sellainen ei ole milloinkaan ollut totta. Ei ole loputtomuutta, merihevosten laakso ei tule vastaan jokaisessa suunnassa, vaan toisessa suunnassa on käsittämätön säikeiden maailma, toisessa galaksijoukkojen järkevä etäisyys toisistaan. Emmekä me, kolmiulotteiset olennot, joilla on ruumis, voisi olla olemassa missään muussa mittakaavassa.

Ihmeellinen valo, totta kai minun pitää mennä, minä menen aivan pian. Tullessani tähän pieneen huoneeseen luulen, että täällä on sytytetty lamppu, mutta se on todellakin ulkoa tuleva valo noin lämpimän keltaisena. Ikkunan edessä seisoo harmaa kirkko. Jollakin tavalla se on vanha lady, siinä on jotain hattupäistä, mutta sen sisällä kaikki paitsi sydämellinen vakavuus saa väistyä. Kohta aurinko tulee esiin tornin takaa, sitten se jatkaa toisen tornin taakse ja viipyy siellä, kolmannen tornin takana, kunnes laskee mereen kurkistaen hieman. Minun on mentävä sitä vastaan. Jokainen askel tekee minut helposti sairaaksi, ei minun ole hyvä missään. Veri ei virtaa kunnolla. Mutta tässä vaivaisessa tilassanikin pääsen rantaan valkoisten hevosten luokse. Tuuli avaa ikkunan raolleen ja punaisen unikon siipimäinen terälehti putoaa. Aurinko paistaa nyt silmiin, on mentävä sitä vastaan.

Tiedän että sekä etelään että pohjoiseen päin rannikkoa pitkin löytyy kiinnostavia sedimenttejä. Voisin kumartua ja kahmaista käteni täyteen fossiileja. Arkaaisen ravun pää on kuin koiran, kuonomainen. Mustekala, jolla on kartiokuori, herättää hellyyttä, siinä se kelluu, epäkäytännöllinen, ei osaa irrottaa. Neljä vuotta sitten autoilimme suuren ohjaajan saareen, jossa kivet ovat jääneet seisomaan. Autoillessamme pysähdyimme joskus kun kartassa näkyi nähtävyyden merkki, sama, jonka voi nähdä korvameduusan sisällä. Kerran polku johti yksinkertaisesti muutaman kiven luokse. Ne olivat kerran muodostaneet jonkinlaisen rakennuksen, olleet osana siinä, tai ehkä vain sen lähettyvillä. Vilken sevärdighet, sanoi yksi meistä. Hän oli pettynyt. Minun ongelmani kenties oli, etten osannut koskaan pettyä.

Luen fossiileista ja luen, miten tärkeää on tietää tektonisista liikkeistä ymmärtääkseen tätä kaikkea. Jotta todella voisi ymmärtää kaiken olisi yrittävä kahlata lävitse myös kosmologiaa ja pysähdyttävä erityisesti niissä paikoissa, joissa mieli äkisti kääntyy nurin. Tuntuu kuin kasvot vääntyisivät sillä näköala vääntyy, kuin sillä tarkastelijalla, joka sijaitsisi kaiken alussa. Kaikki sulaa ja kiertyy. Se on hyödyllinen mielikuva. Aurinko paistaa vielä hetken ajan silmiin, sitten siirtyy Pyhän Rouvan tornin taakse. Aurinko paistaa vielä hetken ja sitten sen polttoaine on käytetty loppuun. Maailmankaikkeus laajenee vielä jonkin aikaa ja sitten sen energia on lähes käytetty loppuun. Mutta on väärin olettaa että ainoastaan tässä vielä verraten kiihkeässä vaiheessa, jossa kolmiulotteista hiilivetyelämää voi esiintyä, tapahtuisi kiinnostavia tapahtumia. Kiinnostavia tapahtumia voi löytää mistä tahansa kohdasta maailmankaikkeuden elämänkaarta.