22.3.10

Aurinko valaisee männyn kun se ojentelee käsiään. Sen kaarnasta kurkistaa henki. On paljon mikä on mennyttä, ja tähän hetkeen tavoitettuna vielä se, mikä muuttuu. Aivan lyhyenä koimme ajanjakson jolloin pelkäsimme sen menettämistä. Nyt muistamme sen, ja muistelemme sitä: miten ääni kulki kiharaista muovilankaa pitkin ja eteni aina lampaan sarvea muistuttavaan kädensijaan, miksi sitä kutsuttiin kun se nostettiin korvalle. Siihen liittyi paljon jännitystä. Ja oli epäselvää, niin monta asiaa etten enää muistakaan. Palaan vielä siihen että männyn kaarnasta kurkistaa henki. En ajatellutkaan että päästäisit sitä ohitse. En tiedä miksi sanoin sillä tavalla. Viime päivinä olen yrittänyt tavoittaa maailmaa kokonaisuutena, joka huolehtii itsestään. Mutta ihmisen kohdalla se toimii näin: ihminen katsoo jotakin ja lähettää siihen henkensä, sieltä se katsoo häntä takaisin. Eläinten silmistä häntä katsoo myös takaisin jokin. Eläin itse?

5.1.10

Lahdenväylä kuulostaa vaimennetulta. On kuin täällä soisivat kellot. Kivikkokasvi paljastuu ornamenttina kalliorinteellä, lumi on siitä kohtaa pudonnut omasta painostaan. Olen vilustunut enkä tänään voi luoksesi tulla. Varmaankin soit Lammassaaressa, putoilet ja kieput ilmassa tuskin silminnähtävänä, vain aurinkoa vasten. Katson ikkunoistani kiiruhtavia pilviä, kun aurinkoiset pakkaspäivät jatkuvat. Lumiset kuuset nukkuvat. Jää naukuu ja kuorsaa. Talvella kuuluu ääniä, jotka eivät ole peräisin mistään elollisesta, ääniä joilla ei ole suuta. Toisiaan vasten kirskuvat puut ovat soittimia, eivät ne puhu. Tuuli tai pakkanen soittaa helisevää jäistä puuta... Puu kolisee paikallaan. Pelkkä veden olomuotojen muutos ääntelee siinä. Onko talvi jännittynyt? Kokemus ei sitä hyväksy.
Meri on jäässä Säppiin asti: lahdelta katsottuna horisonttia vallassaan pitävä pörrötukkainen, laakea saari. Nyt se on aloillaan, sinne menee valkoinen, hauras tie, leveä kaulus sen kaulassa. Jänis voisi sen ylittää. Kettu voisi juosta sen yli.
Ilmassa on makea tuoksu. Kuin värit puhdistaisivat toisensa. Oksissa on jonkinlaista riemua joka varmastikin on peräisin kirjoista. Niiden kirjojen paperi olisi toiselta puolelta sileää, toiselta huokoisen karheata. Kuitenkin vain niiden lehtien, joille kuvat on painettu. Mutta lämminsävyiset kuvat eivät ollenkaan muistuta näitä värejä. Tässä maisemassa keltainen ei ole sekoitettunut muihin väreihin vaan on läiskinä siellä, minne aurinko suoraan osuu: taivas on taittamattoman sininen ja lumen värit murtuvat ennemminkin harmaaseen, kuitenkin sellaiseen, joka yhä hehkuu imemäänsä valoa. Valo ei ole kylmä, se on jäätynyt. Se on vain jään läpi kulkenut. Talvi on hiljainen ja eristäytynyt, lukuun ottamatta kellonsoittoa, lukuun ottamatta lintuja, jotka ilmaantuvat kohta, ja sydäntä pakahduttavaa seurallisuutta. Talvi muistuttaa lukemista.