17.3.08

Huvipuisto ja sen varjo

Merenrantakaupungissa, rantabulevardin toisessa päässä, on laiturille rakennettu huvipuisto. Sinne kuljetaan valkeaa siltaa pitkin, missä valaisevat illan tullen lyhdyt ja rakenteisiin ripustetut lamppunauhat. Laiturin päässä odottavat karusellit, vaijereiden varassa keinuvat laivat ja vuoristoradat. Siellä ovat myös pelikojut, joissa miehet voivat iskeä nyrkillään säkkiä ja kuulla kellon kilkattavan. Moottorien melu ja haju tuntuvat siellä kuin mustana pölynä valkeaa maalia vasten. Koko laituri on maalattu valkoiseksi; huvikauden alussa se aina maalataan uudestaan, ja siitä huolimatta elokuun iltoina maalipinta näyttää jo tummuneelta ja hilseilleeltä. Meren läheisyys ja moottorit kuluttavat sitä. Mutta herttaista ja ylellistäkin on silti kuljeskella laiturilla lyhtyjen alla ja nojailla kaiteeseen. Kulkijoita onkin aina laiturilla paljon, matkalla hupiin ja jännitykseen, taas kauemmaksi siitä, edestakaisin hien ja viileän tuulen väliä. Laituri tuntuu keinahtelevan askelten alla kuin laiva. On oikeastaan uskomatonta että se voi kantaa kaiken tämän. Huvilaitteet ovat niin täynnä paikalleen kiinnitettyä liikettä että on kuin ne tempoisivat pulteissaan. Laituri ei olisi oikein tasapainossa –

– jos ei sillä olisi varjoa. Sillä samansuuntaisesti, kauempana rannalla sillä on seuranaan toinen laituri, kuin kaiku tai kuvajainen siitä. Toista laituria ei ole valaistu lampuin eikä se hohda valkoista pigmenttiä. Sen lankut ovat tummuneet ja harottavat kuin hämähäkin jalat. Varjo, tai luuranko, jokin pinnan alta aavistettava ja pimeästä kajastava hahmo. Ehkä painajainen, mutta ovatko huvipuiston painajaiset kuitenkaan sellaisia? Jos huvipuisto joskus esiintyy unessa, ei se ole kummitusten hiljainen ja narahteleva puisto. Ei, se on säihkyvä hirviömäisyys, jota mitkään luonnon lait eivät enää sido; sen heiluriliike on käsittämätön, tukipiste sijoitettu niin korkealle että se katoaa taivaaseen, momentti niin valtava että enää vain avaruus voi seurata sitä. Tämä toinen laituri on jotakin muuta. Palanut ja raunioitunut paviljonki, jossa pitävät huvia ne varjot jotka aivan valveilla nähdään. Se on huvipuiston kaksonen, mutta syntymässä niiden kohtalot erkanivat. Yksi kasvaa, toinen vähenee, yksi paikataan, toinen lahoaa –

– kun lauantai-ilta on juhlittu ja herrat ja neidit väistyneet lepäämään, aukeaa puisto lapsille. Sunnuntain kimmeltävää siltaa pitkin he juoksevat huvilaitteiden syliin, kohoavat kiljuen korkealle ja rummuttavat jaloillaan hulluuttaan kuin kaniinit. Jospa eno jaksaisi loputtomiin heittää kohti kattoa! Jospa lahden selkä olisi aina täynnä vaarallisia aaltoja! Jospa kaappikellon takaa todella kulkisi käytävä ikuisen kesän maahan? Lapsia vartenko tämä kaikki oli rakennettu? Niin he väittävät, sillä heille on vasta lainattu valtavana summana olemassaolo kaikkinensa. Ilon puisto, huvin puisto. Niinä vuosina on ilo vielä sokeaa, raivoisaa, mutta se tulee katsomaan peiliin aikanaan. Siihen asti, heitä varten tätä pidetään liikkeessä: paikallaan pysyviä ajoneuvoja, struktuuria, joka perustuu ikiliikkujille. Mustalle voimalle, joka virtaa ensin syvällä maankuoressa, sitten maapallon laidan yli ja siitä taas edelleen, pyöreää liikettään kaikkia uomia pitkin, tänne pyörittämään tätä iloa ja sen varjoja.

11.3.08

Voi lapseni. Miten olet eksyksissä. Miten olet joutunut kauaksi niiltä seuduilta joilla ratsastit todellisella hevosella. Et koskaan ratsastanut hevosella jota ei ollut. Ei, älä katkaise kaulaa hevoseltasi jota ei ole. Et ole oppinut mitään.

Miten värit, joilla maalaat, ovat käyneet sekoittuneiksi. Niissä on kuin lasitettuja kerroksia ja meripihkaan vangittua kuviointia. Yrität maalata jonkinlaisilla kimmoisilla palloilla. Et ole pitkään aikaan koskettanut mitään tahmeaa, mitään, mistä tulisi mieleesi työntää sormet suuhun. Ei, älä maista sitä myrkyllistä.

Miten sinua voisi komentaa luottamaan itseesi? Olet valmis kävelemään käsi kädessä oman lapsi-itsesi kanssa milloin tahansa, eikä sinulta kyynelsilmäistä myöntämistä puutu. Samantekevää, piilotatko ne kyynelet nyt vai et. En tarkoittanut sitä. Selaile vaikka näitä maalauksia tässä. Ota ne käteen, ne ovat todellisia. Mitä tunnet?

Niin juuri. Katsahdit lapsi-itseesi, katsahdit minuun. Odotatko meidän kertovan sinulle mitä tunnet, kun katsot näitä maalauksia.

Minulla on yksi ainokainen funktio, suhteessa sinuun.

Olen vailla virheitä ja ominaisuuksia.

Sinulla on loputtomasti funktioita, suhteessa mihin tahansa.
Hetki juoksi tyhjiin, ja kaikki odotukset raukesivat jälkiä jättämättä. Ne olivat olleet valon luomia illuusioita. Tottumattomille silmille tämä valo oli taikuri, se nosti esineitä ilmaan ja synnytti tyhjästä nestettä, kuin tunnetta, joka virtaisi olioiden välillä. Sellaisia suhteita ja sijaintipaikkoja ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Niinpä se matka kotiin ohi valossa kylpevien rakennusten oli jo ollut tuo luvattu ihme. Ei ollut enempää luvassa, vaikka sitä miten yritettiin ammentaa huulille nostetusta viinilasista. Toki sellainen neste voi myös täyttää mielen ja maailman. Keinuvauhtiin antautuminen voi muistoissa näyttää aivan samalta. Se oli elämisen saavutus, oma palkinto. Kuka palkittiin? Ennen kaikkea ei ollut mitään syytä menettää rohkeuttaan. Oli selvää että nurjat puolet, kääntöpuolet ja pimeät puolet olivat aivan lähellä. Sitä mukaa kun läheni, tajuamattaan, ymmärrystä sen elämyksen kauhistuttavista seurauksista... mutta rohkeutensa menettäminen olisi ollut kerta kaikkiaan pelkurimaista. Niin mittaamattomasti perusteetonta elämänriemua arveluttavampaa on perusteeton elämänpelko.

9.3.08

audio stream

Tuntematon paha tuuli hypähti kimppuuni. Kello oli puoli yhdeksän, ja olin niin väsynyt että tunsin olevani valmis käymään nukkumaan. Olin juuri raivostunut marionettien elämään. Sitten asetin kuulokkeet korvilleni ja kuuntelin musiikkia, se oli Soyley Kanté tai Boubacar Traore, enkä voinut enää olla niin vihainen. Minkä sille mahtaa. Ruumis on tunteiden vaasi ja korvat ovat eräät aukot siinä. Kun niistä kaataa sisään, sekoittuvat ne nesteet. Sitten paine asettuu tasaisesti koko vaasiin. Niinpä nyt maksassani on yhtä paljon musiikkia kuin aivoissani. Mitä musiikkia sinä kuuntelet? Hän tivasi. Hänelläkin oli painavat kuulokkeet korvillaan. Hänen housunsa roikkuvat hänen lonkkaluittensa varassa kuin naulassa. En tahtonut paljastaa hänelle mitä musiikkia kuuntelin. Hän nauraisi minulle ja astialleni. Linja-auto läikehti teini-ikäisten halusta tehdä vaikutus toisiinsa ja ajoi kohti kanaalia ja kanaalin yli. Aamuyön vietimme keinuvalla lautalla. En pääse mielikuvasta, jossa jokainen on nesteen täyttämä astia ja keinuu vuorostaan erilaisissa nesteissä, miltä kaikki vesimassojen syrjäytymiset näyttäisivät kuvattuina. Mutta viime yön unessa kaikki oli kuivaa. Neste oli haihtunut planeetan pinnalta jo kauan sitten. Ainoastaan meri oli vettä ja siitä nousivat halkeilevan kuivat saaret. Kellertävästä hiekkakivestä oli kaiverrettu rakennukset joissa koulu sijaitsi. Tullessani kouluun olin tietämättäni allekirjoittanut sitoumuksen, joka määräsi minut elämään koko elämäni johtajan alaisuudessa, muiden askeesiin sitoutuneiden kanssa, kunnes olisin tällä mittapuulla aikuinen. Saaren asukkaat tulisivat kyllä tervehtimään meitä mutta koskaan emme näkisi kotiamme ja ystäviämme. Pienet veneet veisivät meitä toisinaan toisille saarille, kun olisi aika mennä kappeliin. Jollakin sellaisella retkellä voisi ajatella pakomatkaa. Ottaisin kaulastani hopeisen ketjun, joka minulla taisi olla siihen aikaan kun olin viidentoista ja kun minua vaadittiin kertomaan musiikista. Hopeinen ketju kirjekuoressa kertoisi, että olen vankina ja tahdon pois. Kuten aina herätessäni painajaisunesta, kiitin onneani ja onnittelin itseäni. Mariama, na-a, mariama. Kaikki sekoittuu taas paineen tasaantuessa, siunauslaulu virtaa eikä painajainen, samea kerros mielen pohjalla, enää ole tuntematon ja sekoittumaton.