25.3.06

toipilas

Oli kuumetta, olen vielä heikko,
haluaisin ulos. Nämä ovat niitä päiviä
jotka keinuttavat itseään kasvojen edessä.

Saari on paikallaan. Mutta jos se purjehtisi pois.
Se on kaikille niin varma, sinne voi aina mennä.
Mikä kartta tai mitkä ompeleet lumessa jäällä.

Ihmisistä ja koirista syntyneet. Kivenlohkare on lavaste
jollekin eväsretkielokuvalle. Replikointi on arkista
ja avaraa, sen läpi tuulee, on ihana kasvojen valo.

Te olette sopivat hahmot, ja te juoksevat lapset,
te kiipeävät ja lohkarelinnaan piiloutuvat lapset,
ja te kurittomat koirat, ja kuva nousee, ilmakuva.

On ollut kuumetta ja olen väsynyt ja siksi näen
saaren elokuvana. Ja ehkä vuosikymmenten takia,
sen miten romanttisia tarinoita tavattiin kertoa.

Kaupunkilaisilla henkilöhahmoilla. Päällystakeilla.
Vastuuttomuudella. Uskottomuudella. Lapsilla,
jotka vilahtivat kuvissa. Kauniilla varjostimilla.

Miten ne lapset aina vain vilahtivat kuvissa?
Tuntuu että olen edelleen lapsi. En lopettanut.
Pitäisi nojata taaksepäin, palata ja siellä levätä.

21.3.06

maaliskuussa 2006

...puhetta holokaustista. Hesarin juttusarja ja palasina nähty Shoah. Ensimmäiset ja viimeiset kaksi tuntia betoniseinäisessä neliössä pimeässä ystävien kanssa, keskimmäiset neljä tuntia omassa nojatuolissa yksin. Aluksi videotykin ja dvd-aseman yhteensopivuudessa oli jotakin outoa, ääniraita soi kaksinkertaisena niin, että senhetkisten äänten taustalla kuuluivat vain hieman vaimeampana äänet tulevaisuudesta, tunnin tai puoli tuntia eteenpäin levyllä. Kaiken aikaa joku puhui eri kielillä, naisen ja miehen äänillä. Yli kahdeksan tunnin pituus, hyvin kevyt dramaturgia ja materiaalin leikkaamisen ja järjestämisen tapa vaivuttivat. Ruuvasivat. Maisemien värit olivat erityisen tuttuja, kuin meneillään olisi aina jokin välimuotoinen vuodenaika. Paljon kulkuvälineitä ja veden virtaamisen, kiskojen etenemisen suuntia. Kirkko oli vaaleanpunainen, sen edustalla yhteisö muisti ja ei muistanut samanaikaisesti.

...visuaalisia mielikuvia vedestä; lehdistä, oksista ja roskista veden alla. Mielikuvia äänistä ja soitosta, joka on kollaashimaista mutta vahingossa, seinien takaa kuultuna.

...tekstien verkostoja joista putoan läpi. Luen sitä ja tätä, huomio ei hyppele vain tekstiriviltä toiselle vaan kokonaan toisen kirjan sivuille, ja lopulta on olemassa vain pyyhkäisevä ajatus kirjahyllystä. Tietokirjat, vanhat tietokirjat, runollistuneet tietokirjat, kirjojen runollisuus ylipäänsä. Kaikki se ei risteä missään eikä tuota mitään hybridiä tai hedelmää. Paitsi että se risteää minussa.

11.3.06

vihreä kajastus ja purppurajuoru

"Saat käyttää kaikkea mitä sinulla on
matolla, käsiesi ulottuvilla, esineitä

joskus katsot taaksepäin kohti viime kevättä
sen tavoittaa ääripisteiden kautta, milloin jokin tuntui päättyvän
ja mikä nousee keväästä kuin kivipaasi tai jääpaasi
se iltapäivä kun joku oli tehnyt rannalle pienen stonehengen,
siinä oli vihreä kajastus joka ei ollut jään väri,
se ei ollut veden väri, ei ilman eikä auringonpaisteen väri
vihreä väri joka syntyi sillä hetkellä

Saat käyttää kevättä joka sinulla on
oli, sinulla oli jokin tapaa elää silloin, etkä tiedä
kuinka selvisit, et tiedä, kuinka pelkäsit
etenit juhlasta toiseen.
Hyppäsit juhlatalosta, päkiäsi kosketti kadun pintaa,
ponnistit uudelleen, hyppäsit suureen kivitaloon.

Otit tavaksi istua portailla ja juoda aamukahvisi siinä
se muistutti keskustelua vaikka keskustelua ei ollut
joskus naapurin mies ajelehti hitaasti sinua kohti
aalto löi terassin kaiteeseen samalla hetkellä
kun silmäsi alkoivat harhailla riveillä ja vaihdoitte nuo sanat:
tuo puu. Tämä terassi. Miten harvoin tässä istuu kukaan.
Mitä sinä luet. Luen kaunista tarinaa haikailusta, merestä,
jokaisen omasta lapsuudesta, ahdistuksesta, ahdistuksesta

Saat käyttää terassia joka sinulla on.
Sinulla. Se tapa jolla hahmosi liikkuu yhteisessä tilassa
käpertyy asennoista mukavimpaan, sanoo: otan tämän.
Pihakeinun, hitaan keinunnan, keinuvat varjot,
lintujen pyrstöjen keinunnan.

Sohvan, Prinssi Kaspianin, purjehtimisen, Shakespearen,
Käytöksen kultaisen kirjan, kaikki asioista vieraimmat,
pölyisimpänä kevätpäivänä, sillä tästä lauantaista ei tullut
sellaista kuin suunnittelit. Äkkiä olet kuumeessa.
Äkkiä he alkavat siivota ja kirjapinoja on kaikkialla.
Löydät kirjan, jota et ole koskaan ennen nähnyt,
vaikka se on ollut siellä kaikki nämä vuodet
kirja jonka yllätys on pienuudessaan suuri

Saat käyttää kaikkea mitä sinulla on,
purppurajuorun lehtiä, kädentaidon oppaita

miten sormesi oppivat tunnustelemaan.
Mitä ne juuri nyt haluavat kertoa, kenelle.
Miten kietouduit kukikkaaseen lakanaan
ja menit ulos äidin luokse, kasvimaalle,
halusit olla joku toinen. Samalla ymmärsit, mitä olet
ihmistytär, tallovat jalkapohjat ja suuri halu kertoa."

10.3.06

Jäätie oli tehty meren poikki, viistosti, kohti pimeää kuin ilmaan, tangenttina, kuunsiltana. Kylmä usva oli meren päällä ja jäätyi heti kulkijoiden iholle ja hiuksiin, oli kuin olisi hengittänyt levottomuutta. Mutta silti siinä oli ihmeen levollista kävellä, voimakkaat valonheittäjät heittivät puiden varjot tuohon sumuun, siitä tuli valkokangas ja äkkiä se olikin selvää, tämä on elokuvallinen kävely. Sen vuoksi ei oikeastaan ole kylmä. Pimeästä kuului raapivan terän ääni, luistelija oli tulossa kovaa vauhtia, hän taittoi matkaa niin kuin vain jäätiellä voi, hän oikaisi.

*
"Ehkä hän vain piileskelee takkinsa takana." Jalat omissa saappaissaan. Se, minkä piti olla lisäyksenomainen mutta käytössä heti olemukselliseksi muuttuva osa häntä, hänen takkinsa – kun näen hänet ulkona kävelemässä takki päällään, en ajattele että tuossa menevät hän ja lisäksi hänen takkinsa – onkin peittävä, pettävä, totuus hänestä jää sen taakse. Ei mikään totuus hänestä, tietenkään, vaan vain totuus siitä, onko hän huoneessa vai ei.

*
Kaupunki ei lopu kun meri alkaa, se käyttää mertakin hyväkseen ja tarjoaa kulkureittejä joiden viehätys on niiden poikkeuksellisuus, mene siitä mistä aita on korkein. Mene siitä, mistä reitti on keinotekoisin. Mitä käveleminen tarkoittaa, millaista oman ympäristönsä näkemistä ja millaista näyttäytymistä. Me kaikki päällystakeissamme, olemme hyvin suureksi osaksi mustia hahmoja, mielikuva meistä on silhuettimainen, piirrymme erityisesti jotakin vasten. Totuus meistä? Minkä alla? Ei minkään alla vaan kaikessa tässä: on totta että päätimme kävellä, on totta, että olemme kaupunkilaisia, on totta, että elämisemme muuttaa ympäristöä peruuttamattomasti, on jo muuttanut. Jäätie. Oikaistaan se, minkä pinnanmuoto muotoili. Tehdään jokin vaikeaksi ja sitten helpoksi. Että olisi jotain.