22.2.07

muuttolaatikot

Jos minä muutan minut, sijoittelen tavaroita keskenään verrannollisiin paikkoihin. Lähinnä laatikoihin. Toiset laatikot lähtevät, toiset jäävät ja jotkut pysyvät paikassa jossa tarkastelen niitä kuin sakkaa. Miksi tämän? Ja kirjoitinko näin. Oliko tämän säästäminen sen arvoista. Ojennapa kätesi, esine, mitä pientä rullalle käärittyä paperia olet puristanut kourassasi.
- -On vain niin vähän aikaa. Päivieni tunnit ovat harvoin näin tarkkaan mitatut ja voisin epähuomiossa tottua: koskettelen kaikkea käsin ja kaiken paino tuntuu, lisäksi pöly nousee ja saan siitä kiinni, kohta kaikki pinnat ovat jonkin verran puhtaita.
- -Sitten menen ulos ja katson kaikkia silmät jotenkin ymmyrkäisinä, pidempi katse kuin tavallisesti, odotan jotakin. Eikö pitäisikin paljastua. Ymmärtämiseen varattu aika ja se lähenee loppuaan. Verhot järjestellään. Toivoisin apua. Puusohva kiertää kerroksissa. Toivoisin muutakin apua ja huomiota. Mutta soitetaan vielä.

9.2.07

Jää

Oh boy. Tästä ollaan pääsemättömissä. Polku on kovaksi tallautunut ja vie linnan vieritse. Linnan takana on satama ja satamasta lähtee laiva. Aurinko nousee juuri kun olemme ehtineet laivaan, laivan laskusilta nousee. Näemme mustemman suuremman linnun. Hän sanoo: leikitään. Sanon: en jaksa. Sanon: en voi olla jaksamatta, kuin pallo ei voi olla pomppimatta, kuin hyrrä, jota vedetään narusta, ei voi olla pyörimättä. Hän sanoo: sitäpä minäkin. Nojaudumme kaiteen yli ja kylmä tuuli tulee. Se ojentaa kämmenensä ja taputtelee meitä leuan alta. Repaleinen lippu laivan perässä läiskähtelee meidän kasvoihimme. Hän sanoo: leikitään lisää eikä anneta puheen kuolla. Sanon: en jaksaisi, oltaisiin hiljaa. Sanon: hiljaisuudessa versovat uudet kukkaset jotka säikähtävät tätä kylmää tuulta ja joita minä säikähdän, kuin jotain pieniä inhimillisiä kasvoja siellä missä odotin eläimellisiä, kuin ajatusta siitä että orvokit katsovat. Orvokit katsovat ja ovat samalla peilejä. Joten puhutaan. Sinä katsot ja olet samalla peili. Hän sanoo: aina vain sen verran kuin sinäkin. Tule otetaan kiiltävä kolikko ja annetaan se rahanvaihtajalle ja otetaan pienet kolikot ja annetaan niiden pudota ja katsotaan, miten ne osuvat toisiin kolikoihin ja miten ne pudottavat toisia kolikoita jotka otamme ja tungemme jälleen pienestä raosta ja annamme niiden pudota juuri oikealla hetkellä. Tule leikkimään leikkejä jotka hetkeksi riistävät metaforilta niiden halutun merkityksen ja rahalta sen arvon. Tule konkretisoimaan. Sanon: en millään jaksaisi, tahtoisin ajatella. Sanon: ajatukseni ovat raskaita, kohotan painavan verhon ja katson toisia sen alta. Otetaan esine kerrallaan ja nähdään kaikkialla se missä voi istua tai nukkua. Sitten linnut palaavat ja maailma avartuu ja siirtyy sivumpaan pois meistä, tulee useita akseleita joille katse ja tulinen havainto asettuu, katsomme joutsenia. Katsomme sitä yhtä suurta mustaa lintua joka ei voi olla muu kuin on. Sitten katseemme laskee alas jäähän ja sen jälkeen jää onkin hyvin pitkään, se on monilla tavoilla, repeää ja liikahtelee, näkyy läpi, keinuu, leikkaa ja kasautuu. Jaksottuu vasemmalta oikealle ja viistosti ylös ja alas, aaltoilee sisäisesti, on lahtia, rinteitä ja ruutukaavoja, raajoja, kasvoja, kuten jokin jalo graafinen ajatus mustavalkoisesta eläimestä, pandasta, valaasta, kasvaa viisaudessa ja mustavalkoisuudessa, rakeisuudessa ja auringon kilossa jää tulee itsekseen ja monistuu, ei ole paikallaan, näyttää kaikelta. Se on kuvallinen, ei-esittävä kertomus lähes mistä tahansa. Luemme sitä kun emme jaksa lukea kirjoja. Meillä on liikaa sokeria veressä ja liian kylmä, emme kuule, hartiat ovat korvissa. Laiva halkoo jäätä. Jää keinuu ja myötäilee ja antaa laivan mennä. Mutta jää ei jää siitä jälkeen. Jää vierellemme, millä hienostuneisuudella, millä kristallisoituneella rapeudella, millä ekspressiivisyydellä, siihen ei vitsikään ylety, siihen ei kirous tai ihastus ylety, ihmettelimmekin mihin kaikki metaforat olivat menneet, mihin kaikki rintaa vasten painetut käsitteet olivat menneet. Tästä, tästä juuri ollaan pääsemättömissä. Tiesimmehän ettemme pääse matkalle ilman niitä. Tiesimmehän että ne seuraavat kuin uivat ja lentävät eläimet.

6.2.07

Match Point

Merkillistä etten muista, sanoiko joku minulle tämän tai luinko sen jostakin, vai ajattelinko niin, sanoinko sen jollekulle. Keskustelinko siitä jonkun kanssa ja olinko se minä joka sanoi toiselle: "Woody Allenin Match Pointissa on mielestäni kysymys siitä, miten syyllisyys on tuhoisaa ilman moraalia", vai oliko se joku toinen joka sanoi minulle: "Woody Allenin Match Pointista voisi tiivistää ajatuksen, että kun moraalia ei ole, syyllisyys on tuhoisaa".
Syyllisyydestään kärsivä ihminen, joka tahtoo voittaa syyllisyytensä ja päästä siitä, ajautuu tuhoamaan syyllisyyttä, jos hänellä ei ole moraalia. Moraali, ääneksi kuviteltuna logiikkana ja arvojärjestelmänä, sanoisi hänelle, millainen teko hyvittäisi hänen syyllisyyttään. Match Pointin päähenkilö ei pyri hyvittämään syyllisyyttään vaan tuhoamaan asioita sen ympäriltä niin, että se tulisi eristetyksi tyhjään tilaan ja voitaisiin sulkea pois omasta maailmasta. Hän ei käytä syyllisyyttään kuin painoa vaakakupissa, joka kertoisi, mitä pitää asettaa toiseen vaakakuppiin, koska sellainen ei ole mahdollista ilman moraalia: vastavuoroisuuden, tasapainon ja kohtuullisuuden ymmärtäminen ei ilmeisesti ole mahdollista ilman moraalia. Hän jättää syyllisyytensä käyttämättä ja yrittää räjäyttää sen tieltään. Hän onnistuu siinä sattumalta ja koska on etuoikeutettu; on tavallaan samantekevää, miksi hän onnistuu. Samalla tuhoutuu ihmisiä ja tunnesiteitä, tunnesiteen mahdollisuuksia, reittejä, joita pitkin tunteet joskus kulkivat tai olisivat voineet kulkea. Ja tuhoutuu tietoa.
Siksi ei pidä vielä liikuttua ja raueta helpottuneisuuteen kun syyllisyys ilmaantuu. Syyllisyys ei vielä hyvitä.
Merkillistä vain, että en muista, sanoinko tämän ajatuksen jollekulle vai sanoiko joku sen minulle.