29.4.06

Se on kovin haurasta, en tohdi nojata siihen vielä
mutta teen siitä pienen merkinnän itselleni.
Jonkin silmun. Ja ajattelen tätä päivää.

Näyttelyn purkamisen jälkeen he ottivat keltaiseksi maalatut kivet
ja asettelivat ne joen varteen ja miettivät miten pian ne korjattaisiin siitä pois.
Kului kuukausia ja nyt vuodenaika saa ne muistuttamaan leskenlehtiä.

Te teitte taideteoksen lähitulevaisuuteen.

Niin teimme, hauraus ilmenee monissa materiaaleissa,
monissa prosesseissa, se on muovattavuuden ja sitkeyden poissaoloa
mutta jotain muotoa siinä on, jotain hyödyllistä, siitä voi aavistaa

se on siis hahmotelma. Se on jotain joka ei vielä uskalla näkyä
pysyvänä ja varmana itsestään. Se on siis viivapiirros tai kehikko.

(maku josta syntyy muistoja? Let's make a memory?
se tapa jolla tulevaisuus on nyt läsnä, hahmotelmana siitä,
miten tätä voi käyttää silloin, väistämätöntä jatkuvuutta,
tietä tai punaista mattoa joka kiertyy auki hieman edessäpäin,
kiertyy auki ja taaksepäin, itseä ja mennyttä kohti?)

28.4.06

On tämäkin sanottava

"Menneisyys laskostuu ja työntää tätä hetkeä edellään
kuin mannerlaattaa, aina edellä itseään kuin aallon harja,
mikään metafora ei sitä kerro."
- - Eräs nainen kertoi huomanneensa että Gibranin Profeetta,
jota hän tyttövuosinaan luki ahkerasti, ei puhunut mitään
ahdistuksesta. Ei ollut: Mestari, kerro meille ahdistuksesta.
Laiturilla maatessaan kerran, kun pilvet ajelehtivat merkillisessä
syklisessä muodossa ja luostarin kirkon kelloja soitettiin,
hän sepitti profeetan puheen. Teidän ahdistuksenne
on sitä että te muistatte. Muistatte sen, mikä teidän on
ihmisinä ollessanne joka hetki unohdettava.
- - "Metaforat kävelemisestä: yrittää kävellä niin
että ajattelee jokaista jalan nostamista ja laskemista,
yrittää kävellä kilometrin metri kerrallaan."
- - Puhuttelee itseään sinuksi, puhuttelee ihmisiä teiksi.
Puhuttelee ihmisiä teiksi ja pysähtyy monihahmotteisuuteen
ja yrittää hetken ajan sepitellä siitä jotakin metaforaa,
unohtuu ihmettelemään sitä miten ajatus voi kulkea.
Miten voi kiinnittyä itsensä kannalta vähäpätöiseen ja
miten kaikki kuitenkin on niin paljon juuri sitä, miten
mikään voisikaan tulla tärkeäksi ilman sitä.
- - "Ainoastaan se, että kävelee jonkun rinnalla,
vaikka sitten ympäri ja takaisin, joskus ainoastaan se
voi häätää epätoivotut oksat, vaimentaa epätoivotun tuulen."
- - Tieto siitä että toisia ihmisiä on olemassa tulee häneen joskus
kuin keuhkoihin ilma. Silloin tällöin käykin niin ettei huomaa
pidätelleensä hengitystä. Huomaa myös kävelleensä ohitse
ja ymmärtää kävelemisen olleen itsessään jotenkin tarpeen.
Niin suurta tyytymättömyyttä kuin tyytyminen
voi olla, niin suurta hahmottomuutta kuin yritykset
hahmottaa, hänellä oli tieto toisista sitä tekemässä.
- - "Sallia siis rintakehän kohota ja laskea. Sallia kertomisen.
Sallia uudestaan oksat ja tuulen."

18.4.06

ystävälle osoitetusta lintukirjeestä

"Viime viikolla kysyin taas muutamalta linnulta olivatko ne kiuru, mutta ei se vielä mitään, koska pian kuulin kiistattomia peipposia. Mustarastaita tietysti myös, mutta ne ovat nykyään oudosti kaikkialla, tammikuussakin, jonkin unenlogiikan mukaisesti. Kerran pysähdyin pihaan katsomaan kolmea mustarastasta samassa pensaassa. Ne pysyivät liikkumatta vaikka olin metrin päässä niistä, satunnaisen harmonisessa suhteessa toisiinsa, kolmestaan puussa. Mustarastaan musta on välillä niin syvää kuin koko lintu olisi aukko maisemassa, ja ääni on niin epätodellinen kuin se tulisi aukosta maisemassa. Kalalokeissa ei niissäkään ole mitään kovin kummallista mutta silti niiden äänet ovat aina samanlainen lapsuusmuistoihin heitto. Meren lähellä olimme me lapset aikuisten kanssa, aikuiset toisten aikuisten kanssa, meillä sievimmät vaatteet ja tukka nostettuna korkealle ja tuuleen, hieman tylsää mutta jotenkin mieleenpainuvaa, jo jonkinlaista kirjallisuudesta löydettyä pohjaa siitä miten meren kanssa voisi olla jos tohtisi ottaa itsensä vakavasti, mitenköhän itsensä voisi ottaa vakavasti."
"Tämä liverrys, tämä hypähtely asiasta toiseen, maailman lyhyin kiertorata, nopeat leikkaukset, nopeat pilvet. Olen keskittymiskyvytön ja kärsimätön. Hieraisin silmiäni, jotenkin niin se varmaan oli, olin varmaan taas nukahtanut hetkeksi. Mutta valvetiloja on tällä hetkellä niin monta, nukahtelen yhdestä toiseen, jokaisessa olen aina uudessa ympäristössä, jäsentäminen ottaa aikansa."
"Maailmasta tulee raportteja kotiin. Mihin tiedon on tarkoitus mennä? Tämä on rihmasto... minne rihmat jatkuvat? Hengitänkö tietoa ulos? Ohjelmaan saa soittaa ja kertoa havainnoistaan, asiantuntijat vahvistavat ne, lentokuviot ja laulun."
"Tietoa on saatavissa niin paljon, transatlanttisten tietotoimistojen sivut auki yötä päivää, silmiini osuu lehdestä jotakin minkä kuulin jo eilen radiosta, isku ja kehityskulku, tieto oli jo mukanani kun kävin nukkumassa. Olin jo sen päätepiste. Ja joskus löytyy jokin syy tutkia ikonostaasien historiaa. Tai jälleen jokin lintuihin liittyvä seikka."
"Se voisi saada huolehtimaan asioista, mieleen voisi nousta tapoja joilla vaalia."

6.4.06

ikoni

Jumalanäiti ja hänen lapsensa istuvat sylikkäin. Kullattu metallikuori peittää heidät;
kuori on kuva heistä istumassa sylikkäin. Siinä on aukot käsien ja kasvojen kohdalla.
Kullatun metallisen kuvan alta näkyy kankaalle väreillä maalattu kuva jumalanäidistä
ja hänen lapsestaan. He kurkistavat itseään esittävän kuoren takaa,
heidän kasvonsa ja heidän kätensä kurkistavat.
Toisin sanoen heidän ihonsa. Jos heidän pienet jalkansa näkyisivät kuvassa,
ehkä niidenkin kohdalla olisi kultaisessa kuoressa aukot?
Niin että uskolliset ihmiset voisivat suudella heidän kankaisia varpaitaan.
Kun ikonitaide kehittyi, vuosisatoja siihen meni, kauneus sai uusia hahmoja,
nenistä tuli aina pienempiä ja kapeampia, suista samoin, otsan ja kulmien juonteista
yhä voimakkaampia, silmistä väsyneempiä. Ei enää kovinkaan ihmisenkaltaisia,
vaan kaikkien hyväksymiä pyhiä, pyhiä, ihmisen esityksiä. On vaikea toistaa samaa liikettä
ilman että alkaa tyylitellä sitä, se sulkeutuu ja avautuu samanaikaisesti, on raskas
merkityksestä ja samalla automaattinen. Käsittämätön, haltuun otettu.
Mutta sitten vielä tuo ylimääräinen kuori? Mitä se suojelee?
Ikonin takana on jokin maailma, jokin, mitä kukaan ei tiedä
mutta jonka näkymättömyys nähdään, sana ja kuva joka on tahdottukin hämärtää.
Hämärtää ja kullata ja tyylitellä, raskauttaa merkityksellä joka ei enää ole kenenkään
mieleenjohtuma mutta kaikkien mielenmaisema. Sen vuoksi ikonit minua kiinnostavat.
Ei siksi että harjoittaisin hartautta vaan tämän piilotusleikin vuoksi.
Joku kysyy kysymyksen hyvyydestä ja totuudesta ja hyväksyy piilotetun vastauksen.

2.4.06

valituskuoro

Kevät ei tule ikinä.
Valtavia harmaita lokkeja matkalla satamaan päin.
Vietin aurinkoisimman päivän valkoisen valaan vatsassa.
Birminghamin valituskuoro tunkeutuu kokemukseen,
jonka haluaisin: matka metallinvärisen veden yli saareen,
kuin jumalten kylpyläsaareen
mutta hylätystä betoniarkkitehtuurista koostuvaan.
Luurankomaisia rakenteita ja ammottavia ikkunoita,
valloittavia kasveja.
Kuvat ovat liikkumattomia mutta eivät stillejä,
tuuli heiluttaa aina jotakin,
jokin aivan pieni yksityiskohta on liikkeessä. Kuvia sisätiloista joissa tippuu vesi.
Katselen sitä kuin se olisi yksi paikka, tosiaankin kylpylä, koulu,
konttori, tehdas, asuinalue ja kaupunki,
koko ihmisten elämänkaarta
ja elämänpiiriä kattamaan rakennettu saari. Ei se tietenkään ole.
Mutta miten on mahdollista se tuntu,
kuin kaikista noista tyhjenneistä tiloista puuttuisivat samat ihmiset?
Menneet askareet ja vielä asutun tuntuinen kolkkous
muodostavat yhdessä elämän kuvan jonka muoto on tuo harmaa saaren möhkäle.
Sitä ei ole koskaan ollut mutta sitä on kierrelty ja kuvattu.
Ja samaan aikaan kokolattiamatolla vuorattu mustanharmaa katsomisen tila
ja tulevat ja lähtevät ihmiset ja se rasittava renkutus.
Kotikaupungissa alkoi sitten yllättäin sataa lunta,
sitä siunailtiin kaupassa.
Kokemukset ovat useimmiten limittymisiä ja risteyksiä,
ei mitään sellaisenaan vaan jokin muutaman päivän ajanjakso
jonka aikana mieli vain täyttyy, siihen vain kertyy
ja sitten puomit laskeutuvat
ja lautta menee veden yli. Ne ovat siellä kyydissä
ja kerron niistä jotain tarinaa itselleni.
Tai lähinnä katselen, olen liian hajamielinen kertoakseni tarinaa.
Lähinnä vain olen siinä niiden kanssa.
Siunaa ja varjele. Romuta ja suojele, ja kulumisen jälkeenkin
vielä kuvaa.
Yritä edes. Ota jotenkin mukaan myös tunkeilijat
ja rumat yksityiskohdat.
Pysy siinä tarpeeksi kauan ja yritä surra maailmaa niin, että se on kohtuullista.