24.7.06

Fiktiivinen nainen kahvilassa

Pihan toiselta puolelta, oviaukosta näin sekä kissan että sen, miten joku yritti tavoittaa kissaa, ojentuva käsi näkyi.
Kukat maljakossa olivat verrattoman kauniita, niiden kauneus sijoittui oleskelun seuraavalle tasolle, kunhan olin ennättänyt lukea lehden ja saapui toimeton hetki, ymmärsin paitsi että kukkia oli maljakossa myös niiden sommittelun viehättävyyden.
Jäin kahden useiden asioiden kanssa samanaikaisesti.
Luonteenlaatuni, liiallinen ja hioutumaton, pörhisti kylkiään ja harjaansa hienokseltaan.
Kanojen ja kukon äänet kuuluivat, niistä ei ollut sen enempää sanottavaa, ne olivat jo kylliksi huutomerkki näin keskellä kaupunkia.
Muistelin tarinan naista joka siivosi neuroottisesti ja pesi mattoja meressä, ui mattojensa kanssa meressä, olikohan minusta tulossa hänen kaltaisensa? Vimmaista uimista kesän viimeisinä lämpiminä päivinä, uimista kuin suurta voimainkoitosta.
Kun sulki silmänsä ja tavoitti mielessään kaupungin ilmaa, tunsi pyörteilyä taivaalla: kaiken mikä lämmittää, helpotuksen, nopeat oivallukset siitä miten olla avuksi. Ailahtavan vihamielisyyden, kaunan, tuon jokaisen rintakehän ympärille kiertyvän epävarmuuden, synnyinlahjan ja ihmisen osan.
Kaikki vikuroivat liikkeet joilla kaupunkilaiset yrittävät päästä eroon itsestään. Kaikki nyökkäykset ja hyväilevät liikkeet joilla he avasivat itsensä uudestaan ja astuivat sisään.

20.7.06

Fiktiivisen naisen valitus

"En tiedä mikä tahmea väsymys minuun on taas hiipinyt, en muista miten kauan on siitä kun olin valpas ja virkeä. Nämä raskaat päivät, kuin vedestä raskaat tai savua hengittäneet päivät, kuin ainainen matalapaine sijaitsisi jossakin auringonpaisteesta huolimatta. Matalapaineessa minä elän, siksi en kuljeskele rantakaduilla paistattelemassa illan valossa kuten muut, en osta jäätelökojusta jäätelöä: en kenties mielestäni ole ansainnut minkäänlaista hemmottelua. Ja kun kuvittelen onnellisen ihmisen elämää, kuvittelen sen aina toisenlaiseen asumukseen kuin omani, toisenlaisiin kalustuksiin. Minäkö sitten en rakastaisi asuntoani, minä, joka aina niin hellin sanoin kuvailen sitä toisille, ylistän puutarhan herttaisuutta ja olemisen mutkatonta runollisuutta täällä! Mutta kuitenkin, kun kuvittelen mielessäni onnellista ihmistä, en ota itseäni edes muovailtavaksi aihioksi, en lisäile tai poista elämästäni mitään, yritän vain hieman huonolla omallatunnolla karistaa sitä kannoiltani. Kuin huomaamatta pyyhkisivät kohta kylkiä ja poskia kiukun ja turhautumisen puhurit... ne veisivät kenties edes pölyä mennessään.

"Onnellista, onnellista elämää ajattelen kun muistan erästä ystävääni, sitä, miten hän on järjestänyt päivänsä järjestämättä niitä ollenkaan: miten hän seisoo kädet taskussa pää melkein kattoa hipoen, ehkä hieman nojailevassa, kepeässä, valppaassa asennossa, valkoista seinää vasten. Ei ole asiaa maailmassa joka ei lopulta hänen editseen kulkisi, hänen ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Kaiket päivät hän viettää tarkkaavaisessa harjoituksessa joka ei väsytä häntä ollenkaan: maailman tutkimisen hän aloittaa aina siitä, mihin hänen mielensä kallistuu, siitä, mikä kulkeutuu häntä kohti. Kirjasta toiseen, kadulta toiselle, näytöksestä toiseen.
Niin, olen ehkä itsekin joskus viipyillyt samanlaisessa ilahtuneessa tilassa. Sellaisessa, jossa ruumis aamulla herätessään kertoo mitä tarvitsee ja mieli tästä tehtävästä intoutuneena suuntautuu jo johonkin, ulospäin ja eteenpäin. Melkein kuin ruumiillista työtä, urheilua, mutta kaunosieluisessa merkityksessä. Yksinäisyys ei sitä tilaa minulta riistänyt, sillä olinhan silloinkin yksin. Ehkä onkin juuri niin, että menetin yksinäisyyteni.

"Viivähdän tässä ehkä juuri siksi. Yksinäisyyden ja alakuloisuuden kokemus on niin verrattomasti paljon parempi jos sen ehtii kunnolla ymmärtää, jos sen päästää kunnolla kotiinsa vieraaksi. Sen ylittämättömät keskustelunlahjat pääsevät oikeuksiinsa... se muodostuu tilaksi joka edes etäisesti muistuttaa niitä huviloita, niitä runollisen kesän lakipisteitä, niitä piilopaikkoja, niitä aristokraattisen hämärän ja filosofian paikkoja.
Siitä kasvaa, sanalla sanoen, yksinäisyyksien verkosto johon liittyä. Kuin saaristo tai tähdistö, se on paitsi erillisyyden ja yhteenliittyvyyden käsittävä kokonaisuus, myös yleisesti kauniina pidetty, sattumalta syntynyt harmonia, hengittävä ja kallisarvoinen.
Voi elämän värikkyyttä, suoranaista riemunkirjavuutta, ja kaikkia yrityksiä tyylinmukaistaa sen värejä!
Ja niin näen taas mihin alkemiaan olen ryhtynyt. Siitä en toki soimaa itseäni, pidän sitä parhaana mahdollisena askareena, kuin petivaatteiden tuuletuksena... kuin tuuletuksena. Sillä ulkoilman tuoksu kertoo meille aina jotakin. Välttämättä ei mitään tähdellistä mutta se kertoo että huoneemme ulkopuolella on alati vaihtuva maailma."

17.7.06

Innocence ja museo

viattomuus 1

se oli allegoria, sillä tavalla rinnakkain olivat valkoiset ja muunväriset vaatteet.
mitä allegoria tekee nykyään? toista kuin ennen: sen ei tarvitse kertoa kokonaista kertomusta
ja sitten vihjata, että kertomus vastaa toista kertomusta. Se voi ottaa jonkin tyylikauden, perinteen, genren
ja sijoittaa sen keskelle tyylikaudetonta, perinteetöntä, genretöntä. Toisin sanoen meidän todellisuuttamme. Siinä merkityssä tilassa kaikki, mitä kerrotaan, saa vertautuvan ja analogisen suhteen meidän todellisuuteemme. Oli se sitten analogisesti narratiivista ja eheästi vertautuvaa tai ei.

ajat ovat läsnä samanaikaisesti. Miten ylipäänsä tunnistamme oman aikamme niiden joukosta? Voimme valita paikan ajasta. Voimme valita Qwenselin kahvilan.

Tunnistamme oman aikamme kun mietimme, mikä on se järjestelmä joka erilaisia kausia arvottaa ja antaa merkityksiä niille.

Kohisevaa, pulppuilevaa vettä kuvataan: vettä on kuvattu toistuvasti. Kuvataan siis myös veden kuvaamista ja vedenalaisen kuvaamista.

viattomuus 2

havainto: niin monien että yleistettynä lähes kaikkien kulttuurien varhaisemmista ajoista löytyy taidetta ja käyttöesineiden koristelun perinnettä, joka pyrkii kohti outoa. Ihmishahmot ovat niin groteskeja, leikillisiä ja mittasuhteiltaan vieraita, ettei voi olla kyse näkökulmaerosta: tuskin on koskaan ollut kansaa joka olisi nähnyt ihmisen sellaisena tai edes kauniin ihmisen sellaisena. Entä sitten khimairat, välitilan olennot ja elottoman ja elollisen sulautumat? olennot jotka ovat samalla kirjainmerkkejä ja puhuvat omaa nimeään? Moniselitteisyys, joka on kuvallista, ikään kuin kuvaa voisi lukea palindromisesti kaikkiin suuntiin? Unikuvasto vaikuttaa hämmästyttävän universaalilta, epäluotettava havainto tosin sekin. En pääse tästä mihinkään, ihmiset pyrkivät estetiikassaan ja poetiikassaan paitsi kauniiseen ja merkitykselliseen, myös outoon. Todellakin "ihmiset". Olkoon epäluotettava havainto, en pääse siitä.

Niinpä ei ikinä ole ollut sellaista viattomuuden aikaa jolloin merkitykset olisivat pelkästään denotatiivisia ja merkkijärjestelmän tarkoitus vain viitata hyödylliseen, käsinkosketeltavaan tai käsitteellisesti tarpeelliseen poissaolevaan. Myös tarpeettomaan viitataan. Käsittämättömään ja siihen mikä tuntuu syntyvän vasta viitatessa. Jos sellainen viattomuuden aika on ollut, se edeltää kaikkea, varmaan aikakäsitystäkin.

Mutta siitä huolimatta oma aikani antaa merkityksiä ja arvoja kaikille muille ajoille.

10.7.06

nematocera tipulidae

Jaan huoneen hyönteisten kanssa. Yökkösten kausi on tosin jo ohi, se aika jolloin niitä saapuu joka illaksi kolme tai neljä. Ne eivät tule ulkoa. Niillä on jokin pesä tai valistusta edeltävä varjoista sikiämisen paikka joissain. Yöperhosen siiven kosketus nukkuvan poskea vasten... metaforana se kyllä menisi. Valoa kohti, valoa kohti ja kuolemaan. Kaarnanpalasta muistuttava jokin joka lentää päättömästi ja räpyttelee.
Yökkösten aika on ohi mutta eilen illalla makuuhuoneeni lattiaa ryömi kovakuoriainen. Tämä pitää ymmärtää: se ryömii kuten hämähäkki, lattioita ja seiniä pitkin, on musta ja tuntematon, mutta sillä on lisäksi siivet. Sen kilpi aukeaa kuin siilo tai vallihauta. Se oli kuitenkin niin pieni että ohitin sen kuin olisimme olleet eritasoristeyksen eri tasoissa, ajattelin, että kulkekoon tuosta maton reunaa. Myöhemmin pimeässä kuulin kolinaa ja räminää jonka on oltava peitinsiiven ääntä ja peitin itseni ja kasvoni lakanalla –
– mutta ennen kaikkea kuitenkin sinä, Daddy-Long-Legs. Tulet aina sisään ikkunoista etkä ikinä osaa ulos. Tulet kaksin kappalein ja kolmin kappalein löydyt parin päivän päästä käpristyneenä lattialta. Etkö tajua? Kun nostan tiskiharjan tiskialtaasta, kun kumarrun kohti pistorasiaa, kun siirrän lehtipinoa, olet jotenkin aina juuri siellä ja sekoilet näkyviin jalkoinesi. Tunsin sinut jo lapsena eikä nukkumisesta ollut puhettakaan jos rapinasi kuuluu katonrajasta, jos istut sekä etuoven että takaoven pinnalla ei sisään kerta kaikkiaan pääse. Olen toki rauhoittunut, olen kiinnostunutkin sinusta, olet iso ja tutkittava, lentävä hämähäkki, mutta onko sinun oltava niin mieletön? Suuosasi ovat heikosti kehittyneet ja tulet toimeen toukkana saamallasi ravinnolla, et edes tahdo mitään.
Minussa herättää täysin hillittömiä reaktioita (huidon sillä mikä kädessäni sattuu olemaan) sellainen, joka on pientä, korumaisen kaunista, kiinnostavaa kuin kiderakenteen mallinnus, omissa puuhissaan viihtyvää, runollista. Se kaikki liian nopea liike ja kohti tuleminen. Se kaikki mielettömyys ja tarkoituksettomuus.

8.7.06

Land's End

Olen tullut maan loppuun, kun sulkee silmät, kuulee oikealla ja vasemmalla korvalla tyrskyn äänet kuin meren haukkaavat leuat. Kallioille on perustettu vartiopaikkoja, jokin saattaisi tulla mereltä, ja nykyisin ne tallentavat tietoa haaksirikoista, merikilpikonnista, paistattelevista haista, näkyvyydestä Scillyn saarille ja Beaufortin asteikosta.
Hautakummuilla kasvaa saniaisia, on ymmärrettävää tulla haudatuksi tänne tuhansia vuosia sitten. Neljän seikkailevan lapsen luolat ovat todellisuudessa hengenvaarallisia, aallonmurtajakin on äärimmäisen vaarallinen kaikkina aikoina, graalin malja metallilieriö vihreässä hämärässä. Tyrskyjen korut, henkiin herättäminen, pieni nysäpyrstö lintu, ja viimeinkin saniaiset.

Mutta itse Land's Endin päälle on rakennettu toinen Land's end, kartassa oleva rasti on piirretty myös maastoon niin että on vaikea erottaa merkittyä merkitsijän alta. Ja siihen liitetyt merkitykset: kolme tähteä, laadukkaita illallisia joka ilta, viimeisen labyrintin sisäänkäynti, sisäänpääsymaksu ja erityinen laadukas puinen lelu. Cornilaisia toffeita kiitokseksi kissasta huolehtijalle. Mutta Land's End pakenee,
missä meri todella alkaa ja maa loppuu, mikä vuoroveden aika on ja miten innokkaita meren valkoiset hevoset. (Beaufortin asteikolla ne ilmestyvät ensin satunnaisina, sitten ilmeisempinä.) Eikä siihen voi kävellä, siinä ei voi seisoa. Sitä voi korkeintaan edustaa jokin paalu jossakin missä vielä on turvallista.

Samaan aikaan suojelutyöt ovat käynnissä, haaksirikon myrkylliset jätteet on kerättävä pois ja kerrottava mielettömille vaaroista. Tästä saa kävellä. Tästä alkaa äänimaisema, maa loppuu, visuaaliset tapahtumat vähenevät. Täällä saa unohtaa historian ja maantieteen ja olla itsensä merkkipaalu. Muistaa historian ja maantieteen hajamielisesti, sumuisessa ja kuluneessa metaforassa. Olla tästä kaikesta huolimatta kohdalla.