28.2.06

Kuiskauksia ja huutoja

Pappi puhuu kuolleelle naiselle hänen kuolivuoteensa vierellä, hänen omaistensa ja kahden, obeliskimaisen harmaatukkaisen naisen läsnäollessa. Nainen on käynyt läpi keuhkotaudin, hän on ollut kuvataiteilija ja koettanut parantua Italiassa, hän on kärsinyt 1800-luvun taiteessa tyypillisen kärsimyksen mutta elokuva antaa nyt ymmärtää, että se oli todellista. Hänen viimeiset vaiheensa ovat olleet hyvin ruumiilliset. Muita ihmisiä on mitattu sen mukaan, miten he olivat hänen vierellään. He kaikki ovat pääsevä samaan, viimeiseen kuvaan, päivänvarjojen ja valkoisten pukujen keventämään kuvaan, jossa syyllisyys unohtuu ja kyseenalaistaminen saa vaieta, niin autereinen se kuva on ja niin rakastavalta tuntuu sisäkkäisten fokalisoijien, Annan ja Agnesin suhde. Mutta sitä ennen:

Pappi pyytää kuollutta naista, jos on niin, että hän nyt puhuu kieltä jota Jumala ymmärtää, rukoilemaan jäljelle jääneiden puolesta. Jäljelle jääneitä vaivaa ahdistus ja tyhjyys, ja jos Agnes pyytäisi sitä Jumalalta, he voisivat kokea elämänsä merkityksellisempänä. He seisovat terveinä ja ryhdikkäinä, he ovat piirtyneet punaista samettia vasten, heillä on ollut tekemistä käsillään tai ainakin hyvin koossapysyvä asento koko elokuvan ajan. Kun joku on mennyt yli kuoleman rajan ja poistunut siitä painavasta, kevyestä, häkellyttävästä satunnaisuuden kentästä jossa eletään, on itsestään selvää mitä häneltä pyydetään. Pappi ei epäröi hetkeäkään olettaessaan, mitä jäljelle jääneet tarvitsevat ja että he tarvitsevat. Hän ei mieti pyyntönsä kohtuullisuutta.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopulle, kartanoon, avioliittoihin, jotka on solmittu aina jo etukäteen. Tämä etäisyys on hieman poikkeuksellinen. En tiedä, miksi juuri tässä on haluttu jättää tuollainen kysymysmerkki: oikeastiko? Ymmärsinkö? Aika ei jää huomaamatta, ensimmäiset kuvat ovat auringon nousua, kellojen liikkeitä ja ääniä. Niin kauniita. "Ihmisyyden" vai "ajan" kuva? Tuntuu että pitäisi sanoa vielä jotakin. Tämä kaikki on niin itseensä kietoutunutta, se, joka eniten poistui itsestään, on melkein mykkä, se, joka eniten otti vastaan maailmalta, on kuollut. Jäljelle jäävät yksilöllisesti umpikujaiset, tässä paikaltaan siirtävässä kuvassa, siis. Ehkä sen tahdoin sanoa, ja sen mukana jotakin.

22.2.06

villalanka

Kun olin seitsemäntoista, halusin olla kevyt, tyhjä ja halpa. Poimin sanojen ensimmäiset kirjaimet, KTH, ja nimesin sillä olotilan, joka oli euforinen, kohoava, itsensä unohtava ja itsetietoinen samanaikaisesti. Kevyt: askel on kevyt, ruumis on kevyt. Tyhjä: joko jonkinlainen kielto on päällä ja toimii, mikään ei juuri nyt vaivaa, tai sitten jokin sykli vain on siinä vaiheessa. Halpa: en ole velkaa kenellekään juuri nyt, en tunne mitään painavaa vastuuta, kukaan toinen ei juuri nyt kärsi mitään epämukavuutta vuokseni. Kun ajattelen sitä olotilaa, ajattelen niitä muutamaa parin metrin korkuista puuta jotka kulkivat jonossa lukion pihan poikki, minä kuljin niiden viertä, oli talvi ja minulla oli tuo KTH. Monta sisäkkäistä itsetietoisuutta, jotka vapauttavat toisistaan. Ajattelen tulevani nähdyksi siinä kun tanssahtelen niiden puiden vierellä, nähdyksi ja hyväksytyksi itsenäni, merkityksi jollakin nimikkeellä "outo" joka samalla merkitsee vapahdusta... elämäni on tiukan aikataulutettua, on välitunti, on helmikuu, on lukion toinen luokka, on vaihtoehdoton elämänvaihe, jonka sisällä minulla on vivahteikas, loputtoman fraktaalisesti aukeava variaatio käytettävissäni.

Ylihuomenna, perjantaina 24. päivä helmikuuta, menen Akateemiseen kirjakauppaan Turussa ja esitän joitakin runojani. En tiedä vielä mitä runoja enkä ole päättänyt, otanko kirjan käteeni niin, että kuuntelija ja katselija tuntee kuulemansa kielen jotenkin tulevan sieltä kirjasta, sijoittuvan siihen esineeseen sen sijaan että se sijoittuisi vain minuun, olisi jonkinlainen kuvaelma siitä, että tunnen, ajattelen ja kerron ulkomuististani ja sisäavaruudestani. Kello on silloin neljä iltapäivällä, olen toivottavasti tehnyt jonkinlaisen työpäivän sitä ennen. On helmikuu, on aikataulu, mutta jokin on peruuttamattomasti toisin: se, mitä olen sopinut jonkun kanssa, rajaa elämäni aikaa ja tilaa suurin piirtein samoin kuin metsässä puun rungolta toiselle kulkeva villalanka rajaisi maastoa...

Eräänä sunnuntai-iltana me olimme syöneet banaanikakkua ja sitten muistimme, että oli olemassa leikkejä, joissa lenkiksi solmittua lankaa pujoteltiin sormien välissä erilaisiksi kuvioiksi. Yksi meistä löysi nämä liikkeet ruumiinmuististaan, hänen oli aluksi lähes mahdotonta opettaa niitä sillä liikesarja oli muistissa nimen omaan sarjana, ei yksittäisinä liikkeinä ja vaiheina. Lopulta me kaikki kuitenkin opimme tekemään villalangasta kalaverkon sormiemme välissä. En tiedä oliko se jaettu tunne vai vain minun tunteeni, mutta join janoisesti tämän puuhan hyödyttömyyttä ja leikinkaltaisuutta. Kiinnitimme lankahäkkyröitä seinälle nuppineuloilla, ne saivat myös dekoratiivisen ja taiteellisen sisällön. Unohdinko itsetietoisuuden vai olinko vain toiveikas: tämä tulee säilymään mielessäni kuvana, kuvana minusta ja toisista, osana kuviota, joka ohuina rihmoina halkoo ajan ja tilan väistämätöntä kauhistuttavuutta.

(tämä teksti otti kiinni joistakin langanpäistä jotka löytyivät tästä tekstistä)

17.2.06

Mutta sitten tekee kuitenkin mieli mennä siihen takaisin. Se on liian vaatimattomasti sanottu, että tekee mieli. Se vetää, se surettaa. Miksi liikutus on niin usein tila, jossa pysyy kovin paikallaan ja katselee käsissään olevia asioita, mahdollisimman pientä lampun valopiiriä, näitä minun asioitani tässä. Nuorempana ajattelin, että mosaiikkitaulu, johon on kuvattu tyylitelty, fantastinen puu, lohduttaa minua. Puu tuli eläväksi, taulu tuli eläväksi ja halusi lohduttaa, esineisiin oli sidottu lohtua. Esineen tekijä oli vanha nainen eikä hän ollut ajatellut minua, minua ei ollut syntynyt, mutta taulu ajatteli minua. Niin kaikki kerääntyi ympärille, välissä oli lampun valokehä, siis minä, ja kädessä se, minkä olin ottanut käteeni. Ja nyt oli minun vuoroni, jokin tarvitsi minun lohtuani.
Niin, sekä hätä että lohtu olivat menneet esineisiin.
Mehiläinen ja talviomenat. Mittakaavavirheet. Lapsi pelastaa jotakin pientä. (Lapsi tulee tappaneeksi jotakin pientä.) Huolenpito kestää vain hetken mutta on sillä hetkellä totaalista. Ei yksikään esine yksin mutta ne kaikki yhdessä. Tällaiset talismaanit toimivat vain siksi että niitä on monta, minkään yhden varassa ei voi elää. Niissä jokaisessa on ripaus ja jälki siitä liikkeestä, jolla niihin liittyvä taika tehtiin. Tämä pätee myös aikaan: ei mikään hetki yksinään ratkaise mitään. Liikutuksia on useita ja pieniä. Mikään ei niissä liikahda lopulliselle paikalleen.

ikkunasta

Katsahdin kuiluun: sain muistutuksen siitä, miten erikoisessa tekstuaalisessa maailmassa elän ja millaista puhetta suurempi tekstuaalinen maailma on täynnään. (Jussi Ojajärven tämänpäiväinen esitelmä siitä, miten uusliberalistinen subjektiksi kutsuminen käyttää koko ihmistä koskevaa, ikiomaan kukkaansa puhkeamisen retoriikkaa...) Ja suuri maailma mahdollistaa pienemmän, siltä se ainakin näyttää? Nämä ilmaiset blogit pyörivät mainoksilla ja me kaikki näytämme jotenkin hiukan samalta, meillä on tila tekstille ja tila kuvalle.

Mistä tahansa ikkunasta ulos katsominen, samalla kun liikuskelee muutaman kymmenen ihmisen verkostossa, joka puhuu poetiikasta ja poetiikkaa, filosofiasta ja filosofiaa, saa aikaan tuntemuksen siitä, että katsoo maailmaan ja on maailmassa. Talviaurinko paistaa ja näin maailmasta on mahdollista puhua.

Onko millä tahansa marginaalista tulevalla puheella itseisarvo?
Entä mitä arvoa on sillä, jos suuren tuotannon elokuva, vaikkapa Woody Allenin Match Point, saa miettimään moraalia ja kunnianhimon tämänhetkisiä määritelmiä? Onko parempi, jos suuri elokuva saa suuret määrät ihmisiä miettimään?

"Runous pysyy poissa pahanteosta, dokumenttielokuva voi näyttää sen, mikä ihmisessä ei ole rationaalista, kirjallisuudentutkimus on hiljaista ja hidasta tuottamattomuutta."

Riittääkö ettei tee mitään erityistä pahaa, mikä arvo on nautinnon ja ilon tuottamisella, ja onko moraali lopulta aina jotenkin paikallista ja hetkellistä, ja miksi meren jäällä kävellessään tuntee, ettei pelkästään tee jotakin miellyttävää vaan myös jotakin mikä on oikein?

maailma avautuu katsottavaksi ikkunasta, maailma avautuu katsottavaksi vuoren huipulta, itsensä suojeleminen, valloitus ja hybris.

14.2.06

jäljittelystä

Jäljittely, peilaaminen, odotustenmukainen käyttäytyminen, roolin ottaminen, vaikutteiden ottaminen. Eleet, jotka siirtyvät keskustelijalta toiselle, kaksi ihmistä, jotka istuvat pöydän ääressä täysin symmetrisesti päätä käteensä nojaten ennen kuin huomaavat asian. Jäytävä epäilys, joka iskee kun tuntee itsessään hyvää tahtoa tai hellyyttä. Jos annankin toiselle vain mitä hän haluaa. Tai jos annankin toiselle vain mitä haluan hänelle antaa. Mikähän tämän ongelman ratkaisu olisi? Jokin "jumallallinen", jonka pitäisi "meissä haluta" jonkin "jumalallisen antamista"?

First there is a mountain, then there is no mountain, then there is. Tätä olen soveltanut ainakin vaikutusahdistukseen ja reflektion uhriksi joutumiseen. Tietoisuus siitä, että on oppinut jäljittelemällä ja että yhä oppii jäljittelemällä, lamaannuttaa ensin mutta siitä yli käytyä se vapauttaa. Vaikutteilta suojautuminen voi olla vain loputonta kaventamista ja pakoilua, sellaisen oman alueen etsimistä, jossa ei tunnistaisi yhtäkään toisilta opittua tai jäljiteltyä piirrettä, ja se alue voisi olla kaikkein puolitietoisin ja huonosti sulatelluin osa omaa tekemistä, tai kaikkein yleisin, kaavamaisin ja piirteettömin. Vapautus tästä: saan käyttää kaikkea mitä minulla on, siis kaikkea mitä olen jäljittelemällä oppinut.

Olen viime aikoina törmännyt Sven Laakson Käymälässä sanapariin "mimeettinen halu" jonakin, mikä asettuu epäaitona ja valheellisena vasten jotakin aidompaa halua. Olen käsittänyt, että Girardin Väkivallassa ja pyhässä jäljitelty halu on väkivallan lähtökohta. Samassa teoksessa jäljittely on kuitenkin kai myös kaiken haluamisen lähtökohta, halu on aina mimeettistä. (Niissä kolmioteorioissa, jotka ovat tuosta "alkuperäisestä" versonneet, Sedgwick ja Castle, jäljittely ei pysähdy vaan voi tulla aina uudelleen jäljiteltäväksi, ja niin masentavia ja sortavia kuvia kuin tästä kaikesta aukeaakin, se on kuitenkin myös jonkinlaisen liikkeen kuva.)

Jos ei ole muuta kuin jäljittelyä ja oppimista, jäljittelystä ja oppimisesta puhuminen voi kohdistua niihin jälkiin ja reitteihin, joita siitä on jäänyt. Ei ole jäljittelyn suhteen aidompaa ja epäaidompaa haluamista ja tekemistä, mutta on sellaista, joka voi jäljittelyn jäljissään, jos ne nähdään, kertoa itsestään jotakin enemmän.

8.2.06

Tuotit sellaista iloa ja vielä itket

"Sitten jokin todellinen rikkoutui, niin kuin toisinaan tapahtuu."
Andrei Rublevin kellonvalajapoika, Boris. Hänellä ei ollut edes partaa mutta loputon määrätietoisuus. Kellon valaminen oli suunnaton yritys, vuodenajat näyttivät vaihtuvan. Saven löytyminen oli koko elokuvan koomisin kohtaus, paljon koomisempi kuin ilveilijä, joka lopulta oli mielivallan ja väkivallan metonymia... saven löytyminen oli yhtä hölmistynyttä riemua, vaikka asia oli mitä vakavin. Ja ne valtavat puiset telineet ja linnoituksesta rinteille virtaavat köydet, kenenkään ei nähty piirtävän minkäänlaisia piirustuksia tai tekevän minkäänlaisia laskelmia mutta selvää on, että niiden piti olla juuri oikein.

Ei, Boriksessa ei ollut loputonta määrätietoisuutta vaan loputonta hybristä ja hätää jotka tempoivat häntä, se kiihtyi ja huipentui sitä mukaa kun valaminen edistyi, se kaikki oli mahdollista luultavasti vain kerran ja vain siksi, ettei hän ollut aiemmin tehnyt mitään sellaista. Hän ei todellakaan tiennyt mihin oli itsensä pistänyt, ja ne huimat ylikierrokset vain veivät ja veivät. Kunnes tuli aika rikkoa muotti. Jos siinä jokin todellinen rikkoutui, savesta tehty ja poltettu hyvin käsinkosketeltava jokin, mitä jäi jäljelle ja paljastui? Kello oli täysin symmetrinen ja sen kyljessä ratsasti kaunis reliefi, kenenkään ei oltu nähty kaivertavan mitään. Millainen tarina se oikein oli kunnianhimosta, taidosta ja miesten maailmasta?

Ennen kaikkea miksi Andrei sillä hetkellä luopui vaitiolostaan. Itkun keskeltä hän sai kuulla, ettei isä ollut siirtänyt pojalleen minkäänlaista kellonvalamisen taitoa. Miksi se sai Andrein ottamaan oman lahjansa itselleen? Merkitsikö ketjun katkeaminen uutta linkkiä itseen vai Jumalaan? Vai sitä, että poika olikin todella orpo ja tarvitsi jotakuta? Kertokaa, jos joku tietää, menivätkö he todella valamaan kelloja ja maalaamaan ikoneja, historiassa.

3.2.06

tunteiden varastamisesta

Kuljin juoksujalkaa yliopiston kirjaston editse ja Simone Weilin Painovoima ja armo putosi kainalostani.
Juuri tämänkaltaista tapahtumaa muistuttava asia tapahtui.

Minulla oli hame ja nilkkasukat, olin 18 vuotta, asuin eurooppalaisessa kaupungissa, pitkästyin, minulla oli vahvat, kauniit, puolipitkät hiukset.
Mutta kun painovoima ja armo sitten putosi, nostin sen maasta ja avasin sen. Näin kaiken sen ankaruuden ja säikähdin.
Mitä itselleen ankara sanoo toisille?
Millaisen suhteen ottaa heihin?
Puhutaan toisen potenssin siivistä joilla voi lentää vielä alemmas, pudota vielä enemmän,
ja eikö sen kuvan kauneus kerro melkoisesta kaipauksesta johonkin lohdulliseen,
että sitten lopulta kuitenkin olisi lohtu?
En osaa sanoa, en paljon mitään, koska lorvin kahvilassa ja katselen pölyisten ikkunaruutujen läpi ulos, piirrän sormellani kuvioita ikkunaan, mietin, menenkö kohta puhelinkoppiin ja valitsen ulkoa muistamani numeron.
Onko lohtu sitten aina varastettua?

"näin on suhtauduttava varsinkin kaikkiin tuskiin. Estettävä ne pääsemästä lähelle esineitä".
Katsoin miten koira katsoi minua sängyltäni, siirtymäobjekti. Arvaamatta oli tapahtunut jotain, jo kauan sitten.
Hätä oli mennyt esineisiin. Siirtymäobjektista oli tullut kaksisuuntainen.
Mutta en ymmärtänyt tätä alkua pidemmälle, join espressoni loppuun, otin nahkaisen olkalaukkuni ja lähdin kahvilasta.
Täytin seuraavalla viikolla yhdeksäntoista.
Onko alakulo ja levottomuus varastettua?

1.2.06

olen viime aikoina lukenut

Vladimir Proppin Fairy Tale Transformations, en ehkä lukenut sitä mutta liikuttelin katsettani sitä pitkin. Se alkaa väitteellä siitä, miten kansantarinoiden tutkiminen oikeastaan on samanlaista alkuperän ja kehittymisperiaatteiden etsiskelyä kuin luonnontiede ja darwinismi. Mutta mitä sitten tapahtuukaan: "majassa kultaisen katon alla", "majassa raivoavan virran rannalla", "taikauskoinen transformaatio, se on erittäin harvinaista ja tapahtuu yleensä erakon majassa kananjalkojen päällä"... poeettinen transformaatio, se on erittäin yleistä ja tapahtuu yleensä tekstin irtautuessa käyttöyhteydestään kun puhetavat vanhenevat ja muuttuvat.

Eilen luin myös sen katkelman Sivullisesta, jossa oikeudenistunnossa puhutaan tupakasta ja maitokahvista, enkä ollut muistanutkaan että siinä kohdassa sivullisen syyttäjäksi kehitetään tekopyhää yhteisöä, joka on valmis näkemään syyllisen tupakoinnin ruumiin äärellä mutta katsomaan sormien läpi jonkun toisen tupakointia. Häkellyin siitä, ei kai ihmisen, jolta puuttuu itsen jatkuvuus, toisen asemaan asettuminen ja näiden mukana moraali, vastavoimaksi tarvitse asettaa tekopyhyyttä? Puhuimme tästä aika kauan, mietimme, mitä Sivulliselta puuttuu ja mitä hänellä on, T:n mielestä hänellä on nykyhetki ja hyvin kaikenkattava, sulautuva näkymä siihen, ja itsestäänselvä tarve puhua aina totta. Aloin miettiä, millaista samastumista ja millaista torjuntaa olin lukiessani kokenut, ja se jäi hieman kesken. Mitä tapahtuu, kun samastuu fiktiiviseen henkilöön, joka on tappanut? Mitä siitä voi tunnistaa?

Markku P:n Tämän maailman tärkeimmät asiat... en ole lukenut sitä vielä kovin paljoa, mutta olen haikaillut sitä kertomisen tilaa, joka siinä näyttää aukeavan. Yhdenpäivänromaanin perinteiden mukaisesti, mutta silti siihen on tarttunut jotain siitä genreoutoudesta, jota luin Ellingtonista. Siinä kerrotun totuusarvossa ja fiktiivisyydessä on jotain kummallista, välillä poiketaan jonkinlaiseen mietelmään ja erityisesti sen muotoon, äh, en osaa sanoa mitä se on. Tuntuu hyvältä ajatukselta se, että ajassa ja paikassa vieraannutetut romaanit edeltävät tutunoloisesti kiinnittyvää, omaelämäkerrallisuutta vähemmän selvästi pakenevaa. Ja mitä ovat tämän maailman tärkeimmät asiat? Jotain muuta kuin Lopullinen totuus kaikesta tai Perimmäiset kysymykset, joiden äärellä Kai Niemisen runoissa ollaan, koska Pääskysen puhuja ei näytä olevan koko ajan surkuhupaisan tietoinen kysymystensä tärkeydestä ja tavanomaisuudesta, eikä sellainen tietoisuus ole ajamassa häntä puhumaan.

Peter Brooksin Reading for the Plot: Sankarin kunnianhimoisuus rinnastuu lukijan (kunnian)himoon, pitää saada kaikki tästä tekstistä ja kaikki selville, mutta sankarittaren kunnianhimo on toisenlaista, reaktiivista ja vastarintaa tekevää eikä kuitenkaan niin selvästi toisenlaista... tällainen hyvin nopea huomautus sankarittaresta ja sen jälkeen siirrytään muihin asioihin.