Aurinko valaisee männyn kun se ojentelee käsiään. Sen kaarnasta kurkistaa henki. On paljon mikä on mennyttä, ja tähän hetkeen tavoitettuna vielä se, mikä muuttuu. Aivan lyhyenä koimme ajanjakson jolloin pelkäsimme sen menettämistä. Nyt muistamme sen, ja muistelemme sitä: miten ääni kulki kiharaista muovilankaa pitkin ja eteni aina lampaan sarvea muistuttavaan kädensijaan, miksi sitä kutsuttiin kun se nostettiin korvalle. Siihen liittyi paljon jännitystä. Ja oli epäselvää, niin monta asiaa etten enää muistakaan. Palaan vielä siihen että männyn kaarnasta kurkistaa henki. En ajatellutkaan että päästäisit sitä ohitse. En tiedä miksi sanoin sillä tavalla. Viime päivinä olen yrittänyt tavoittaa maailmaa kokonaisuutena, joka huolehtii itsestään. Mutta ihmisen kohdalla se toimii näin: ihminen katsoo jotakin ja lähettää siihen henkensä, sieltä se katsoo häntä takaisin. Eläinten silmistä häntä katsoo myös takaisin jokin. Eläin itse?