30.12.05

aamun lehti iltapäivällä

Huomasin olevani täällä kirjoittamassa aivan kummallisiin aikoihin: posted at 2:25 AM, 7:45 AM... luoja nähköön en ole koko talvena herännyt ennen kahdeksaa kuin ehkä kahdesti, pakon edessä, enkä ole istunut tässä aamuöitä. Jokin systeemi antaa minulle fiktiivisen ajan johon syntyä fiktiivisenä hahmona, en saanut unta, oli pakko kirjoittaa, aamu vaalenee ikkunan takana, jokohan jaksaisin keittää kahvia

tähdet näkyvät juuri ja juuri, merkillinen vimma valaista Port Arthurin pihamaita suurilla työmaalampuilla, kissat näkyvät juuri ja juuri, mikä siinä on että Koistinen ei hyväksy Eetua vaikka ihmiset hyväksyykin, kaikki

tänään kävelin kioskille ja ostin lehden (kunpa olisikin ollut aamu). Kaupunginjohtajan virka-asunto koostuu yksityisestä ja julkisesta puolesta, mietin, millaista onkaan kuljeskella julkisella puolella, mielikuva heittää minut lisäksi aivan toiseen aikaan, Fannyyn ja Aleksanteriin, ja ehkäpä tosiaankin jonkin suuren elokuvan kuvauspaikalle. Siellä hipsuttelisin paksuilla matoilla, pelkäisin olevani jonkun tiellä, piiloituisin ikkunasyvennykseen suuren kirjan kanssa kuin Jane Eyre. Mutta samassa sanomalehdessä islantilainen sijoittaja (mikä boyish charm!) tuli ja varasi Helsingin legendaarisimmasta hotellista kokonaisen kerroksen käyttöönsä, yksityiseenkö vai julkiseen, ja ryhtyi napsimaan teleoperaattoreita. Ja hollantilainen sekatyömies kuoli ja haudattiin, koska elämällä ei ollut hänelle enää mitään annettavaa ja koska hautaus oli yhteisön viimeinen palvelus hänelle. Kukaan ei itkenyt hänen haudallaan mutta minä itkin keittiössäni. En varmaankaan ollut ainoa.

28.12.05

vielä taisteluista

Hesari oli sotaisa tänään: kulttuurisivuilla arvostelut Sodankäynnin historiasta, muinaiskiinalaisesta sotastrategiaoppaasta ja muukalaislegioonalaisen muistelmista. Muistan myös, miten Niko-Matti joulun alla Moskovasta palattuaan kertoi nähneensä äkkiä Kremlin seitsemännen kirkon suurena sodankäynnin välineenä. Jalkojen juuressa rivi isien ja isoisien hautoja, jonka jatkoksi saattoi ajatella päätyvänsä, ja ikoneissa samoja pyhiksi nostettuja prinssejä, joilta pyytää suojelusta taisteluun. Ei yksilöllisyyttä eikä valintoja, vain valloituskampajan suunta ja toivottavasti Jumalan suosiollisuus sille.

Ja kun mietin, miten asia on omassa elämässäni (jos määrittelen omaksi elämäkseni sen, minkä omin aistein koen ja minkä tiedän tapahtuvan niille ihmiselle, joita tunnen ja joiden kanssa puhun), tajuan, että jotenkin se on toisin päin. Sodankäyntiin liittyvät mielikuvat ovat välineitä kaikelle muulle, sen käsitteellistämiselle, miten voitetaan vaikeuksia, miten tunnetaan pelkoa ja adrenaliinin sanelemia impulsseja, jopa miten tunnetaan solidaarisuutta eikä jätetä toveria. Miten menetetään ja siedetään kaipuu: kaipa sekin on "taistelu". Suunnaton yksilöllisyys ja sen valinnat ovat "taistelu".

Ja kaikki ne suuret elokuvat, joihin jää koukkuun ja jotka sallii itselleen, kuten Taru sormusten herrasta. Sitä katsoessa luovutin täysin ja annoin silmien kostua liikutuksesta, kun alennustilastaan noussut Theoden King johti kansaansa ja sytytti sydämet. Se olkoon poikkeus, ajattelin, tai ajattelen nyt ainakin. Narnia-elokuvassa olin vain ällistynyt ja kiusaantunut, lopulta huolestunut. Murrosikäinen Susan on saanut nuoliviinen, joku hänen pitää sillä ampua, mutta korkeintaan kymmenvuotias Lucy tikareineen? Voivatko tämän elokuvan tekijät todella tehdä tämän näin? Mitä minun on tarkoitus tuntea, jos vaikka tulen ajatelleeksi todellisia lapsisotilaita? Tänään taitaa muuten olla viattomien lasten päivä?

Iloinen leski ja Sonjan kertomus

Vait' on huulet, kaiun kuulet, lemmi mua...
Näin muutama vuosi sitten tamperelaisten puoliammattilaisten, Tukkateatterin, tulkinnan Beckettin Voi miten ihanasta päivästä. Näin sen useita kertoja sekä harjoituksina että esityksinä. Pidin siitä valtavasti. Kaikki oli tehty niin kuin käskettiin, naisen mentävä kumpu rakennettu näyttämölle ja laulettavaksi kaivettu Franz Leharin pieni, hassu ja surullinen valssi. Äsken kuulin sen radiosta pehmeän ratisevana levytyksenä. Juuri tuota teatteriesitystä en luultavasti unohda ikinä vaikka monta muuta vaikuttavaa unohtaisinkin, sillä se kertoi myös siitä, miten ahdistuneena on kasattava päivä palasista. Jokainen liike on harkittava erikseen, eikä harkitsemisesta voi luovuttaa, sillä alla ei ole verkkoa, patjaa tai tasoa, jolle pudota. Ei siellä ole mittaamatonta syvyyttäkään välttämättä, siellä on vain lisää esineitä ja kappaleita, hammasharjoja, nenäliinoja ja pieniä pulloja.

Luin eilen loppuun Henrika Ringbomin Sonjan kertomuksen, Tammen joululahjakirjan. (Olen monta vuotta huomauttanut aattona läsnäolijoille siitä, etten enää saa kirjoja joululahjaksi, ja läsnäolijat vastaavat: eihän sinulle voi ostaa kirjoja.) Takakannessa sanottiin "kamariromaani". Rajattu aika, rajattu tila ja tarkkaan rajatut kerronnan ja henkilökuvauksen keinot. Ihmettelin syyllisyyden kuvauksen koskettavuutta. Elämässäni ei ole tapahtunut mitään kirjassa kuvatun kaltaista, ja silti tunteiden kuvaus osui minuun niin kuin se varmaan oli tarkoitettukin. Ajatus menee väärin päin, en minä päässyt kurkistamaan kummallista, äärioloissa syntynyttä tunnetta, vaan äärioloihin joutuneet tuntevat ehkä tunnetta, jonka jokainen on oppinut varhain ja tallettanut johonkin.

Lisäksi eilen juoksin, joutomaata, peltihallien ohi, jonkun kerrostalon pihan poikki. Talvi-ilma kulki kauttani mutta olin lämpökeskus.

27.12.05

säätiedoitukset merenkulkijoille parhaillaan

Tämä on minun lomani, nyt saan tehdä mitä tahdon.
Uh.
Jäin merkillisesti kahden aikaa koskevan kokemuksen väliin: toisaalta tuntuu toivottavalta, että aika jotenkin menee melko huomaamatta, ajan kulumisestahan on monenlaista hyötyä. Toisaalta tuntui hätäännyttävältä, että aika kuluu kuin se hupenisi tai raukenisi tyhjiin: kohta sitä ei enää olekaan, eikä mitään tapahtunut.
Eikö mitään tapahtunut? Mikä käy tapahtumiseksi?
Olen taas Turussa, kaupunki tuntuu jotenkin tyhjältä, ei kaupungilla ollessa vaan jotenkin vain kokemuksena, kuin olisin melko tyhjässä kaupungissa. Uutta jäätä ja jäänmuodostusta, kiintojäätäkin.
Aika todellakin kuluu, kiersi sen kampea tai ei.
Seija Simolan "Kun aika on" radiosta... mitenkäs tämä maailma, tämä näyttämö, nyt näin?

25.12.05

huomautus edelliseen

tyttö joka kävelee kuin animoituna on Jan Svankmayerin Liisa ihmemaassa. Liisa on sekä ihminen, tyttö, että nukke. Monenlaisia esineitä on animoitu, mutta myös ihmis-Liisan liikkeet näyttävät ajoittain nykiviltä ja epätodellisilta, ikään kuin niiden jatkuvuus ei olisi ollenkaan itsestään selvää vaan jotain, jonka vain näemme niin. Roope (tai joku muu seurueesta) epäili, että ruutuja olisi ehkä voitu poistaa. Nykyään se olisi helppoa tietenkin, jollakin digitekniikalla josta en sen tarkemmin tiedä, mutta 80-luvulla...

En hyväksynyt sitä, että Liisa herää lopussa unesta. Hänen ei olisi tarvinnut nähdä seikkailujaan unessa, sillä niiden kuvasto, logiikka ja maantiede oli täsmälleen leikistä, esineitä animoitiin juuri niin kuin leikkivä lapsi animoi, koko ihmemaa mahtui taloon sisälle niillä laajennuksilla, joita leikin keinoin saa tehtyä tilaan - ja jota mielestäni edustaa myös Tarkovskin Stalker, jossa matka pitenee huomattavasti kun ei ole lupa kulkea suoraan vaan mutterinauhan viitoittamaa tietä.

koko tähänastinen elämäsi johtaa tähän hetkeen

"en tajua hiusteni kasvua kun olen itseni kanssa. toisten on kerrottava meille mitä juuri sanoimme, mitä tulimme luvanneeksi: että emme koskaan katoa. että siitä ei tulisi jatkuva työ, ettei siitä tulisi urakka: olen tässä vielä, olen tässä vieläkin. Joka kolmas ruutu on poistettu, tyttö kävelee kuin animoituna. saatoit olla poissa hetken, silmät olivat kiinni."

kun mitä tahansa on aina hieman vaikea aloittaa, kun mikä tahansa hetki on hiukan vaikea liikuteltava jollei jokin ihan erityisesti siivitä, niin miksei juuri nyt, miksei juuri tämän joulupäivän saattaminen iltaan olisi suuri voitto. Mietin tällaisia paljon nykyään, mistä koostuu päivä, mistä koostuu eläminen ja arki, miten hetki erottuu itsekseen, tai aikakausi elämässä. Olen todellakin kietoutunut itseeni, elän aika-potlatchia kaikkien kiireisten keskellä! Mutta jos paikka ei ole ongelma, ajasta tulee ongelma, on aina vakioita ja muuttujia.

kiitokset lapsuudenperheelleni, vanhemmilleni ja sisarelleni, jotka viettävät täällä omaa aikaansa rinnakkain minun kanssani, samantilaisina mutta jollakin tavalla jännittävästi eriaikaisina, haluaisin tietää enemmänkin tästä yhdessäolon muodosta, ehkä olen ennen tiennytkin.

Kulttuurimme on kerta kaikkiaan kummallinen tässä asumisen normatiivisuudessaan, joka sisältää ja määrittelee yksin asumisen!

ja joulu on kummallinen, sulkeutunut juhla.