31.1.06

muutamia sanoja itsereflektiosta

Muutamia sanoja tyytymättömyydestä:
se on vertaamista, mutta se on suhteetonta vertaamista, sitä, että ottaa mitan itsestään ja siristää silmiään, asettaa mitan peukalonsa ja etusormensa väliin, katsoo kättään ja siristää silmiään nähdäkseen taustalla jotain valtavaa, talon, kilometrin mittaisen sujuvasti etenevän tekstin, valtamerimatkan purjelaivassa, rakkaudella vaalitut perennat, mitä hyvänsä. Ja se geometria siinä on pielessä aina jo alun perin. Se voi unohtua ainoastaan jos jokin vie huomion toisaalle, jos tarvitsee sormiaan ja kättään johonkin muuhun.

Muutamia sanoja sellaisuudesta:
Niin voi aina sanoa, jotakin sellaista, ja voi tuntea miten maailma kerääntyy ympärille, katseen mahdollisuudet ovat täydet 360 astetta niin kuin aina mutta jotenkin ilma lepää ympärillä, korvien ympärillä, silmien sulkeminen hetkeksi on jonkinlainen puristus, siinä hetkessä maailma tulee puristetuksi kasaan ja täsmälliseksi pisteeksi mutta siitä ei ole seurauksia koska hetki meni jo. Maailma laajeni jo ja meni. Aika-avaruus ei vääntynyt. Ei tapahtunut mitään muuta kuin se että minä sanoin.

Muutamia sanoja työnteosta:
hulluinta siinä on, miten sitä ei aina tunnista. Hartioilla on jokin paino eikä tajua kannattelevansa jotakin. Mistä tulee mieleeni tieto, jolla fysiikanopettaja meidät häkellytti: jos kannattelee harteillaan 30 kilon jauhosäkkiä, liikuttamatta sitä mihinkään suuntaan, ei täsmällisesti ottaen tee työtä. Voimaan vastaaminen vastavoimalla ei ole työntekoa. Niinpä omia ajatuksiaan vastaan taisteleminen ei varsinaisesti ole työntekoa. Vasta askel sivulle on.

29.1.06

Ajattelin ihmisten kasvoja ja nimiä, kävin läpi ihmisiä mielessäni ja ajattelin, pyytäisinkö jotakuta mukaani avantouimaan ja ketä pyytäisin. En ole ennen uinut meressä talvella vaikka olen puhunut siitä, en aikaisemmin ole pyytänyt toista ihmistä mukaani kuumaan ja kylmään. Mutta ei, on tärkeää että menen yksin. Näen taas kaiken saman, kaiken sen kiven, puun, veden eri olomuodoissaan, kaiken sen rentovartisen, puuvartisen, talvehtivan, kuolleen. On tärkeää että menen yksin hyiseen veteen.

siitä askelille tahti

Kun tämä päivä alkoi, se oli valoisa ja melko tyhjä. Olin nähnyt unta Valamon luostariin menemisestä, ystäväni saattoi minut sinne ja portin edustalla hän viimein alkoi itkeä. Kaksi muuta odottivat autossa, ilveilijät ja miimikot, heidän tehtävänään oli vain ajaa itkijä takaisin kotiin ja olla kaksi ruumiillista olemassaoloa yhden seurassa, yksi kommunikaatio, yhdenlaista kohinaa.
Minä itse jäin sinne luostariin mutta heräsin, en siksi tiedä millaista siellä oli. Yritin silti harjoittaa jonkinlaista hartautta, viivyin koko ajan jossain niin että aamu eteni, minä pysähdyin mutta aikani eteni. Minä lähdin liikkeelle ja päiväni näytti pysyvän paikallaan sivuillani. Piti äänestää, menin sinne juosten ja sen jälkeen jaksoin juoksemista, linnan ympäri ja radanvartta. Aloin tuntea väsymystä ruumiissani mutta halusin nauttia tästä, linnan ja puiden kohoamisesta ja siitä, miten tällainen talvipäivän aurinko sulkee silmät ja tuo kaikki äänet lähemmäksi kuin olisi hyvin pieni ja kulkisi paikasta toiseen jonkun toisen kuljettamana. Aloin miettiä laulun mahtia ja hyräillä hiljaa juostessani. Radan varressa vastaan tuli keltatakkinen mies, säikähdin häntä, hän säikähti minua.
Kotikadullani kohtasin naapurini, hän pääsi kävelemään vain hyvin hitaasti. Hän oli menossa äänestämään vaikka siihen kuluisi koko päivä. Hän sanoi minulle: toiset ne vain juoksevat. Me menimme kaikki, kaikista epäilyksistä huolimatta, sillä päivä oli niin kovin kaunis.
Mietin, kävelisinkö tänään vielä jääkylmään veteen. Se on yhä mahdollista, vaikka kertoisin tämän päivän iltaan asti se on vielä jäljellä, tovin ajan se on vielä elämättä. Ja ajattelen sitä joka yksinään vaeltaa ja jolla ei ole suurempaa tarvetta puhella, jolla on se laulun mahti, ja ajattelin, että tiedämme hänestä siksi, että joku kohtasi hänet ja puheli hänen kanssaan. Jonkun mielestä hän oli kiinnostava. Meidän mielestämme hän on kovin kiinnostava. Kun heräsin tänään, olin tyhjässä ja valoisassa tilassa. Aloin heti ajatella sitä, tilaa ja valoa ja olemista.

24.1.06

potlatch

jonkinlainen uhrijuhla, jossa kaikkea arvokkaana pidettyä kerätään suuriin kasoihin ja tuhotaan. Käsite on varmaankin viehättänyt jotakuta jossain vaiheessa, kun sen mukaan on nimetty musiikkitapahtuma. Onko se sitten euforista, yhteisöllistä haaskaamista, jos kolmena päivänä nähdään kaksikymmentä kokoonpanoa? Ehkä hyvinkin, vastaanottokyky ylittyy niin, että vastaanottamisesta tulee yltäkylläisyyden ja limittymisen kokemista, musiikki ei enää ole erityinen hetki ja tila, johon mennään, vaan poikkeustilainen päiväjärjestys ja olemisen puite.

Huomattava osa musiikista on improvisaatiota. Ei sellaista, joka varioisi teemaa tai täyttäisi jotain tunnistettavaa ja ennalta sovittua muotoa yksilöllisillä ja ennalta-arvaamattomilla elementeillä, vaan sellaista, jossa koossapitävä rakenne on siirretty vielä ulommas. Rakenne on jossakin kuulijoiden ja soittajien sopimuksessa. Vaikea sanoa sen tarkemmin mystifioimatta, mutta on erityisellä tavalla helppoa tuottaa jotain ainutkertaisesti. Jotakin tunnistetaan ja jotakin kyllä varmasti toistetaan, mutta se on syntaktista toistamista ja tilanteen toistamista, ei viestin tai tietyn muodon saaneen viestin.

Jostain syystä monelle jäivät mieleen rumpuja soittaneen miehen hokemat sanat "time is spiral". Juuri sen kaltainen lause jonka tahtoo kuulla toistettuna yhteydessä, josta on tehty epätavanomainen joillakin riittävillä (ei liiallisilla) keinoilla. On hyvä, luullakseni, joskus, jämähtää ajattelemaan että aika on kierteistä, eksyä ajatuksessa ja tupsahtaa taas takaisin siihen hetkeen joka oli hiukan ennen kun se tuntui merkittävältä ajatukselta, että aika on kierteistä, itseensä kiertyvää.

19.1.06

tytär joka piirsi

Hän ei tiennyt että auringosta voidaan vetää vain yksi suora häneen ja että hänestä voidaan vetää loputtomia suoria kaikkialle, mutta hän alkoi kasvaa kohti jotain senkaltaista tietoa, jotain röyhkeää ja keskenkasvuista tietoa, jota pitkin hän astui kuin kiviä pitkin virrassa.
Ja hänelle kävi niin, että hän alkoi ajatella ajattelemista, hän antoi sille nimen ja teki sitä aina kävellessään ja istuessaan, hän ajatteli eikä osannut selittää kenellekään mitä teki. Siksi hän jakautui kahtia niin voimakkaasti. Hänessä oli näyttämö ja näyttämön takainen. Hänessä oli sohva ja sohvan takainen. Hänessä oli se, joka liikkui vapaasti kaikessa tilassa, ja hänessä oli tilan ulkopuolinen. Hänessä oli se, minne hän ei koskaan päässyt, ja hänessä oli siinä tavoittamattomassa tilassa oleminen. Koska hän ajatteli ajattelemista, ihan sen vuoksi vain.
Ja koska hän piirsi piirtämistä, hän tuli lopettaneeksi sen ennen pitkää. Hän piirsi piirustusta, joka jo oli paperilla. Sen viivoja oli vaikea seurata. Olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut palata hieman takaisinpäin, ihan vähän vain, ja saada eteensä tyhjiä papereita. Ihan vain pari askelta takaisinpäin, ja tyhjä paperi joka leijailee kasvojen eteen käytävällä, koulun käytävällä.
Koska tietenkin, koulussahan hän suuren osan ajastaan vietti, hän oli keskenkasvuinen tytär.
Kotiin tultuaan hän istui sohvalla ja teki sitä, "ajattelemista". Se oli helppo keskeyttää, se keskeytettiinkin usein. Hän keskeytti sen itsekin ja siirtyi pois siitä. Mutta kuten kaikki naapuruston lapset, joiden kanssa hän oli asiasta keskustellut, hän tiesi, ettei ajattelemista voi koskaan lopettaa. Sitä on yritetty. On vimmaisesti ajateltu: nyt en ajattele mitään. Hän muistaa kokeilleensa sitä vihreän talon edustalla Joutsenkujan päässä, ja aina kun hän ajattelee ajattelemisen lopettamista, ajattelee hän tuota taloa ja kaikkea vihreää, josta auringon suorat silloin kulkivat hänen silmiinsä, pensasaitoja ja puita, joita kuvassa näkyy.

17.1.06

univalokuva

Sirkka Seljan Valokuvaaja, proosarunoja, jotka on kirjoitettu unien pohjalta. En muista mistä tiedän sen, toivoisin, että olisin vain tunnistanut ne uniksi. Huomasin lukevani toisen unia samoin kuin omiani, lahjoina. Ja mietin, mikä on ensisijainen kyvyn ilmentymä silloin, kun tekee tuollaisia tekstejä. Kertominen luultavasti, sellaisen asian kertominen joka ei ole kertomus, niin että kaikki yllätykset saavat yllättää ja kaikki pehmeästi murtuva ja rakenteesta esiin pakottautuva tehdä samankaltaisen liikkeen kuin unen muistelemisen kokemuksessa (joka tietysti jo on narrativisointia). Mahdollisimman samankaltaisen.
Itse asiassa mies, jonka tunsin vuosia sitten, Johannes nimeltään, osasi tämän taidon. Kun hän kertoi uniaan, ihmiset ja paikat vaihtuivat toisiksi ja traktori ilmestyi niin täysin luontevasti.
Niin, unet kuuluvat siihen luokkaan kokemusta joka on vähiten narratiivista, mutta monilla on silti tarve kertoa niitä. Se on sovitus itsen ja itsen välillä, tulkintaa. Ja yhtäkkiä siinä olikin. Ja jotenkin se sitten muuttui. Enkä ihan tarkkaan muista mutta jotenkin se tunnelma oli sellainen. Mitä olen yrittänyt itselleni sanoa? Miten voin olla olemassa kahdella niin eri tavalla?

Lapsuuteni kodin tavarat oli muutettu pieneen asuntoon varastohyllyille. Pinosimme värikkäitten laatikoiden päälle lelueläimiämme, lähes kaikki kissoja. Miten yksi, Topi-katti, olikin säilynyt kaikista pesuista ja leikeistä niin hyvinvoivana ja samettisena. Koira, joka yleensä lojuu sängylläni kotonani, oli toisella hyllyllä ja mietin, onko se väärässä paikassa. Siskoni pinosi sen päälle toisen leikkikoiran: nyt se saa toisten koirien seuraa.
Ikkunan sai vaivoin auki ja näin, että sen toisella puolella oli parveke. Satoi, mutta parvekkeella oli kuivaa ja lämmintä: se oli kokonaan ympäröity lasiseinillä.

13.1.06

joku toinen valoisa päivä

Oli ollut niin kauan sumuista tai pilvistä, että valo oli ehtinyt muuttua toisenlaiseksi. Se oli jo eilen, tämä on nyt toinen valoisa päivä, ja työnteko saa ymmälleen, tauot saavat ymmälleen, yhteisöllisyys saa, aloitteiden tekeminen, se, mikä on kunkin omaa, tämä kaikki saa ymmälleen.

Kun jostakin kirjoitetaan lehdessä, esimerkiksi että joukko taiteilijoita harjoitteli yhdessä maratonia varten ja perusti keskusteluryhmiä, tuli riippuvaiseksi toisistaan mutta suostui siihen luottavaisena ja mielihyvin, niin tietenkin silloin kirjoitetaan jostain mikä onnistui ja sai hahmonsa. Ei kirjoiteta mistään sellaisesta joka vain oli jonkun mielessä epämääräisenä haikailuna ja kysymyksinä, jotka siirtyivät saman tien paikaltaan.

Kun on juhlat ja juhlapuhe, onnellisen mielessä kulkevat uudestaan kaikki hetket jolloin tuntui, ettei tämä ikinä onnistu, ja miten rakkaita hetkiä ne ovat silloin, ja miten niistä tulee metaforia ja pinnanmuotoja. Toiset katsovat sen kasvoja, jota juhlitaan, näkevät niissä varmuuden ja liikutuksen ja muistavat nähneensä joskus jähmettyneen hädän ja aikaa vastaan haromisen, ja ajattelevat, että kyllä, minä näin silloinkin varmuuden.

Kun on iltapäivä jonakin päivänä arvaamatta joskus vuodenajan taitteessa, kotiinsa tullut ihminen tuntee, että hän voisi tehdä moniakin asioita, hänellä on moniakin aikomuksia ja jonkin verran energiaa johonkin, etenkin jos hän ensin istahtaa hetkeksi juomaan kahvia tai teetä, jotakin kaksiosaista juomaa joka ensin valmistetaan ja sitten nautitaan. Hän ymmärtää oman elämänsä rajallisuuden, sen, miten siihen ei mahdu kaikki ja miten siitä tulee aina puuttumaan paljon, rauhaa, lammaskoiran lailla paimentavaa kiirettä tai tylsyyttä, on aina liian vähän yhteisöllisyyttä ja varmuutta, omavaraisuutta, haltioitumisen kykyä tai käytännöllistä järkeä.

Suurin osa asioista on jonkin valinnan tulos, suurinta osaa valinnoista ei saa koskaan jäljitettyä, asioita virtaa ohitse eikä niihin ehdi tarttua, sen nimi voi olla "kevään virta" ja se voi olla kaunista. Tyytymättömyys voi yksinkertaisesti unohtua hetkeksi ja se voi olla tyytyväisyyttä.

9.1.06

laskuvarjohyppääjän puheesta

... mutta jos alkuperä jotain on, niin se todellakin on aukko muistissa ja katkos. En tiedä mitä se merkitsee kollektiivisesti, mutta yksilöllisesti tiedän mitä se merkitsee: varhaisuutta. Ei pelkästään sitä, mutta varhaisuus on paikka sille. "Alkuhämärä", sanana niin osuva että banaali. Tai se voi merkitä traumaattisuutta, ajattelin joskus, että trauma on jotakin, joka pyyhkiytyy mielestä niin että sitä muistuttava uusi asettuu sen paikalle kuin neste astiaan, ja astia on kammottavan muotoinen eikä siihen halua koskea, eikä sen paremmin uuden asian muoto kuin astian alkuperäinen sisältökään ole nähtävissä.
Mutta mitä sitten hyödyttää muistaa? Paljonkin: voi muistaa kaiken sen, joka on kaikunut sitä katkoksessa ollutta, ja kaikuakin kuullessaan kuulee kuitenkin jotain, ja kaltaisuuksia ja variaatioitakin nähdessään näkee kyllä jotain.
Yllätystä odottava liittoutuu negatiivisesti, ovelasti, sen kanssa, jonka kanssa ei liittoutua voi: koska en voi tietää kaikkea, on olemassa asioita joita en tiedä, voin olla varma niiden olemassaolosta. (Tähän pitää vielä lisätä aika, se, että asioita ilmenee...)
Kaupungissa on ollut sumuista monta päivää, tornit ja savupiiput katoavat sumuun, on mieluisaa ja rauhoittavaa että näkyvyys ei ole aina samanlaista. Ja on kovin mieluisaa se, että toisetkin näkevät saman sumun.

8.1.06

Onko mahdollista odottaa yllätystä tapahtuvaksi?
Ajatus siitä, että elämän kulku näkyisi tästä eteenpäin
ja että tulevat tapahtumat voisi johtaa tästä hetkestä, on
ilman muuta harhainen
(Tuu-tikin kuuluisat sanat: kaikki on niin kovin epävarmaa, ja juuri se saa minut rauhalliseksi, Anne of Green Gables: There's always a bend in the road,
miksi tästä asiasta puhutaan lastenkirjoissa?)
ajatus siitä, että tulevaisuuteen voisi varautua etukäteen, merkitsee sitä,
että on varauduttava muutokseen ja yllätykseen.
Onko mahdollista, onko lupa luottaa siihen että se on tulossa
samuus ei ole pysyvää, pysyvää on vain jatkuvuus muutosten ja erojen yli,
jatkuvuus ei ole samuutta.
Yllätys:
puhelimen soiminen,
mielen toisenlainen tila,
havahtuminen siihen, että jotain on tapahtunut,
jonkun näkeminen ensimmäistä kertaa,
tragedia,
mahdollisuus, jota tarjotaan,
tunne, jonka kuvitteli mahdottomaksi.

3.1.06

miten saareen mennään talvella

Saareen mennään niin, että kävellään rautatien, autotien ja joutomaan halki pysäkille, odotetaan 8-nimistä autoa, istutaan sen ensimmäisessä penkissä koko saarta pituussuunnassa halkovan tien matkan, joka on yllättävän pitkä, se käsittää metsiä ja peltoja joista jokaiseen haluaisi sijoittaa itsensä. Haluaisi että jalat polkisivat maata ja ruumis työntyisi maisemassa eteenpäin, puiden väliin ja kaislojen väliin. Mutta sen näkeminenkin on jo suuri ilo, myös katse ja mielikuvissa mieli voi työntyä maisemaan. Vaikka on kirkkaan aurinkoista, peltojen yllä on merkillistä, lumenväristä usvaa. Ohitetaan puutarha ja sen keskellä lasilla katettu puutarha, luonnollinen ja epäluonnollinen elinympäristö. Tullaan kylpylän eteen mutta jatketaan vielä hieman. Tullaan saaren kärkeen.
Siellä on oltu monta kertaa, tämä kaikki on aika toisteista. Sen ilo ei vähene siitä, se muuttuu. Olen täällä jo valmiiksi, olen mielen kuvana kyykyssä veden rajassa näkemässä kuolleita meduusoja, rantaan huuhtoutuneita ja kasaantuneita jääkiteitä tai kiviä, roskia ja lehtiä. Kivet, roskat ja lehdet näkyvät veden pinnan alta aarteina, ne ovat lähempänä ja kauempana kuin muuten olisivat, niitä voi koskettaa mutta ennen kaikkea ne voi nähdä. Vesi ei piilota niitä eikä paljasta niitä, se näyttää ne, ja jos upottaa veteen kätensä, vesi näyttää kädet.
Olen myös aina valmiiksi puun sylissä. Puun runko kasvaa jonkin matkaa maata pitkin, mutta sitten se on jostain syystä vapautunut tuulen otteesta ja kasvanut viistosti ylöspäin, kasvattanut oksistaan ja neulasistaan katoksen sille divaanimaiselle istuimelle, jonka runko muodostaa. Kun istuin ensimmäistä kertaa puun sylissä, minua hermostutti. Kaikki oli niin ilmeistä, niin riippuvaista ja lainattua, ajatus siinä istumisesta juoksi kaukana edelläni, kertomus siitä, miten istuin siinä, seurasi aivan kannoillani. Mutta vuosien kuluessa hermostuneisuus on haihtunut. Olen ymmärtänyt, millainen kertomus tämä on.

1.1.06

niin ja vuonna 1902

"siellä hän nyt elää teroitetun näkönsä valokorkeudessa ja karaistuneen tahtonsa korkeimmassa hehkussa.
Ja juuri tässä tietoisuudessa itsestämme ja kärsimyksistämme ja persoonallisuutemme kasvamisesta piilee kauhistava puoli meidän tuskiamme ja ilojamme.
Sillä nainen tältä päivältä tietää olevansa yksinäisyyteen tuomittu"

tuomittu ja nostettu.
yksilöllisyytensä vähenemistä ei ole mahdollista haluta.
liittymistä on mahdollista haluta.
Tämä päivä on ensimmäinen, yksinäinen, koska ajalla on oltava hahmo.
(Se, jolla on puuhaa, tuskin huomaa tätä.)

(lainaukset poimittu teoksesta Elisabeth Dauthendey, Uusi Rakkaus, kirja kypsyneille hengille, 1902.)
Tällainen vimma: tahtoisin kuulla mahdollisimman monen ihmisen kertovan yksin asumisesta.
Se on niin merkillinen normatiivinen epänormatiivisuus. Leikkautuu pois suurimmasta osasta kuvia, jotka esittävät ihmisiä, heidän päiviään ja iltojaan, heidän tapaansa jakaa aika ja tekeminen. Näissä kuvissa on lähes aina useampia ihmisiä jotka jakavat aikaa ja tilaa keskenään.
Ja silti: kahdeksantoista vuotta täyttäneen oletetaan muuttavan huoltajiensa kodista omaansa, pitäähän yksin voida asua, on hyvä asua yksin ainakin jonkin aikaa, opiskelija-asunnot ovat yksiöitä, kerrostalot ovat yksiöitä täynnään.
Pitäähän kaiken, mitä päivään, iltaan, yöhön kuuluu, mahtua yhteen huoneeseen. Eihän ihmisen elämään välttämättä kuulu maasto, jossa liikutaan erilaisista tekemisen paikoista toisiin, uuden kuun pihakeittiöön, ullakkokamariin, salonkiin. (Voi millaisen romantiikan asentankaan sille vastapainoksi...)
Psyyke rakentuu sen mukaiseksi. Omaan tilaan on kummallinen kärsimystä aiheuttava riippuvuussuhde. Tämä ei ole ollut mahdollista kovinkaan monta vuosikymmentä (naisten työssäkäynti, opintotuki?) eikä se ole edelleenkään mahdollista suurimmassa osassa maailmaa. Aamiainen itsekseen, nukkumaanmeno itsekseen, säätilan näkeminen ikkunasta itsekseen, siivoaminen itsekseen, viihtyminen itsekseen ja itsekseen tunnettu huolien lisääntyvä paino, kun hämärtää.
Miksi se tuntuu minusta välillä täysin käsittämättömältä, täysin kestämättömältä, vaikka tiedän sen olevan niin normaalia, normatiivista, ja niin perustava olotila minulle (niin minun aikuinen minäni on perustettu). Tahtoisin kuulla, onko se toisistakin käsittämätöntä.

Kesällä lopetin runon näin: "En ollut ratkaissut paikkani arvoitusta, en tiennyt
minne tekoni menevät. En ollut ostanut tätä maatilkkua
tai noita seiniä.
Olin kiinni pienillä hakasilla.
Mutta miten tätä paikkaa rakastinkaan."
Tämä puutaloasunto ja sen piha, mitä ajan ja tilan yltäkylläisyyttä. (Silloin tosin yksinoloni oli muotoa "kumppani on Sodankylässä".) En valita, mutta ihmettelen. Huhuilen itselleni äänettömästi: täälläkö olen? Tästäkö paikasta lähden tapaamaan muita ihmisiä, tähänkö paikkaan aina palaan, ja se siis on paikka, jossa ei ole muita kuin minä? Olenko käsittänyt jotain väärin: onko aina niin? Jos vieressä nukkuu joku, jos viereisessä huoneessa nukkuu monta vielä pienikokoista ihmistä, onko se paikka, johon viimeiseksi ennen nukahtamista asetutaan, siltikin vain yhden ihmisen paikka?

Ja tahtoisin verrata omaa yhden ihmisen paikkaani toisten ihmisten paikkoihin, yksinolollakin hahmo vain jaettuna, muuten se on vain puutetta...