tytär joka piirsi

Hän ei tiennyt että auringosta voidaan vetää vain yksi suora häneen ja että hänestä voidaan vetää loputtomia suoria kaikkialle, mutta hän alkoi kasvaa kohti jotain senkaltaista tietoa, jotain röyhkeää ja keskenkasvuista tietoa, jota pitkin hän astui kuin kiviä pitkin virrassa.
Ja hänelle kävi niin, että hän alkoi ajatella ajattelemista, hän antoi sille nimen ja teki sitä aina kävellessään ja istuessaan, hän ajatteli eikä osannut selittää kenellekään mitä teki. Siksi hän jakautui kahtia niin voimakkaasti. Hänessä oli näyttämö ja näyttämön takainen. Hänessä oli sohva ja sohvan takainen. Hänessä oli se, joka liikkui vapaasti kaikessa tilassa, ja hänessä oli tilan ulkopuolinen. Hänessä oli se, minne hän ei koskaan päässyt, ja hänessä oli siinä tavoittamattomassa tilassa oleminen. Koska hän ajatteli ajattelemista, ihan sen vuoksi vain.
Ja koska hän piirsi piirtämistä, hän tuli lopettaneeksi sen ennen pitkää. Hän piirsi piirustusta, joka jo oli paperilla. Sen viivoja oli vaikea seurata. Olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut palata hieman takaisinpäin, ihan vähän vain, ja saada eteensä tyhjiä papereita. Ihan vain pari askelta takaisinpäin, ja tyhjä paperi joka leijailee kasvojen eteen käytävällä, koulun käytävällä.
Koska tietenkin, koulussahan hän suuren osan ajastaan vietti, hän oli keskenkasvuinen tytär.
Kotiin tultuaan hän istui sohvalla ja teki sitä, "ajattelemista". Se oli helppo keskeyttää, se keskeytettiinkin usein. Hän keskeytti sen itsekin ja siirtyi pois siitä. Mutta kuten kaikki naapuruston lapset, joiden kanssa hän oli asiasta keskustellut, hän tiesi, ettei ajattelemista voi koskaan lopettaa. Sitä on yritetty. On vimmaisesti ajateltu: nyt en ajattele mitään. Hän muistaa kokeilleensa sitä vihreän talon edustalla Joutsenkujan päässä, ja aina kun hän ajattelee ajattelemisen lopettamista, ajattelee hän tuota taloa ja kaikkea vihreää, josta auringon suorat silloin kulkivat hänen silmiinsä, pensasaitoja ja puita, joita kuvassa näkyy.