univalokuva

Sirkka Seljan Valokuvaaja, proosarunoja, jotka on kirjoitettu unien pohjalta. En muista mistä tiedän sen, toivoisin, että olisin vain tunnistanut ne uniksi. Huomasin lukevani toisen unia samoin kuin omiani, lahjoina. Ja mietin, mikä on ensisijainen kyvyn ilmentymä silloin, kun tekee tuollaisia tekstejä. Kertominen luultavasti, sellaisen asian kertominen joka ei ole kertomus, niin että kaikki yllätykset saavat yllättää ja kaikki pehmeästi murtuva ja rakenteesta esiin pakottautuva tehdä samankaltaisen liikkeen kuin unen muistelemisen kokemuksessa (joka tietysti jo on narrativisointia). Mahdollisimman samankaltaisen.
Itse asiassa mies, jonka tunsin vuosia sitten, Johannes nimeltään, osasi tämän taidon. Kun hän kertoi uniaan, ihmiset ja paikat vaihtuivat toisiksi ja traktori ilmestyi niin täysin luontevasti.
Niin, unet kuuluvat siihen luokkaan kokemusta joka on vähiten narratiivista, mutta monilla on silti tarve kertoa niitä. Se on sovitus itsen ja itsen välillä, tulkintaa. Ja yhtäkkiä siinä olikin. Ja jotenkin se sitten muuttui. Enkä ihan tarkkaan muista mutta jotenkin se tunnelma oli sellainen. Mitä olen yrittänyt itselleni sanoa? Miten voin olla olemassa kahdella niin eri tavalla?

Lapsuuteni kodin tavarat oli muutettu pieneen asuntoon varastohyllyille. Pinosimme värikkäitten laatikoiden päälle lelueläimiämme, lähes kaikki kissoja. Miten yksi, Topi-katti, olikin säilynyt kaikista pesuista ja leikeistä niin hyvinvoivana ja samettisena. Koira, joka yleensä lojuu sängylläni kotonani, oli toisella hyllyllä ja mietin, onko se väärässä paikassa. Siskoni pinosi sen päälle toisen leikkikoiran: nyt se saa toisten koirien seuraa.
Ikkunan sai vaivoin auki ja näin, että sen toisella puolella oli parveke. Satoi, mutta parvekkeella oli kuivaa ja lämmintä: se oli kokonaan ympäröity lasiseinillä.