31.7.07

Olimme olevinamme

Astuimme miinusmerkkiseen ja olimme olevinamme
asumassa siellä, ilma väreili toisenlaisuudesta,
kaikki tavanomaiset vektorit olivat päinvastaisia.
Ruohikolla kävellessä korret ponnahtivat painavan
askelen voimasta ylös ja kosketus oli stimuloiva.
Kaikki mikä laskeutuisi, kuten kaste,
pirskottui meistä poispäin, entropiset tapahtumat
olivat huvittavia, hajonnutta kasautui yhteen.
Tämä outo maailma sitoi meidät kuin kimpuiksi
ja kuitenkin hajotti kaiken sisäpuolisen ulkopuolelle,
avaruusromun kaltaiseksi kehäksi, katseltavaksi,
siinä ne kiersivät: huomionkipeys, kauna, viisaus,
sananlaskut, pyhimyksen katseesta avautuva kanava,
kirkas pieni peilinsirpale, myötätunto, hämmentely,
eriytymätön valkoinen ja eriytymätön punamusta.
Aikamme siellä hupeni, väitteet, jolla sitä kuvasimme,
alkoivat jo kiertyä itseensä ja maalata maalauksen päälle,
meitä alkoi jo kiusaannuttaa, katsekontakti oli liiaksi,
lauseiden muodostamisen mahdottomuus alkoi jo väsyttää,
olimme valmiita tuntemaan painon sekä sumeuden kallossa
ja elämänkulun kosteuden sekä tavallisen tuulen.

Kun kuvitellaan alkuperäistä

Jos kuvittelemme alkua, on kuin janalle laskeutuisi
pysähtynyt olio joka sitten alkaa liikkua janalla.
Ja on kuin joku olisi voinut nähdä tuon olion sen
alkuperäisessä tilassa, jos olisi seissyt siinä vieressä katselemassa.
Tämä on väärin. On ollut eriaikaisia liikkeellelähtöjä
mutta ei mitään staasista,
on kyllä ollut kuvia staasiksesta, se on olennaisesti sama
kuin kuvat, ja niitä on aina ollut.
Kertomus ojentaa alkunsa selän taakse katsomatta sinne.
Mutta kun keikkuva vene, keinuheppa ja ankka luotiin,
ne laskettiin maahan vieterit vedettyinä suoraan liikkeeseen.
Ja luodessa, laskiessa, pyöräytettiin filmikelaa vähän taaksepäin,
miinusmerkkiseen, imaginääriseen, niin että oli aina jo jotain
tapahtunutta, niin huolekas oli pyrkimys staasiksen välttämiseksi.
Sillä sitä ei olisi voinut olla olemassa kuitenkaan.
Kaikki keskustelut siitä kiertyvät silmukaksi,
se pitää kaikkien vain hyväksyä, ja hyvä käytäntö on,
että yksi keskustelija ojentaa sen toiselle kuin juomalasin
ja siitä juodaan mitään sanomatta, koska siitä ei osattaisi
mitään sanoa kuitenkaan.

1.7.07

Hän puhdisti huoneen lattian, ensin harjalla ja lopuksi kuuraamalla. Hän tyhjensi hellan pesät ja tuhkaluukun tuhkasta ja palamattomista kekäleistä. Hän huuhteli laskiämpäriä kunnes se ei haissut niin pahalta, irrotti tahriintuneet hyllypaperit ja levitti sijaan uudet. Varpailleen nousten hän koetti huoneen ainoan kaapin päällystä ja sai sormiinsa harmaata, tahmeaa pölyä. Se saisi jäädä myöhemmäksi, kuten ikkunat. Niitä peitti täplikäs lika, mutta sateen ja pyörteilevän tuulen vuoksi niiden peseminen nyt olisi mieletöntä. Vuodevaatteiden tuulettaminen olisi kovasti rauhoittanut hänen mieltään, olisi ollut hyvä antaa niiden olla kokonainen päivä kirkkaassa, viileässä ulkoilmassa ja sitten piiskata ja harjata ne perinpohjaisesti. Sateen vuoksi hän tyytyi puistelemaan niitä ovella miten taisi. Pedattuaan sänkyyn puhtaat lakanat hän ripusti pukunsa naulojen ja narun avulla huoneen nurkkaan ja pingotti ylimääräisen lakanan niiden eteen. Olisiko nyt levättävä vai yritettävä löytää itsestään lisää tarmoa? Kahvin keittäminen, kaikki siihen liittyvä puuhailu ja tulen äänet, olisivat suloisesti jouduttaneet kodikkuutta ja oman huoneen tuntua, mutta kahvi saattaisi karkoittaa levon kiihdytetystä mielestä. Hän istuutui sängylle ja yritti tunnustella ajatuksiaan ja tunteitaan. Oliko ympäristö toisenlainen ja hän itse sama, vai oliko jokin muutos käynnistynyt myös hänessä. Hän tunsi ikään kuin säpsähtävänsä, liikahtavansa nopeasti, mutta niin, että vaikutus oli päinvastainen. Oli kuin hän olisi säpsähtänyt rauhallisempaan asentoon, kuin jokin hänessä olisi lähes huomaamatta laskeutunut, jäsenet, luut ja jänteet löytäneet edullisemman, vähempiä ponnisteluja vaativan aseman suhteessa toisiinsa. Muutos ei voisi olla huonompaan suuntaan. Hän ei osannut sanoa mihin varmuus siitä perustui. Tai osasi sittenkin: se ei perustunut mihinkään. Mikään tässä huoneessa ei asettunut sen takeeksi, ei punainen, pinttynyt ja hangattu emalivati, eivät ikkunalasien väliin viileään pantu voi ja maito, ei sivustavedettävä puusohva. Niissä kaikissa tuntui asuvan matalan vireyden tila, jonkinlainen perustava, vastaanottava tyhjyys, kenties uteliaisuus. Makaamaan asettuessaan hän saattoi nähdä ikkunasta puiden latvat ja reunoilta kirkastuvan, punertavan taivaan. Tämän huoneen temperamentti oli hänelle tuntematon, sillä hänen temperamenttinsa ei vielä ollut kiinnittynyt siihen. Hän ei tiennyt, millaisia hänen seuraavat mielenliikkeensä olisivat ja mikä ne aiheuttaisi.