kaupunkijuhannus

Pisimmät päivät ovat menneet kaupungissa
jota mittailin kuin ulkomaata tai maastoa
ja joka laajeni minulle tilaksi nähdä sisäisyyttä.

Ensin ei näkynyt juuri mitään. Unohdan,
näkyikö lopultakaan, sillä kiinnyin niin paljon
juuri siihen tyhjän valkokankaan hetkeen.

Maallepako oli tapahtunut tälle kaupungille,
jäämisessä oli jotain uhmakasta, toisenlaista
ylellisyyttä kuin jokaisen oma kansallismaisema.

Ylellisyyttä, tietysti, sitä en kiistä. Joutilaisuutta
ja kokemusta siitä että tämä kaikki eksteriööri
on minun interiöörini nurinpäin kääntyneenä.

Astun kuvaan reunasta ja katselijalle (joka on
toinen minä) se on retrospektiivisesti juuri
niinkuin pitääkin, kun kuljen sen poikki.

Ei se kyllä totisesti niin ollut, minua väsytti,
hylätyksi tulemisen tunne vaani minua,
kunnes sitten retrospektivisesti se keveni.

Penkki, tyhjä katu, puistokäytävä, jossakin
lohduttoman ja viehättävän välissä sillä läpeensä
tutulla tavalla kuin olojen paikat ovat.

Piirsin, niinkuin on tullut tavaksi, joitakin
hahmoja paperille viivat toistensa lomassa
ja läpinäkyvinä.

Mietin, mitä tarkoittaa tottuminen, miten
pitkä aika siihen pitää varata ja miten jokin
niin hidas tuntuu.

tietämistä koskevia harjoituksia

Tietoa syntyy lausumista ja intuitiivisesti. Pyri siihen, että intuitiivisesti saamasi tieto koskisi vain sinua itseäsi ja suhdettasi maailmaan. Jos sinusta tuntuu, että intuitiosi luo sinulle kuvan jonkun toisen suhteesta maailmaan, ota itsesi mukaan kolmanneksi: sinulla on tietoa suhteestasi jonkun toisen maailmasuhteeseen.

Jos toinen tarjoaa sinulle lausuman, joka käy yksiin intuitiivisen kuvasi kanssa, älä anna sen retrospektiivisesti vahvistaa aavistustasi tiedoksi menneisyydessä - vaikka keskustelussa sanoisitkin "kyllähän minä sen tiesin" ja vaikka se teistä molemmista tuntuisi hyvältä.

Kun saat uutta tietoa joka kumoaa tai muuttaa vanhan, ota se vastaan mutta sijoita se vanhan tiedon yhteyteen, ei sen paikalle. Pyri säilyttämään niiden välinen ristiriita, jatkuvuus ja epäjatkuvuus muistisi rajoissa.

tila ja musiikki

Remontoiva naapuri ajaa pihaan ja jättää ovet auki. Hänen näppärä oranssi autonsa muuttuu suurikokoiseksi stereolaitteistoksi joka soittaa radiokanavaa. Hän itse kulkee kellarin ja takaluukun väliä, purkaa jatkojohtoa kelalta ja polttaa tupakkaa työrukkaset kädessä. En ymmärrä hänen tapaansa olla musiikissa: hän tuntuu olevan siitä täysin välinpitämätön ja kuitenkin hän haluaa että se aaltoilee talojen välissä ja puiden alla. Se tulee myös terassille ja pihakeinun luo ja alkaa vetää minua mukaansa, ajatukseni eivät pysy koossa noin suostuttelevan musiikin läsnäollessa.
Musiikki on sentimentaalista ja vetoavaa, sen melodiat ja rytmit ovat tarkkaan harkittuja pidetään niitä sitten miten tusinatavarana tahansa. Naiset ja miehet laulavat hyvin kirkkailla äänillä hyvin hennoista asioista. Oikeastaan kun ajattelen tuota eleetöntä miestä kuuntelemassa tätä popmusiikkia on melkein kuin ajattelisin häntä linnunpesä tai pesussa haalistunut lapsen nuttu käsissään.

Tilaa täytetään: sitä otetaan omaksi hajamielisillä liikkeillä. Ollaan tekemässä jotain ihan muuta, on puuhaa, ja musiikki tai pihan vihreys on sivuseikka: jonkinlaista olemassaolon reunoilla tuntuvaa tuttuutta tai mukavuutta. Mutta minussa se herättää muistoja siitä kun olin ehkä kahdentoista ja oli kesä ja musiikki tulvi autostereoista. Silloin nimen omaan minä tahdoin että se tulvii autostereoista. Ja olin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, musiikin sentimentaalisuus vei ja pyyhki minua pitkin maisemaa, kykenin pysymään aisoissa vain siksi että tämä sentimentaalisuus oli tuttua: tuulen, puiden ja maailman jotain vielä voimakkaampaa.
En kasvanut välinpitämättömäksi musiikille ja epäsensitiiviseksi tilalle. En ainakaan uskoisi niin. En uskoisi sen näyttävän siltä ulkoapäin.

ja sitä paitsi

Suunnaton varovaisuus ja huolehtiminen oli usein seurausta -

ajattelin joskus, että jos lapsena kerrankin olisin ajanut polkupyörällä päin jotakin,
käteni olisi murtunut ja olisin itkenyt, ehkä sitten kaikki olisi ollut jotenkin toisin.
Polkupyörä olisi saanut kolauksen sekin.
Ikkunasta olisi näkynyt vuoria, asuinpaikka olisi ollut
toisenlainen, talossa olisi ollut kaksi kerrosta.
Portaiden ylätasanteella olisi ollut kohta josta kaiteen päälle
voi kiivetä ja kaiteen päältä voi pudota.
Liikenne olisi kohissut, tai sitten vesi olisi kohissut, tuuli olisi
kohissut rinteillä ja tuonut arvaamattomasti sateita,
tulvat olisivat nousseet.
Parin viikon ajan kaikki olisi ollut pois paikaltaan,
koulut suljettuina ja kaupoissa pelkkiä säilykkeitä -
tätä juuri tarkoitan, poikkeustilassa näyttäytyy selvimpänä
arki ja tavallinen, siis esineet, siis syöminen ja liikkuminen.
Pikkutyttö joka kahlaa saappaat jalassa katua.
Pikkutyttö joka on raahannut polkupyöränsä vajan katolle
turvaan. Nukkensa. Puista autoa ajavan nukkensa ja nallensa.
Jotka rikkoutuivat ja olivat siellä sekä täällä.
"Me olemme surullisia, hämmentyneitä sulkakyniä, pikku sakset ja murehtiva kynäveitsi."* Mikä ihmisiä kannattelee?
Paineen vastustamista, paineen tasaamista.
Ja samoin kuin "hän" heijastuu maailmalle, tulee tarjotuksi kaikille,
samoin esineet, kun ne animoidaan, voivat ottaa kaikkien tunteet
ja sisältää ne,
sisältää vieläpä olemassa olemisen yleisen kauhistuttavuuden
sellaisena kuin se nähdään.
Sellaisena kuin se parhaimmillaan nähdään rikkoutuneessa
esineessä, peilissä
joka ei aivan heijasta, tarkkaan rajatussa jonka rajat menivät rikki,
kappaleessa, yksikössä.


*Cavalcanti

Narratiivisista sopimuksista

Narratiivinen hierarkia on eräänlainen sopimus siitä, kuka tietää mitäkin. Missä vaiheessa lapsuutta hyväksymme hän-muodossa kerrotun sisäisen monologin, sen, että salaisinkin paljastuu vaikka "hän" ei itse sitä paljasta?
Sen ainakin muistan, miltä tuntui sorvata kokemuksistaan senmuotoisia lauseita, heijastaa oma sisäavaruus sillä tavalla ulospäin että se oli edelleen vain yhden kokemusta,
häntä väsytti koulupäivän jälkeen ja hän mietiskeli kävellessään pesäpalloa, miten se olikin aina niin painostavaa vaikka myös kesä ja vapaus olivat jossain sen lähettyvillä, ehkä nuo toiset löysivät sen paremmin, usein kävi niin että hän luuli katsovansa taivaalla lentävää palloa mutta tajusikin sitten sen kesän ensimmäiseksi pääskyseksi

se oli siis edelleen vain yhden kokemusta, mutta minusta oli tullut merkillinen säteilytin. Säteilin sen ulospäin sille kaikkitietävälle, joka sitten kertoo sen ja jolle minä olen hän.
Vastakohta muumipapan lasipallolle jossa puutarha näkyy, jotenkin yhteiseksi tullut yksityinen, ja sen vuoksi se myös hävetti. Hänenä olemisessa sillä tavalla, että hän ei pelkästään kävele vaan yhtäkkiä tuntee tunteita jotka toiset saattavat kuulla, oli jotain yllättävää hybristä.
Sitä paitsi: hän ei tajunnut ajattelevansa itseään, hän ei huomannut ihastuneensa omiin ajatuksiinsa vaan keskittyi mielestään olemisensa reunoihin, pensasaitoihin ja tutun ympäristön keväiseen uudenlaisuuteen... Minäkertoja toi itse itsensä esiin. Hän ei tuonut.

Sopimus siitä kuka voi kertoa mitäkin sisältää kaikenlaista jännittävää: etuoikeuksia joita voi ottaa: kerrotuksi ja nähdyksi tulemista.