seisaus

aikoinaan minä päätin että minun kulttuurissani vietetään talvipäivänseisausta. aloin tuoda sen luokse kaikenlaista ritualistista.
minulle käveleminen oli aina melko ritualistista, ja kerran muistan taivaan olleen minulle niin suosiollinen että talvipäivänseisausta peitti valkoinen sumu, ja pientä suojeltua metsää ympäröivää peltoa jää ja kova lumi, ja sain mennä hukkaan pellolla.
sen jälkeen etsin toistuvasti sitä sumua ja ajattelin, että ilman sitä talvipäivänseisaus on jotenkin vajavainen.
ja ajattelin että ilman oikeanlaista peilin kirkastumista talvipäivän seisauksen jälkeinen aamu on jotenkin vajavainen.
suojeltu metsä oli suojeltu, muinaismuistoalue, se oli kerran lahjoitettu minulle ja sanottu että sinä saat tämän kaiken vähäisen maan.
se oli niin pieni että sen läpi näkyi.
en yrittänyt piiloutua sinne vaan riitti että suoritin toisille käsittämätöntä rituaalia ja olin poissa jopa itseltänikin, kukapa ei sitä kunnioittaisi, kukapa ei sitä myötäeläisi.

"Ja sitten ajattelin, nopeasti ja hämmentyneesti, että mahdankohan minä sittenkään tahtoa sitä vakautta jota olen tässä toivonut itselleni. Ja sitten ajattelin sitä, miten ihmiset hakeutuvat kaikenlaisiin keitoksiin joissa he sekoittuvat ja saostuvat. He ottavat heidän hämmentämisensä ilomielin vastaan. Esimerkiksi he menevät katsomaan elokuvaa, joka koostuu nopeasti vaihtuvista mustista ja valkoisista ruuduista, ja ennen kuin he näkevät elokuvan, he katselevat muutaman minuutin ajan paperille kirjoitettua tekstiä siitä miten elokuvan katsominen voi laukaista heissä migreenin, epileptisen kohtauksen tai ahdistustilan. Musiikki soi ja teksti on kirjoitettu vanhanaikaisin kirjaimin ja suorastaan ilkkuu, se tulee tuolta puolen, sen ovat kirjoittaneet ne jotka jo katsoivat ja paljon enemmän, he suunnittelivat, he ovat uutta ihmisluontoa joka on ilmeisesti jättänyt varomisen taakseen. Että kuten kolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia kulkevan junan ikkunoista katseleva voi voida pahoin, niin myös voi voida pahoin se joka katselee tätä välkkyeläintä. Ja katsellessaan tekstiä ja sen jälkeen katsellessaan välkkyeläintä ihmiset tuntevat iloa ja helpotusta siitä että ovat taas jättäneet turvallisen taakseen ja poistuneet staasiksesta ja heille tapahtuu nyt jotain. Heidän ja kankaan välissä liikehtii jokin kuvio jota ei todellisuudessa ole. He ovat mielissään nähdessään jotakin mitä ei todellisuudessa ole, koska juuri eilen he epäilivät onko heidän arkipäiväänsä todellisuudessa olemassa. Kyllähän me voimme tulla hämmennetyiksi, voimmehan? Ja vaikka tänään olen ripustanut nuo kauniit verhot ikkunaan ja katson ikkunastani nyt näiden verhojen takaa, niin voinhan edelleen mennä piiloon niiden taakse niin että vain sääreni näkyvät, vaikka kukaan ei näkisikään minua, eihän haittaa vaikka jakaudun kahdeksi, häneksi joka on piilossa ja häneksi joka jo sepittää tapahtuneesta kertomusta jollekulle joka ei vielä ole tullut mutta saanhan pian poistua tästä tilasta ja nähdä itseni ja kankaan välissä jotakin, joka on kiistatta olemassa nyt? Välkkyeläimen, ja päivän joka on toisenlainen, ja kissan siitä huolimatta että jokin ei koskaan palaa, kuten se, kun isoäiti piti kädestä ja sanoi: kissa Sebastian? Kissa Sebastian, jota ei todellisuudessa ollut olemassa, tuli merkitykselliseksi vasta paljon myöhemmin. Se tuli merkitykselliseksi heti kun tultiin ajatelleeksi että tässä kuvassa on läsnä lapsuuden vakaus joka ei hylji leikkiä ja illusorista. Syksyn lehdissä oli kuolemaa ja talojen takana oli vierautta, ja sisällä talossa tapahtui parhaillaan jotakin ja puhe kissasta jota ei ollut herättää tietenkin levottomuutta. Hämmennä lasta, liekuta lasta, vaulussa vemmelpuun. Pidin sanoista joita en ymmärtänyt, hakeuduin uudestaan ja uudestaan niiden äärelle. Kissa on ja ei, on ja ei, se välkkyy. Mahdanko etsiä vakautta sen välkkeestä?"

Rajasin silmäni mustalla

"Rajasin silmäni mustalla.
Peilimaailmassa oli valoisaa, piti ollakin
että saatoin vetää viivan ripsien rajaan
ja sisä- ja ulkopuolen rajaan
ja silmäluomen sisäpinta on kostea, väri leviää siihen kuin
laveeratulle paperille, se on todellakin jo sisäpuolella minua
koska se on niin kostea. Väristä jäi pieniä mustia hippuja minun
silmiini, itse väri todellakin oli aineellista ja piiloutui silmään.
Peilimaailmassa oli valoisaa ja kun hetken ajan oli katsonut
itseään silmiin, mustiin silmiin, ne eivät enää olleet niin mustat
ja väriä saattoi lisätä. Vaihtelin, näytin nuoremmalta, paljon
nuoremmalta ja minulla oli toisenlainen elämä. Sillä minulla
joka katseli peiliin ei ollut mustalla rajattuja silmiä vaan
sillä minulla joka katseli peilistä oli. Se ei ollut naamio
koska se ei peittänyt. Kun olin odottanut tuota hetkeä olin
tuntenut että menen jonnekin ja viivyn siellä jonkin aikaa.
Niin olikin. Kun tulin sieltä pois silmissäni oli edelleenkin
pieniä mustia hippuja. Ihmettelin tuota, miten silmieni pinnasta
oli äkkiä tullut pinta. En tiennyt mistä tämä maali on tehty enkä
tiennyt onko se tehty samalla menetelmällä kuin aavikolla,
muistin nimittäin miten tuareginainen rajasi mustalla silmänsä
ja tyttärentyttärensä silmät. Sitten hän istui vaiti ja käyttäytyi
hyvin jokaisella hengenvedollaan.
Kun olin odottanut tuota hetkeä olin tuntenut
että tapaan tänään itseni. Niin olikin.
Emme kertoneet toisillemme vielä kaikkea."

staasis ja eks

" - miten elokuvateatterissa usein ennen elokuvan alkua minun on todella painokkaasti toistettava itselleni että olen nyt tässä eikä tätä voi enää peruuttaa. Muuten on mahdollista että nousisin ylös ja muille katsojille häiriöksi tunkeutuisin pimeässä takaisin ovelle ja ulos, menettäisin lippuni hinnan ja menettäisin elokuvan, koska en voisi mitenkään perustella itselleni ettei minun nyt juuri pitäisi tehdä jotakin muuta. Siksi ajattelen että elokuvateatteri on kulkuväline joka on jo liikkeellä ja on turhaa ja vaarallista yrittää hypätä pois. Nämä kaksi tuntia tässä pimeässä minä tulen olemaan tästä eteenpäin. Sen sijaan on aivan toista tulla jälkeenpäin ulos elokuvateatterista, silloin vain hieman pyörällä päästään seurataan ulos johtavia kylttejä, ei ole mitään muita mahdollisuuksia. Jopa huvipuistossakin voi kiertää uudestaan jonon hännille ja maksaa uudestaan ja ajaa vuoristoradassa uudestaan. Tai voi sanoa rakastetulleen että tahtoisi pukea mekon takaisin päälleen jotta toinen voisi riisua sen toisen kerran. Mutta miksi juuri sellainen säntäily, äkillisesti pois elokuvateatterista, olisi todellista itsensä kuuntelemista? Miksi juuri sellainen silmien sulkeminen ja palikkatornin hajottaminen olisi asioiden panemista järjestykseen? Elokuvan nainen teki asiat siinä järjestyksessä kuin ne hänelle olivat mahdollisia, hän kelasi aina hetken kuunneltuaan seuraavaan kappaleeseen ja hän halusi aina mennä pois, hänessä ei ollut mitään logiikkaa paitsi se, että loogisuuden puutteessa on aina siirryttävä, jos ei voi perustella itselleen täysin, miksi on juuri tässä, on heti mentävä johonkin toisaalle. Hän joi viskiä, joten minäkin ajattelin, että seurattuani ulos johtavia kylttejä kuljen ensin katuja pitkin kotiin, katson jokaisesta ikkunasta sisään saadakseni selville, olisiko jokin syy minulle mennä sinne, ja kotiin päästyäni juon lasillisen viskiä siitä pullosta jossa on valkoisen hevosen korkki. Se on merkittävä viski. Mutta olin toisenlaisessa mielentilassa, en tahtonut ajatella hellästi paikkoihin, esineisiin ja merkkeihin kiintymistä, vaan ajattelin sitä, mitä viskiä juodessani tekisin, mikä olisi mahdollisimman impulsiivista, kun en juuri nyt kuitenkaan voi lähteä rautatietä pitkin säkki selässä ja jättää kotiani. Päätin että se olisi ei mitään, en tekisi mitään, ja ehkä rajaisin silmäni mustalla, on niin kauan siitä kun viimeksi kokeilin miltä se näyttää. Mutta ehkä en tekisi edes sitä sillä on merkillistä katsoa itseään peilistä niin pitkään, toivon että katsoisin mutta on mahdollista etten siltikään katso."

vieras elämä

Seison keskellä huonetta kädessäni kupillinen teetä, on aamupäivä. Elämäni muuttuu vieraaksi reunasta alkaen.
Vieraus etenee sitä pitkin, se ei vielä ulotu kaupunkiin. Kuvittelin aina että kaupunki on jotain muuta, nyt se on jotain muuta. Että se pysyy ikuisesti tuntemattomana ja että sinne astuessaan on itse joku toinen. Vieraus saavuttaa aamupäivän ja irrottaa sen, ojentaa sen kohti sitä tyhjää aurinkoista tilaa joka toisena aikana oli aamupäivä. Siihen kuuluivat kahvilat joiden ovissa kilahtaa kello ja joissa istuu joku murtunut. Jonkun murtuneen läsnäolo on väistämätöntä siellä.
Ja mielikuvassa, jossa on kirjapinoja, on aina myös suru. Muistelisin, että ne kirjapinot lähes kannattelivat kattoa siinä, vieras elämä oli huterasti rakennettu koska kuvittelin että ihmiset sinä aikana ovat jo kuin pylväitä, ylettyvät kirjapinojen lailla ylös asti ja kannattelevat kattoa. Heidän liikkuessaan kaikki romahtaa eikä se ole heille ongelma. Kuvittelin kaupunkilaiset sellaisiksi. Kuvittelin että kun astun kaupunkiin ja kaupungin portti suljetaan takanani minusta tulee sellainen.
Naapuri katsoo minua silmiin hetken ajan, hän on alhaalla kujalla, minä olen ylhäällä kivijalan päällä kädessäni kuppi teetä, ja vieraassa kuvitelmassa hän olisi ehkä murtunut ja tulossa luokseni viinipullon kanssa ja siitä alkaisi kertomus ja jokin laivamatka ja joku uppoisi ja voisi niin rajusti pahoin että menehtyisi. Keskellä on tuttu naapuri ja reunoilla on äkkiä purjelaivojen ajan koko julmuus. Tai jäätävän kylmä junamatka tai sietämätön kohtalo despootin rinnalla tai orpous ja hyljeksittynä eläminen. Tai sitten vain joku joka työskentelee toimituksessa ja tulee tapaamaan rakastettuaan joka polttaa tupakkaa ja vetää sukkia jalkaansa sängyn laidalla, ja joku joka kuuntelee radiota yöllä tai kirjoittaa ystävälleen sähkeen jossa vaatii tätä tulemaan heti jos ei tahdo tunnolleen ystävänsä itsesurman hirvittävyyttä. Tämä kaikki on luultavasti lähtöisin niistä kirjapinoista, tai julisteista seinillä. Eikä edes niitä kirjapinoja tai niitä julisteita ole olemassa.
Kun elämäni muuttuu vieraaksi, se muuttuu läpinäkyväksi ja sen läpi näkyvät sarjana kaikki menneet kuvitelmani elämästä. Mitään siitä ei todellisuudessa ole olemassa.
Mutta kuvittelin aina, että edessäpäin olisi toiseksi muuttuminen, että en tulisi olemaan tämä. Kuvittelin, että jonakin päivänä tulisin elämään vieraassa elämässä, ja että vieraassa elämässä olisin tuttu kaiken vierauden kanssa, liikkuisin siinä kuin henki, onnettomuusalttiina ja neuvokkaana kuin ihmistä suuremmat jumalat.

Kävelimme suolla

Me kävelimme suolla ja hän kertoi, miten kaunista hänen mielestään on sepittäminen. Sepittää, sanakin on miellyttävä. Sitten puhuimme siitä miten sepittäminen on kuitenkin aivan toinen asia kuin kusettaminen, valheen on oltava vielä paljastuttuaankin yhtä nautittava. Kuljimme puiden ja polkujen päällä ja nauroimme jollekin makeasti. Kyykistyin kallion viereen kuusen alle ja näin siitä suon kuin avoimesta ovesta. Kurjenrahka on nimetty sen mukaan, miten kurjet siellä mielellään levähtävät, rahka viittaa kai sammaleeseen tai toisinpäin. Yksi näistä vihreistä on sammalenvihreä. Kuvittelimme ihmistä, joka heräisi ennen kuin kurjet heräävät: hänen täytyisi nukkua makuupussissa lintutornin puulattialla nopeasti pimeimmät tunnit. Pitkospuita pitkin kuljetaan pienestä saaresta toiseen, vastaan tulee muun muassa Pikkukoira, se on täysin kuriton hyppijä eikä sitä kielletä. Nelijalkainen koira ei ikinä uppoaisi ojaan, se juoksisi siitä seitsemästi edestakaisin pelkkää tiedonjanoaan. Vesi puiden vieressä on punertavaa, sherryn väristä, ja maapohja kaikkinensa on aseteltu sen alle nähtäväksi. Tästä en pääse eroon, kerroin hänelle, tunnen tarvetta tuijottaa kasvinosia ja pinnanmuotoja matalan, kirkkaan veden alla. Niinpä kävelin hitaasti sivuttain, katsellen vedenalaista pienen matkan kerrallaan, kunnes oli aika astua metsän portista metsään. En muistanut sulkea silmiäni vaikka itse sanoin että aidattomasta, muurittomasta portista käydessä kannattaa sulkea silmät. Portti joka seisoo yksinään on maaginen portti. Aina kun kasvillisuus lisääntyi, suon haju tuli vastaan, olisi tarvittu todella tarkka nenä kertomaan, oliko se toisenlainen kuin edellisessä saaressa. Suon tuoksua ei ole olemassakaan, hän väitti, eikä savun tuoksua. Yritin ajatella asiaa ja ehdotin, että savun tuoksu on ehkä rajattu, kihartuva viittaus savun hajuun. Tuoksulle ei ole verbiä, hajulle on verbi, ja siksi sen sisään voi mennä, se on siis aistimisen kokonaisuus. Tätä keskustellessa olimme tulleet saareen jossa on kahdeksan pitäjän rajapyykki. Myöhemmin tulimme nuotiopaikalle eikä meillä ollut tulitikkuja. Yritin kertoa siitä miten isoisäni toinen pupilli oli hiukan avaimenreiän muotoinen, mutta sitten en osannutkaan kertoa siitä, en esimerkiksi osannut sanoa, miten hyvin hän näki. Suolle tahtoisi mennä, ja tahtoisi mennä sinne minne on vaikeinta, mahdottominta mennä. Mutta parasta on kiertää se ja kulkea sinne vain katseellaan. On hämmästyttävää miten katseella voi kulkea. Lopulta näkyi yksi suuri kurki, jossa kaikki oli pitkää, näkyi millainen on kuhan kuono, miten sateenkaarimetsä aukeaa (se ei ole täällä) ja miten vihreä väri kerääntyy kun sitä katselee.

(kiitokset T:lle suohavainnoista)

Ompeluseura

Kuinka monta teitä siis oli siellä?
Olet kyllä aivan pihalla, sanoin jo että kymmenen tai kaksitoista.
En vain ymmärtänyt sen tilanteen dynamiikkaa, en osannut kuvitella sitä.
Sellaista se oli, että me istuimme suurin piirtein ympyrässä ja meillä jokaisella oli jotain tehtävää käsillemme. Keskustelimme kyllä, mutta tilanne kulki hiukan toisin kuin yleensä. Keskustelun kulku ei ollut tilanteen rytmi, ei yksistään. Oli toinen rytmi, jonka jokainen koki yksityisesti omissa käsissään. Tai minä koin, ehken voi puhua kuin itsestäni. Käsityön vauhti oli jonkinlainen kävelyvauhti jota tilanne seurasi. Tilanne ratsasti sillä. Se oli tilanteen virtaus. No, niin arkista se oli, myöskin, arkista ja kevyttä, niin että voisin yhtä hyvin käyttää loputtomia metaforia tai ei mitään metaforia.
Eikä sinua vaivannut se, että tilanne oli varta vasten luotu?
Se ei vaivannut minua hiukkaakaan, se yksinomaan vapautti. Ja aina kun jokin on varta vasten luotu eleellä, joka merkitsee otsikon antamista ja rajausta, mieleeni tulee myös se, millaista sosiaalisuus oli ennen vanhaan. Otsikon antamisella on paljon intertekstejä. Ennen vanhaan oli seuroja, oli ohjelmallisia iltamia, piirejä ja salonkeja. Ehkä se liittyy siihen että elettiin yhteisössä ja vallitsi tehtävänjako. Tai ehkä nämä ovat puhtaasti kirjallisia mielikuvia. Me osallistuimme sosiaaliseen konventioon, ja kuten voin kuvitella tapahtuneen ennen vanhaan, kun käytöstapojen ja hierarkian kullekin suoman paikan suojasta kurkisteltiin toisia, niin mekin kurkistelimme toisiamme kiinnostuneina.
Ja te söitte jotakin.
Kyllä, me söimme hyvää ruokaa ja leivonnaisia, jotka herättävät kiitollisuuden.

Vuonna 2002 löydetty sfinksi

Kerameikon oli jo kaivettu ja valmis. Kaikki tiesivät että tässä on muinainen hautausmaa. Epigrammit puhuivat selkeää kieltään: minä olen kivi jonka pystytti sureva poika,
jonka synnytti kuollut nainen, jonka raskaaksi saattoi taudin tappama mies.
Minä olen harmaa ja juhlava kivi jonka kaiversi kädentaitoinen kuulusta kaupungista.
Oli kuitenkin tiehankkeita. Kaksituhatta vuotta vanhoja tiehankkeita joihin oli tarvittu
tukea, miekalla saavutettavaa mittavaa tukea sekä sopivaa harmaata kiveä.
Kun vanhan tien alustaa sittemmin kaivettiin, löydettiin sfinksi.
Sfinksi, kuristaja, oli sittemmin kuristanut vähemmän ja tukahduttanut lähinnä
metaforisesti, tuomalla palan kurkkuun, tuomalla elämän arvoitukset liian lähelle.
Hän oli maassa siten, että hänen soikeat, puhtaat kasvonsa sattuivat ensimmäisenä lapion
ja pensselin alle. Hänellä oli palmikoidut kiharat molemmin puolin päätä.
Hän hymyili. Hänen hymynsä oli ensimmäinen merkki hänestä maan päälle.
Kirottu siunattu hymy. Ilmeinen arvoituksellinen hymy. Mona Lisan hymy
on siitä korkeintaan heijastusta. Minä olen harmaa juhlava kivi jonka kaiversi
tuntematon kädentaitaja. Minä olen harmaa juhlava kivi joka otan khimairan naisen hahmon,
kysyn sinulta. Minä harmaa juhlava kivi kysyn sinulta mitä tahansa, juuri sen,
mitä kysyt itseltäsi minua tuijottaessasi. Mitä sinä kysyt itseltäsi muinaista tuijottaessasi.

Silphe

Ei, en ole tiennyt mitään hyönteisistä. Tai ehkä jotakin sentään,
sillä tunsin sinut heti. Näin sinut jo ovelta, kellertävän hahmon pöydän alla.
Olit käynyt selällesi ja oikaissut koipesi, sitten laskostanut ne rintasi ja vatsasi päälle
kuin veneessä haudattava kuninkaallinen. Tuntosarvesi, yhtä pitkät kuin ruumiisi, olivat suorat ja eheät. Tulin lähemmäksi kuin varmistuakseni sinusta, tarpeettomasti.
Nyt tiesin jo ääriviivat ja saatoin nähdä tukirakenteet,
sinut oli rakennettu kuin vene tai soitin, poikittaiset puolat, pohja ja kansi.
Aavistin massasi ja kovuutesi, että olet painava kuin koru ja salamannopea.
Jos menetät pääsi, elät vielä viikon, pidätät hengitystäsi melkein tunnin, ei sinua
niin vain mestata tai ajeta maanpakoon.
Olisin tutkinut sinua suurennuslasilla, ei, olisin tutkinut sinua
nurin käännetyillä kiikareilla jotka loitontavat sinut. Mutta niin vain äkkiä seisoin harja ja rikkalapio kädessäni. A problem in your room? Yes, a little problem, vastasin ja avasin oven
siivoojalle. Hän näki sinut ja heilautti käsiään hieman ilmaan, olkapäitään, tuhahti
sinulle, käden käänteessä lensit ulos ikkunasta. Sieltä olit tullutkin, siivooja kertoi,
joskus tuuli tuo sinut, kun ikkuna on auki, ei ongelmaa. Mutta entä talossa, itse
talossa sisällä? Joka talossa, minun talossani, joskus. Jokainen talo, jokainen ihminen.
Ei ongelmia. Tuletko takaisin? Jätänkö valon palamaan sinulle yöksi?
Kun Angelika astui ovestaan hiukset pörrössä kerroin hänelle ensin nimeni ja sitten sinusta.
Menenkö puhumaan merelle sinusta, voin puhua merimatkoista ja soittimista,
ruumiin ja kuoren painosta, kenties oman herkkähipiäisen sieluni myöhemmästä lennosta, soitinten kuorista, rapinasta ja vihellyksestä.

Luulen, että näin unta opettajasta. Hän oli pieni nainen ja poltti savukkeita, paljon. Luulen että olen tavannut hänet monta kertaa elämäni aikana, hän on aina ollut aurinko. Sain pyytää vesilasia kolmesti ennen kuin se tuotiin, elokuun helteinen päivä on täyttänyt rantakahvilan. En nähnyt ketään hänen kaltaistaan täällä. Hänen täytyy olla jossakin toisaalla, ehkä hän on ryhtynyt kirjoittamaan romaania, hänellä on täysinäinen tuhkakuppi kirjoituspöydällään. On liian kuuma ja kissa tulee vaatimaan huomiota juuri nyt. Hänen tekee mieli juoda viiniä vaikka on vasta aamupäivä. Hänellä on miesystävä tai naisystävä joka on matkoilla. Mitä hän on opettanut? Onko se ollut hänelle toisarvoista? Hänen nuoruudessaan koulutus oli tasapäistävää. Hänen piti sanoa kovalla äänellä, puhua raivokkaasti itsensä paikasta. Minä näen samat ihmiset tässä kahvilassa kuin ennenkin, työntekijät ovat ylikuormitettuja, kun huomautan että pyysin vesilasia kolmasti nuori nainen sanoo "tiedän". Mietin opettajaa, hän on tottunut joko ranskalaiseen tai espanjalaiseen kahvilakulttuuriin, hänellä on parempaakin tekemistä kuin tuohtua, hän naurahtaa. Tupakan voi aina sytyttää. Hän on tietoinen sen vaaroista, kerran hän kokeili hypnoosiakin mutta jokin sellainen istuu ihmisessä niin syvällä. Pysyvät kuvitelmat siitä miten joku toinen hänet näkee, vaikka ihmiset vaihtuvat ja muuttuvat, miten niillä kaikilla voisi pääkopassaan olla samat mielikuvat? Ikään kuin kukaan olisi projektori joka heijastaa itsestään vain muutaman kuvan, liian pienellä hevosella ratsastavan kömpelyksen, haaveilijan, joka kuljeskelee niin pienessä metsässä että siitä näkyy läpi, ahmatin, luulosairaan? Minä pidin häntä aina suvereenina. Ajattelin, että hän tietää muiden pitävän itseään suvereenina, että se on puku jonka hän tarkistaa, harjaa, puhdistaa päivittäin. Tulen ajatelleeksi erityistä koukkua jolla varsikenkien nauhat pujoteltiin kiinni. Tulen ajatelleeksi kauneudenhoitovälineitä jotka valmistettiin norsunluusta, kaikesta uhanalaisesta. Syystä tai toisesta ajattelen vanhan maailman ja harvalukuisten asioita.

Fiktiivinen nainen kahvilassa

Pihan toiselta puolelta, oviaukosta näin sekä kissan että sen, miten joku yritti tavoittaa kissaa, ojentuva käsi näkyi.
Kukat maljakossa olivat verrattoman kauniita, niiden kauneus sijoittui oleskelun seuraavalle tasolle, kunhan olin ennättänyt lukea lehden ja saapui toimeton hetki, ymmärsin paitsi että kukkia oli maljakossa myös niiden sommittelun viehättävyyden.
Jäin kahden useiden asioiden kanssa samanaikaisesti.
Luonteenlaatuni, liiallinen ja hioutumaton, pörhisti kylkiään ja harjaansa hienokseltaan.
Kanojen ja kukon äänet kuuluivat, niistä ei ollut sen enempää sanottavaa, ne olivat jo kylliksi huutomerkki näin keskellä kaupunkia.
Muistelin tarinan naista joka siivosi neuroottisesti ja pesi mattoja meressä, ui mattojensa kanssa meressä, olikohan minusta tulossa hänen kaltaisensa? Vimmaista uimista kesän viimeisinä lämpiminä päivinä, uimista kuin suurta voimainkoitosta.
Kun sulki silmänsä ja tavoitti mielessään kaupungin ilmaa, tunsi pyörteilyä taivaalla: kaiken mikä lämmittää, helpotuksen, nopeat oivallukset siitä miten olla avuksi. Ailahtavan vihamielisyyden, kaunan, tuon jokaisen rintakehän ympärille kiertyvän epävarmuuden, synnyinlahjan ja ihmisen osan.
Kaikki vikuroivat liikkeet joilla kaupunkilaiset yrittävät päästä eroon itsestään. Kaikki nyökkäykset ja hyväilevät liikkeet joilla he avasivat itsensä uudestaan ja astuivat sisään.

Fiktiivisen naisen valitus

"En tiedä mikä tahmea väsymys minuun on taas hiipinyt, en muista miten kauan on siitä kun olin valpas ja virkeä. Nämä raskaat päivät, kuin vedestä raskaat tai savua hengittäneet päivät, kuin ainainen matalapaine sijaitsisi jossakin auringonpaisteesta huolimatta. Matalapaineessa minä elän, siksi en kuljeskele rantakaduilla paistattelemassa illan valossa kuten muut, en osta jäätelökojusta jäätelöä: en kenties mielestäni ole ansainnut minkäänlaista hemmottelua. Ja kun kuvittelen onnellisen ihmisen elämää, kuvittelen sen aina toisenlaiseen asumukseen kuin omani, toisenlaisiin kalustuksiin. Minäkö sitten en rakastaisi asuntoani, minä, joka aina niin hellin sanoin kuvailen sitä toisille, ylistän puutarhan herttaisuutta ja olemisen mutkatonta runollisuutta täällä! Mutta kuitenkin, kun kuvittelen mielessäni onnellista ihmistä, en ota itseäni edes muovailtavaksi aihioksi, en lisäile tai poista elämästäni mitään, yritän vain hieman huonolla omallatunnolla karistaa sitä kannoiltani. Kuin huomaamatta pyyhkisivät kohta kylkiä ja poskia kiukun ja turhautumisen puhurit... ne veisivät kenties edes pölyä mennessään.

"Onnellista, onnellista elämää ajattelen kun muistan erästä ystävääni, sitä, miten hän on järjestänyt päivänsä järjestämättä niitä ollenkaan: miten hän seisoo kädet taskussa pää melkein kattoa hipoen, ehkä hieman nojailevassa, kepeässä, valppaassa asennossa, valkoista seinää vasten. Ei ole asiaa maailmassa joka ei lopulta hänen editseen kulkisi, hänen ei tarvitse kuin ojentaa kätensä. Kaiket päivät hän viettää tarkkaavaisessa harjoituksessa joka ei väsytä häntä ollenkaan: maailman tutkimisen hän aloittaa aina siitä, mihin hänen mielensä kallistuu, siitä, mikä kulkeutuu häntä kohti. Kirjasta toiseen, kadulta toiselle, näytöksestä toiseen.
Niin, olen ehkä itsekin joskus viipyillyt samanlaisessa ilahtuneessa tilassa. Sellaisessa, jossa ruumis aamulla herätessään kertoo mitä tarvitsee ja mieli tästä tehtävästä intoutuneena suuntautuu jo johonkin, ulospäin ja eteenpäin. Melkein kuin ruumiillista työtä, urheilua, mutta kaunosieluisessa merkityksessä. Yksinäisyys ei sitä tilaa minulta riistänyt, sillä olinhan silloinkin yksin. Ehkä onkin juuri niin, että menetin yksinäisyyteni.

"Viivähdän tässä ehkä juuri siksi. Yksinäisyyden ja alakuloisuuden kokemus on niin verrattomasti paljon parempi jos sen ehtii kunnolla ymmärtää, jos sen päästää kunnolla kotiinsa vieraaksi. Sen ylittämättömät keskustelunlahjat pääsevät oikeuksiinsa... se muodostuu tilaksi joka edes etäisesti muistuttaa niitä huviloita, niitä runollisen kesän lakipisteitä, niitä piilopaikkoja, niitä aristokraattisen hämärän ja filosofian paikkoja.
Siitä kasvaa, sanalla sanoen, yksinäisyyksien verkosto johon liittyä. Kuin saaristo tai tähdistö, se on paitsi erillisyyden ja yhteenliittyvyyden käsittävä kokonaisuus, myös yleisesti kauniina pidetty, sattumalta syntynyt harmonia, hengittävä ja kallisarvoinen.
Voi elämän värikkyyttä, suoranaista riemunkirjavuutta, ja kaikkia yrityksiä tyylinmukaistaa sen värejä!
Ja niin näen taas mihin alkemiaan olen ryhtynyt. Siitä en toki soimaa itseäni, pidän sitä parhaana mahdollisena askareena, kuin petivaatteiden tuuletuksena... kuin tuuletuksena. Sillä ulkoilman tuoksu kertoo meille aina jotakin. Välttämättä ei mitään tähdellistä mutta se kertoo että huoneemme ulkopuolella on alati vaihtuva maailma."

Innocence ja museo

viattomuus 1

se oli allegoria, sillä tavalla rinnakkain olivat valkoiset ja muunväriset vaatteet.
mitä allegoria tekee nykyään? toista kuin ennen: sen ei tarvitse kertoa kokonaista kertomusta
ja sitten vihjata, että kertomus vastaa toista kertomusta. Se voi ottaa jonkin tyylikauden, perinteen, genren
ja sijoittaa sen keskelle tyylikaudetonta, perinteetöntä, genretöntä. Toisin sanoen meidän todellisuuttamme. Siinä merkityssä tilassa kaikki, mitä kerrotaan, saa vertautuvan ja analogisen suhteen meidän todellisuuteemme. Oli se sitten analogisesti narratiivista ja eheästi vertautuvaa tai ei.

ajat ovat läsnä samanaikaisesti. Miten ylipäänsä tunnistamme oman aikamme niiden joukosta? Voimme valita paikan ajasta. Voimme valita Qwenselin kahvilan.

Tunnistamme oman aikamme kun mietimme, mikä on se järjestelmä joka erilaisia kausia arvottaa ja antaa merkityksiä niille.

Kohisevaa, pulppuilevaa vettä kuvataan: vettä on kuvattu toistuvasti. Kuvataan siis myös veden kuvaamista ja vedenalaisen kuvaamista.

viattomuus 2

havainto: niin monien että yleistettynä lähes kaikkien kulttuurien varhaisemmista ajoista löytyy taidetta ja käyttöesineiden koristelun perinnettä, joka pyrkii kohti outoa. Ihmishahmot ovat niin groteskeja, leikillisiä ja mittasuhteiltaan vieraita, ettei voi olla kyse näkökulmaerosta: tuskin on koskaan ollut kansaa joka olisi nähnyt ihmisen sellaisena tai edes kauniin ihmisen sellaisena. Entä sitten khimairat, välitilan olennot ja elottoman ja elollisen sulautumat? olennot jotka ovat samalla kirjainmerkkejä ja puhuvat omaa nimeään? Moniselitteisyys, joka on kuvallista, ikään kuin kuvaa voisi lukea palindromisesti kaikkiin suuntiin? Unikuvasto vaikuttaa hämmästyttävän universaalilta, epäluotettava havainto tosin sekin. En pääse tästä mihinkään, ihmiset pyrkivät estetiikassaan ja poetiikassaan paitsi kauniiseen ja merkitykselliseen, myös outoon. Todellakin "ihmiset". Olkoon epäluotettava havainto, en pääse siitä.

Niinpä ei ikinä ole ollut sellaista viattomuuden aikaa jolloin merkitykset olisivat pelkästään denotatiivisia ja merkkijärjestelmän tarkoitus vain viitata hyödylliseen, käsinkosketeltavaan tai käsitteellisesti tarpeelliseen poissaolevaan. Myös tarpeettomaan viitataan. Käsittämättömään ja siihen mikä tuntuu syntyvän vasta viitatessa. Jos sellainen viattomuuden aika on ollut, se edeltää kaikkea, varmaan aikakäsitystäkin.

Mutta siitä huolimatta oma aikani antaa merkityksiä ja arvoja kaikille muille ajoille.

nematocera tipulidae

Jaan huoneen hyönteisten kanssa. Yökkösten kausi on tosin jo ohi, se aika jolloin niitä saapuu joka illaksi kolme tai neljä. Ne eivät tule ulkoa. Niillä on jokin pesä tai valistusta edeltävä varjoista sikiämisen paikka joissain. Yöperhosen siiven kosketus nukkuvan poskea vasten... metaforana se kyllä menisi. Valoa kohti, valoa kohti ja kuolemaan. Kaarnanpalasta muistuttava jokin joka lentää päättömästi ja räpyttelee.
Yökkösten aika on ohi mutta eilen illalla makuuhuoneeni lattiaa ryömi kovakuoriainen. Tämä pitää ymmärtää: se ryömii kuten hämähäkki, lattioita ja seiniä pitkin, on musta ja tuntematon, mutta sillä on lisäksi siivet. Sen kilpi aukeaa kuin siilo tai vallihauta. Se oli kuitenkin niin pieni että ohitin sen kuin olisimme olleet eritasoristeyksen eri tasoissa, ajattelin, että kulkekoon tuosta maton reunaa. Myöhemmin pimeässä kuulin kolinaa ja räminää jonka on oltava peitinsiiven ääntä ja peitin itseni ja kasvoni lakanalla –
– mutta ennen kaikkea kuitenkin sinä, Daddy-Long-Legs. Tulet aina sisään ikkunoista etkä ikinä osaa ulos. Tulet kaksin kappalein ja kolmin kappalein löydyt parin päivän päästä käpristyneenä lattialta. Etkö tajua? Kun nostan tiskiharjan tiskialtaasta, kun kumarrun kohti pistorasiaa, kun siirrän lehtipinoa, olet jotenkin aina juuri siellä ja sekoilet näkyviin jalkoinesi. Tunsin sinut jo lapsena eikä nukkumisesta ollut puhettakaan jos rapinasi kuuluu katonrajasta, jos istut sekä etuoven että takaoven pinnalla ei sisään kerta kaikkiaan pääse. Olen toki rauhoittunut, olen kiinnostunutkin sinusta, olet iso ja tutkittava, lentävä hämähäkki, mutta onko sinun oltava niin mieletön? Suuosasi ovat heikosti kehittyneet ja tulet toimeen toukkana saamallasi ravinnolla, et edes tahdo mitään.
Minussa herättää täysin hillittömiä reaktioita (huidon sillä mikä kädessäni sattuu olemaan) sellainen, joka on pientä, korumaisen kaunista, kiinnostavaa kuin kiderakenteen mallinnus, omissa puuhissaan viihtyvää, runollista. Se kaikki liian nopea liike ja kohti tuleminen. Se kaikki mielettömyys ja tarkoituksettomuus.

Land's End

Olen tullut maan loppuun, kun sulkee silmät, kuulee oikealla ja vasemmalla korvalla tyrskyn äänet kuin meren haukkaavat leuat. Kallioille on perustettu vartiopaikkoja, jokin saattaisi tulla mereltä, ja nykyisin ne tallentavat tietoa haaksirikoista, merikilpikonnista, paistattelevista haista, näkyvyydestä Scillyn saarille ja Beaufortin asteikosta.
Hautakummuilla kasvaa saniaisia, on ymmärrettävää tulla haudatuksi tänne tuhansia vuosia sitten. Neljän seikkailevan lapsen luolat ovat todellisuudessa hengenvaarallisia, aallonmurtajakin on äärimmäisen vaarallinen kaikkina aikoina, graalin malja metallilieriö vihreässä hämärässä. Tyrskyjen korut, henkiin herättäminen, pieni nysäpyrstö lintu, ja viimeinkin saniaiset.

Mutta itse Land's Endin päälle on rakennettu toinen Land's end, kartassa oleva rasti on piirretty myös maastoon niin että on vaikea erottaa merkittyä merkitsijän alta. Ja siihen liitetyt merkitykset: kolme tähteä, laadukkaita illallisia joka ilta, viimeisen labyrintin sisäänkäynti, sisäänpääsymaksu ja erityinen laadukas puinen lelu. Cornilaisia toffeita kiitokseksi kissasta huolehtijalle. Mutta Land's End pakenee,
missä meri todella alkaa ja maa loppuu, mikä vuoroveden aika on ja miten innokkaita meren valkoiset hevoset. (Beaufortin asteikolla ne ilmestyvät ensin satunnaisina, sitten ilmeisempinä.) Eikä siihen voi kävellä, siinä ei voi seisoa. Sitä voi korkeintaan edustaa jokin paalu jossakin missä vielä on turvallista.

Samaan aikaan suojelutyöt ovat käynnissä, haaksirikon myrkylliset jätteet on kerättävä pois ja kerrottava mielettömille vaaroista. Tästä saa kävellä. Tästä alkaa äänimaisema, maa loppuu, visuaaliset tapahtumat vähenevät. Täällä saa unohtaa historian ja maantieteen ja olla itsensä merkkipaalu. Muistaa historian ja maantieteen hajamielisesti, sumuisessa ja kuluneessa metaforassa. Olla tästä kaikesta huolimatta kohdalla.

kaupunkijuhannus

Pisimmät päivät ovat menneet kaupungissa
jota mittailin kuin ulkomaata tai maastoa
ja joka laajeni minulle tilaksi nähdä sisäisyyttä.

Ensin ei näkynyt juuri mitään. Unohdan,
näkyikö lopultakaan, sillä kiinnyin niin paljon
juuri siihen tyhjän valkokankaan hetkeen.

Maallepako oli tapahtunut tälle kaupungille,
jäämisessä oli jotain uhmakasta, toisenlaista
ylellisyyttä kuin jokaisen oma kansallismaisema.

Ylellisyyttä, tietysti, sitä en kiistä. Joutilaisuutta
ja kokemusta siitä että tämä kaikki eksteriööri
on minun interiöörini nurinpäin kääntyneenä.

Astun kuvaan reunasta ja katselijalle (joka on
toinen minä) se on retrospektiivisesti juuri
niinkuin pitääkin, kun kuljen sen poikki.

Ei se kyllä totisesti niin ollut, minua väsytti,
hylätyksi tulemisen tunne vaani minua,
kunnes sitten retrospektivisesti se keveni.

Penkki, tyhjä katu, puistokäytävä, jossakin
lohduttoman ja viehättävän välissä sillä läpeensä
tutulla tavalla kuin olojen paikat ovat.

Piirsin, niinkuin on tullut tavaksi, joitakin
hahmoja paperille viivat toistensa lomassa
ja läpinäkyvinä.

Mietin, mitä tarkoittaa tottuminen, miten
pitkä aika siihen pitää varata ja miten jokin
niin hidas tuntuu.

tietämistä koskevia harjoituksia

Tietoa syntyy lausumista ja intuitiivisesti. Pyri siihen, että intuitiivisesti saamasi tieto koskisi vain sinua itseäsi ja suhdettasi maailmaan. Jos sinusta tuntuu, että intuitiosi luo sinulle kuvan jonkun toisen suhteesta maailmaan, ota itsesi mukaan kolmanneksi: sinulla on tietoa suhteestasi jonkun toisen maailmasuhteeseen.

Jos toinen tarjoaa sinulle lausuman, joka käy yksiin intuitiivisen kuvasi kanssa, älä anna sen retrospektiivisesti vahvistaa aavistustasi tiedoksi menneisyydessä - vaikka keskustelussa sanoisitkin "kyllähän minä sen tiesin" ja vaikka se teistä molemmista tuntuisi hyvältä.

Kun saat uutta tietoa joka kumoaa tai muuttaa vanhan, ota se vastaan mutta sijoita se vanhan tiedon yhteyteen, ei sen paikalle. Pyri säilyttämään niiden välinen ristiriita, jatkuvuus ja epäjatkuvuus muistisi rajoissa.

tila ja musiikki

Remontoiva naapuri ajaa pihaan ja jättää ovet auki. Hänen näppärä oranssi autonsa muuttuu suurikokoiseksi stereolaitteistoksi joka soittaa radiokanavaa. Hän itse kulkee kellarin ja takaluukun väliä, purkaa jatkojohtoa kelalta ja polttaa tupakkaa työrukkaset kädessä. En ymmärrä hänen tapaansa olla musiikissa: hän tuntuu olevan siitä täysin välinpitämätön ja kuitenkin hän haluaa että se aaltoilee talojen välissä ja puiden alla. Se tulee myös terassille ja pihakeinun luo ja alkaa vetää minua mukaansa, ajatukseni eivät pysy koossa noin suostuttelevan musiikin läsnäollessa.
Musiikki on sentimentaalista ja vetoavaa, sen melodiat ja rytmit ovat tarkkaan harkittuja pidetään niitä sitten miten tusinatavarana tahansa. Naiset ja miehet laulavat hyvin kirkkailla äänillä hyvin hennoista asioista. Oikeastaan kun ajattelen tuota eleetöntä miestä kuuntelemassa tätä popmusiikkia on melkein kuin ajattelisin häntä linnunpesä tai pesussa haalistunut lapsen nuttu käsissään.

Tilaa täytetään: sitä otetaan omaksi hajamielisillä liikkeillä. Ollaan tekemässä jotain ihan muuta, on puuhaa, ja musiikki tai pihan vihreys on sivuseikka: jonkinlaista olemassaolon reunoilla tuntuvaa tuttuutta tai mukavuutta. Mutta minussa se herättää muistoja siitä kun olin ehkä kahdentoista ja oli kesä ja musiikki tulvi autostereoista. Silloin nimen omaan minä tahdoin että se tulvii autostereoista. Ja olin kaikkea muuta kuin välinpitämätön, musiikin sentimentaalisuus vei ja pyyhki minua pitkin maisemaa, kykenin pysymään aisoissa vain siksi että tämä sentimentaalisuus oli tuttua: tuulen, puiden ja maailman jotain vielä voimakkaampaa.
En kasvanut välinpitämättömäksi musiikille ja epäsensitiiviseksi tilalle. En ainakaan uskoisi niin. En uskoisi sen näyttävän siltä ulkoapäin.

ja sitä paitsi

Suunnaton varovaisuus ja huolehtiminen oli usein seurausta -

ajattelin joskus, että jos lapsena kerrankin olisin ajanut polkupyörällä päin jotakin,
käteni olisi murtunut ja olisin itkenyt, ehkä sitten kaikki olisi ollut jotenkin toisin.
Polkupyörä olisi saanut kolauksen sekin.
Ikkunasta olisi näkynyt vuoria, asuinpaikka olisi ollut
toisenlainen, talossa olisi ollut kaksi kerrosta.
Portaiden ylätasanteella olisi ollut kohta josta kaiteen päälle
voi kiivetä ja kaiteen päältä voi pudota.
Liikenne olisi kohissut, tai sitten vesi olisi kohissut, tuuli olisi
kohissut rinteillä ja tuonut arvaamattomasti sateita,
tulvat olisivat nousseet.
Parin viikon ajan kaikki olisi ollut pois paikaltaan,
koulut suljettuina ja kaupoissa pelkkiä säilykkeitä -
tätä juuri tarkoitan, poikkeustilassa näyttäytyy selvimpänä
arki ja tavallinen, siis esineet, siis syöminen ja liikkuminen.
Pikkutyttö joka kahlaa saappaat jalassa katua.
Pikkutyttö joka on raahannut polkupyöränsä vajan katolle
turvaan. Nukkensa. Puista autoa ajavan nukkensa ja nallensa.
Jotka rikkoutuivat ja olivat siellä sekä täällä.
"Me olemme surullisia, hämmentyneitä sulkakyniä, pikku sakset ja murehtiva kynäveitsi."* Mikä ihmisiä kannattelee?
Paineen vastustamista, paineen tasaamista.
Ja samoin kuin "hän" heijastuu maailmalle, tulee tarjotuksi kaikille,
samoin esineet, kun ne animoidaan, voivat ottaa kaikkien tunteet
ja sisältää ne,
sisältää vieläpä olemassa olemisen yleisen kauhistuttavuuden
sellaisena kuin se nähdään.
Sellaisena kuin se parhaimmillaan nähdään rikkoutuneessa
esineessä, peilissä
joka ei aivan heijasta, tarkkaan rajatussa jonka rajat menivät rikki,
kappaleessa, yksikössä.


*Cavalcanti

Narratiivisista sopimuksista

Narratiivinen hierarkia on eräänlainen sopimus siitä, kuka tietää mitäkin. Missä vaiheessa lapsuutta hyväksymme hän-muodossa kerrotun sisäisen monologin, sen, että salaisinkin paljastuu vaikka "hän" ei itse sitä paljasta?
Sen ainakin muistan, miltä tuntui sorvata kokemuksistaan senmuotoisia lauseita, heijastaa oma sisäavaruus sillä tavalla ulospäin että se oli edelleen vain yhden kokemusta,
häntä väsytti koulupäivän jälkeen ja hän mietiskeli kävellessään pesäpalloa, miten se olikin aina niin painostavaa vaikka myös kesä ja vapaus olivat jossain sen lähettyvillä, ehkä nuo toiset löysivät sen paremmin, usein kävi niin että hän luuli katsovansa taivaalla lentävää palloa mutta tajusikin sitten sen kesän ensimmäiseksi pääskyseksi

se oli siis edelleen vain yhden kokemusta, mutta minusta oli tullut merkillinen säteilytin. Säteilin sen ulospäin sille kaikkitietävälle, joka sitten kertoo sen ja jolle minä olen hän.
Vastakohta muumipapan lasipallolle jossa puutarha näkyy, jotenkin yhteiseksi tullut yksityinen, ja sen vuoksi se myös hävetti. Hänenä olemisessa sillä tavalla, että hän ei pelkästään kävele vaan yhtäkkiä tuntee tunteita jotka toiset saattavat kuulla, oli jotain yllättävää hybristä.
Sitä paitsi: hän ei tajunnut ajattelevansa itseään, hän ei huomannut ihastuneensa omiin ajatuksiinsa vaan keskittyi mielestään olemisensa reunoihin, pensasaitoihin ja tutun ympäristön keväiseen uudenlaisuuteen... Minäkertoja toi itse itsensä esiin. Hän ei tuonut.

Sopimus siitä kuka voi kertoa mitäkin sisältää kaikenlaista jännittävää: etuoikeuksia joita voi ottaa: kerrotuksi ja nähdyksi tulemista.

Myöhempi teos

Joku kirjoitti jossakin että Charlemagne Palestinen Music for Big Ears ei ole kovin merkittävä teos, että se vain toistaa aiempia ideoita, kehittelee niitä tavalla joka ei ole niin kovin omaperäinen. Kaikkialla maailmassa on kirkkoja joissa on suuria kelloja, monilla ihmisillä on käsiä ja jalkoja joilla soittaa niitä. On totta että kellojen soinnit, joissa isku ja metallin värähtely aukaisee himmeän hopeanvärisen mutta eri sävyissä heijastelevan, ylä-äänistä ja harmonioista täyttyvän kentän, sekoittuvat ja limittyvät aina toisiinsa tavoilla jotka synnyttävät arvaamattomia kerrannaisia ja vieläpä ääniä joita ei ole olemassakaan muualla kuin kuuloaistimuksessa. On ihan tavanomaista että niin tapahtuu ja kun sille on altistunut, sen tavoittaa vaikka siitäkin kun naputtaa kahdella sormenkynnellä vesilasin kylkeä. Kaikkialla on kelloja.
---Toistaa aiempia ideoita: sellaista ideaa, että valetaan suuren suuri metallinen kupera, syvä, aukeava muoto ja sijoitetaan se ylös jotta se kaikuu kun sitä isketään. Sellaista ideaa, että isketään näitä erikokoisia kelloja, että äänet sekoittuvat, että isketään niitä rytmikkäästi ja jatketaan sitä niin kauan että rytmi puuroutuu ja muuttuu maisemaksi, johon voi sitten sijoittaa uuden rytmin. Odotetaan että korvat tottuvat johonkin niin että ne menettävät tavanomaisen tarkkaavaisuutensa ja alkavat toteuttaa epätavanomaista tarkkaavaisuuttaan, kuulla omiaan.
---Kehittelee aiempia ideoita: aallonpituuksien vaikutuksia toisiinsa, kerrannaisia, luonnonsävelasteikon käyttäytymistä, akustiikkaa, interferenssiä, vaihetta ja vääristymistä.
---Ei niin kovin omaperäisesti: iskuja joita kuka tahansa meistä voisi iskeä, harmonioita joita kuka tahansa voisi kuulla, ihmeellisyyttä joka on niin tavanomaisesti tarjolla ympäristössämme.

joutilas, odottavasti

Valo pilvien raoissa näyttää silmänurkassani salamalta, ei sitä salamasta erotakaan muu kuin että se on paikallaan,
se ei halkaise taivasta ja hetkeä, ei ole pimeyttä ennen välähdystä ja sen jälkeen.
Se on ajassa paikallaan, pysyvä. Tai kuva, ja se taas saa minut ajattelemaan itseäni tässä:
jo tovin olen istunut puuhaillen niin hajanaisia ja päiväohjelman ulkopuolelta löytyviä asioita,
että on melkein kuin en olisi tehnyt mitään, kuin en olisi ollenkaan liikkunut.
Onko tämä liikkumattomuus siis kuva minusta?
Jos on, millä tavalla kaunista on käyttää päivänsä aikaa siihen, että on itsensä kuvaajana?
Se pieni liike joka on sormissani ja joka on mielessäni, pientä liikettä joka on kuvassa.
Niin kuin se japanilainen hylätty kaivossaari, jossa kuvatuissa paikallaan pysyttelevissä kuvissa jokaisessa jokin liikkui hieman, ilman intentiota ja merkityksettömästi, esimerkiksi tuulen mukana,
ja juuri sen vuoksi kuva oli niin rikkaasti ja sisällyttävästi kuva siitä, millaista aikaa siinä paikassa oli kulunut.
Itsensä kuvaajana mutta myös valmistamassa tilaa jollekin. Minun pitää pian poistua tästä
luojan ja hänen luomakuntansa välistä, ei vain siksi, että näkymä kirkastuisi, vaan siksi, että voisin itse täyttyä sillä mitä käsitän.

Oofirin kullasta

Kullanhuuhtojat päättivät rakentaa talon jossa elämä olisi parempaa ja erilaista kuin muualla.
He päättivät siis rakentaa juuri sellaisen talon, jossa heidän ominaisuutensa tiivistyisivät ja tulisivat huuhdotuiksi esiin kuin vaskooleissa. Ja erilaisten keskustelujen ja kohtaamisten kipeä viisaus myös.
Luin siitä edellisen kerran kaksitoista vuotta sitten. Se pysäytetty vanha maailma ja liikkuva uusi maailma, jotka siinä olivat rinnakkain: uin niissä, mutta etenkin vanhassa maailmassa. Olin sellainen, mikään määrä ylellistä sisustusta ja ylellistä aikaa ei minua varsinaisesti säikäyttänyt, ymmärsin sen samalla tavalla kuin teatterin toisen kerroksen lämpiön punaisen maton. Jolla istuin. Epäasianmukaisissa vaatteissani.
Luen siitä nyt ja mielikuvani ovat toisia kuin silloin, liittyvät myös yleisesti ottaen suuriin taloihin ja henkilögallerioihin. Ja viisauden esiin huuhtomiseen. Mutta en yhtään ihmettele sitä että painoin tämän kirjan nimenä niihin vuosiin, myös kaiken ylenmääräisen ja rikkaasti ylimääräisen tässä.
Eilen illalla, puutarhakeinussa lukiessani, näin puutarhapöydällä puolikkaan hiiren. Se oli enää harmaaseen karvaan kiedottu valkoinen lonkkaluu, paljon muuta ei ollut jäljellä. Se muistutti rikkoutunutta mekaanista leikkihiirtä, jonka koneisto on näkyvissä. Se ei järkyttänyt minua, en ajatellut hiiren kuolemaa. Ajattelin korkeintaan mistä se koostuu, ja ehkä ajattelin pihamme kaikkia kissoja. Ajattelin, että jos hiiren luuranko, tai puoletkaan siitä, olisi löytynyt valkoiseksi huuhtoutuneena kallionkolosta, olisin luultavasti ottanut sen käsiini ja tutkinut mistä se koostuu. En ollut kissalle vihainen.
On mielentiloja, joissa ei järkyty järkyttävästä, hahmoista, jotka on kirjoitettu olemaan toista ja kääntöpuolta. Ne ovat hahmoja jotka on kirjoitettu kohdattavaksi ja siksi ne haluaa kohdata.

haikailun kohde

Kertomus alkaa siitä että ihmisiä on suuressa talossa. Mikä kertomus? Monikin.
He ovat ehkä vierailulla mutta vierailu on kestoltaan loputon, he asuvat
vaikka eivät ole muuttaneet asumaan, ja asumismuoto on fantastinen, avoin.

He törmäävät toisiinsa puutarhassa ja illallisilla. Jotakin on koko ajan meneillään,
yksinäisyyttä on tarjolla ja keskusteluja. Kuljeskellaan hiljaisissa huoneissa,
lavasteet valmiina mille kohtaukselle tahansa, ja kuka huolehtii tästä kaikesta?

Se kysymys ei vielä edes aktivoidu. Ei ole kysymystä rahasta, ei valuuttaakaan,
senkin voi vetää fantasian piiriin: syödään ehkä kuusenneulasia tai pelkkää vettä.
He kaikkihan ovat siellä vain siksi, että heidän kauttaan voisi esittää kysymyksiä.

He ovat perheenkaltaisia mutta eivät perhe. He ovat rakkaudenkaltaisessa tilassa
mutta eivät rakastuneita. He ovat haaksirikkoutuneen kaltaisia mutta eivät
pulassa. Heillä on meidän kysymyksemme mutta ei voimiemme rajallisuutta.

Kuka huolehtii tästä kaikesta? Joku näkymätön nainen, ensinnäkin, pelkkä henki,
mamma tai jumalatar, ja toiseksikin tekijä, sepittäjä, viisas. Ja siksi onkin järjetöntä
kaivata heitä ja taloa, ikään kuin se olisi kuva elämisestä eikä paraabeli, asetelma.

Se on kovin haurasta, en tohdi nojata siihen vielä
mutta teen siitä pienen merkinnän itselleni.
Jonkin silmun. Ja ajattelen tätä päivää.

Näyttelyn purkamisen jälkeen he ottivat keltaiseksi maalatut kivet
ja asettelivat ne joen varteen ja miettivät miten pian ne korjattaisiin siitä pois.
Kului kuukausia ja nyt vuodenaika saa ne muistuttamaan leskenlehtiä.

Te teitte taideteoksen lähitulevaisuuteen.

Niin teimme, hauraus ilmenee monissa materiaaleissa,
monissa prosesseissa, se on muovattavuuden ja sitkeyden poissaoloa
mutta jotain muotoa siinä on, jotain hyödyllistä, siitä voi aavistaa

se on siis hahmotelma. Se on jotain joka ei vielä uskalla näkyä
pysyvänä ja varmana itsestään. Se on siis viivapiirros tai kehikko.

(maku josta syntyy muistoja? Let's make a memory?
se tapa jolla tulevaisuus on nyt läsnä, hahmotelmana siitä,
miten tätä voi käyttää silloin, väistämätöntä jatkuvuutta,
tietä tai punaista mattoa joka kiertyy auki hieman edessäpäin,
kiertyy auki ja taaksepäin, itseä ja mennyttä kohti?)

On tämäkin sanottava

"Menneisyys laskostuu ja työntää tätä hetkeä edellään
kuin mannerlaattaa, aina edellä itseään kuin aallon harja,
mikään metafora ei sitä kerro."
- - Eräs nainen kertoi huomanneensa että Gibranin Profeetta,
jota hän tyttövuosinaan luki ahkerasti, ei puhunut mitään
ahdistuksesta. Ei ollut: Mestari, kerro meille ahdistuksesta.
Laiturilla maatessaan kerran, kun pilvet ajelehtivat merkillisessä
syklisessä muodossa ja luostarin kirkon kelloja soitettiin,
hän sepitti profeetan puheen. Teidän ahdistuksenne
on sitä että te muistatte. Muistatte sen, mikä teidän on
ihmisinä ollessanne joka hetki unohdettava.
- - "Metaforat kävelemisestä: yrittää kävellä niin
että ajattelee jokaista jalan nostamista ja laskemista,
yrittää kävellä kilometrin metri kerrallaan."
- - Puhuttelee itseään sinuksi, puhuttelee ihmisiä teiksi.
Puhuttelee ihmisiä teiksi ja pysähtyy monihahmotteisuuteen
ja yrittää hetken ajan sepitellä siitä jotakin metaforaa,
unohtuu ihmettelemään sitä miten ajatus voi kulkea.
Miten voi kiinnittyä itsensä kannalta vähäpätöiseen ja
miten kaikki kuitenkin on niin paljon juuri sitä, miten
mikään voisikaan tulla tärkeäksi ilman sitä.
- - "Ainoastaan se, että kävelee jonkun rinnalla,
vaikka sitten ympäri ja takaisin, joskus ainoastaan se
voi häätää epätoivotut oksat, vaimentaa epätoivotun tuulen."
- - Tieto siitä että toisia ihmisiä on olemassa tulee häneen joskus
kuin keuhkoihin ilma. Silloin tällöin käykin niin ettei huomaa
pidätelleensä hengitystä. Huomaa myös kävelleensä ohitse
ja ymmärtää kävelemisen olleen itsessään jotenkin tarpeen.
Niin suurta tyytymättömyyttä kuin tyytyminen
voi olla, niin suurta hahmottomuutta kuin yritykset
hahmottaa, hänellä oli tieto toisista sitä tekemässä.
- - "Sallia siis rintakehän kohota ja laskea. Sallia kertomisen.
Sallia uudestaan oksat ja tuulen."

ystävälle osoitetusta lintukirjeestä

"Viime viikolla kysyin taas muutamalta linnulta olivatko ne kiuru, mutta ei se vielä mitään, koska pian kuulin kiistattomia peipposia. Mustarastaita tietysti myös, mutta ne ovat nykyään oudosti kaikkialla, tammikuussakin, jonkin unenlogiikan mukaisesti. Kerran pysähdyin pihaan katsomaan kolmea mustarastasta samassa pensaassa. Ne pysyivät liikkumatta vaikka olin metrin päässä niistä, satunnaisen harmonisessa suhteessa toisiinsa, kolmestaan puussa. Mustarastaan musta on välillä niin syvää kuin koko lintu olisi aukko maisemassa, ja ääni on niin epätodellinen kuin se tulisi aukosta maisemassa. Kalalokeissa ei niissäkään ole mitään kovin kummallista mutta silti niiden äänet ovat aina samanlainen lapsuusmuistoihin heitto. Meren lähellä olimme me lapset aikuisten kanssa, aikuiset toisten aikuisten kanssa, meillä sievimmät vaatteet ja tukka nostettuna korkealle ja tuuleen, hieman tylsää mutta jotenkin mieleenpainuvaa, jo jonkinlaista kirjallisuudesta löydettyä pohjaa siitä miten meren kanssa voisi olla jos tohtisi ottaa itsensä vakavasti, mitenköhän itsensä voisi ottaa vakavasti."
"Tämä liverrys, tämä hypähtely asiasta toiseen, maailman lyhyin kiertorata, nopeat leikkaukset, nopeat pilvet. Olen keskittymiskyvytön ja kärsimätön. Hieraisin silmiäni, jotenkin niin se varmaan oli, olin varmaan taas nukahtanut hetkeksi. Mutta valvetiloja on tällä hetkellä niin monta, nukahtelen yhdestä toiseen, jokaisessa olen aina uudessa ympäristössä, jäsentäminen ottaa aikansa."
"Maailmasta tulee raportteja kotiin. Mihin tiedon on tarkoitus mennä? Tämä on rihmasto... minne rihmat jatkuvat? Hengitänkö tietoa ulos? Ohjelmaan saa soittaa ja kertoa havainnoistaan, asiantuntijat vahvistavat ne, lentokuviot ja laulun."
"Tietoa on saatavissa niin paljon, transatlanttisten tietotoimistojen sivut auki yötä päivää, silmiini osuu lehdestä jotakin minkä kuulin jo eilen radiosta, isku ja kehityskulku, tieto oli jo mukanani kun kävin nukkumassa. Olin jo sen päätepiste. Ja joskus löytyy jokin syy tutkia ikonostaasien historiaa. Tai jälleen jokin lintuihin liittyvä seikka."
"Se voisi saada huolehtimaan asioista, mieleen voisi nousta tapoja joilla vaalia."

ikoni

Jumalanäiti ja hänen lapsensa istuvat sylikkäin. Kullattu metallikuori peittää heidät;
kuori on kuva heistä istumassa sylikkäin. Siinä on aukot käsien ja kasvojen kohdalla.
Kullatun metallisen kuvan alta näkyy kankaalle väreillä maalattu kuva jumalanäidistä
ja hänen lapsestaan. He kurkistavat itseään esittävän kuoren takaa,
heidän kasvonsa ja heidän kätensä kurkistavat.
Toisin sanoen heidän ihonsa. Jos heidän pienet jalkansa näkyisivät kuvassa,
ehkä niidenkin kohdalla olisi kultaisessa kuoressa aukot?
Niin että uskolliset ihmiset voisivat suudella heidän kankaisia varpaitaan.
Kun ikonitaide kehittyi, vuosisatoja siihen meni, kauneus sai uusia hahmoja,
nenistä tuli aina pienempiä ja kapeampia, suista samoin, otsan ja kulmien juonteista
yhä voimakkaampia, silmistä väsyneempiä. Ei enää kovinkaan ihmisenkaltaisia,
vaan kaikkien hyväksymiä pyhiä, pyhiä, ihmisen esityksiä. On vaikea toistaa samaa liikettä
ilman että alkaa tyylitellä sitä, se sulkeutuu ja avautuu samanaikaisesti, on raskas
merkityksestä ja samalla automaattinen. Käsittämätön, haltuun otettu.
Mutta sitten vielä tuo ylimääräinen kuori? Mitä se suojelee?
Ikonin takana on jokin maailma, jokin, mitä kukaan ei tiedä
mutta jonka näkymättömyys nähdään, sana ja kuva joka on tahdottukin hämärtää.
Hämärtää ja kullata ja tyylitellä, raskauttaa merkityksellä joka ei enää ole kenenkään
mieleenjohtuma mutta kaikkien mielenmaisema. Sen vuoksi ikonit minua kiinnostavat.
Ei siksi että harjoittaisin hartautta vaan tämän piilotusleikin vuoksi.
Joku kysyy kysymyksen hyvyydestä ja totuudesta ja hyväksyy piilotetun vastauksen.

valituskuoro

Kevät ei tule ikinä.
Valtavia harmaita lokkeja matkalla satamaan päin.
Vietin aurinkoisimman päivän valkoisen valaan vatsassa.
Birminghamin valituskuoro tunkeutuu kokemukseen,
jonka haluaisin: matka metallinvärisen veden yli saareen,
kuin jumalten kylpyläsaareen
mutta hylätystä betoniarkkitehtuurista koostuvaan.
Luurankomaisia rakenteita ja ammottavia ikkunoita,
valloittavia kasveja.
Kuvat ovat liikkumattomia mutta eivät stillejä,
tuuli heiluttaa aina jotakin,
jokin aivan pieni yksityiskohta on liikkeessä. Kuvia sisätiloista joissa tippuu vesi.
Katselen sitä kuin se olisi yksi paikka, tosiaankin kylpylä, koulu,
konttori, tehdas, asuinalue ja kaupunki,
koko ihmisten elämänkaarta
ja elämänpiiriä kattamaan rakennettu saari. Ei se tietenkään ole.
Mutta miten on mahdollista se tuntu,
kuin kaikista noista tyhjenneistä tiloista puuttuisivat samat ihmiset?
Menneet askareet ja vielä asutun tuntuinen kolkkous
muodostavat yhdessä elämän kuvan jonka muoto on tuo harmaa saaren möhkäle.
Sitä ei ole koskaan ollut mutta sitä on kierrelty ja kuvattu.
Ja samaan aikaan kokolattiamatolla vuorattu mustanharmaa katsomisen tila
ja tulevat ja lähtevät ihmiset ja se rasittava renkutus.
Kotikaupungissa alkoi sitten yllättäin sataa lunta,
sitä siunailtiin kaupassa.
Kokemukset ovat useimmiten limittymisiä ja risteyksiä,
ei mitään sellaisenaan vaan jokin muutaman päivän ajanjakso
jonka aikana mieli vain täyttyy, siihen vain kertyy
ja sitten puomit laskeutuvat
ja lautta menee veden yli. Ne ovat siellä kyydissä
ja kerron niistä jotain tarinaa itselleni.
Tai lähinnä katselen, olen liian hajamielinen kertoakseni tarinaa.
Lähinnä vain olen siinä niiden kanssa.
Siunaa ja varjele. Romuta ja suojele, ja kulumisen jälkeenkin
vielä kuvaa.
Yritä edes. Ota jotenkin mukaan myös tunkeilijat
ja rumat yksityiskohdat.
Pysy siinä tarpeeksi kauan ja yritä surra maailmaa niin, että se on kohtuullista.

toipilas

Oli kuumetta, olen vielä heikko,
haluaisin ulos. Nämä ovat niitä päiviä
jotka keinuttavat itseään kasvojen edessä.

Saari on paikallaan. Mutta jos se purjehtisi pois.
Se on kaikille niin varma, sinne voi aina mennä.
Mikä kartta tai mitkä ompeleet lumessa jäällä.

Ihmisistä ja koirista syntyneet. Kivenlohkare on lavaste
jollekin eväsretkielokuvalle. Replikointi on arkista
ja avaraa, sen läpi tuulee, on ihana kasvojen valo.

Te olette sopivat hahmot, ja te juoksevat lapset,
te kiipeävät ja lohkarelinnaan piiloutuvat lapset,
ja te kurittomat koirat, ja kuva nousee, ilmakuva.

On ollut kuumetta ja olen väsynyt ja siksi näen
saaren elokuvana. Ja ehkä vuosikymmenten takia,
sen miten romanttisia tarinoita tavattiin kertoa.

Kaupunkilaisilla henkilöhahmoilla. Päällystakeilla.
Vastuuttomuudella. Uskottomuudella. Lapsilla,
jotka vilahtivat kuvissa. Kauniilla varjostimilla.

Miten ne lapset aina vain vilahtivat kuvissa?
Tuntuu että olen edelleen lapsi. En lopettanut.
Pitäisi nojata taaksepäin, palata ja siellä levätä.

maaliskuussa 2006

...puhetta holokaustista. Hesarin juttusarja ja palasina nähty Shoah. Ensimmäiset ja viimeiset kaksi tuntia betoniseinäisessä neliössä pimeässä ystävien kanssa, keskimmäiset neljä tuntia omassa nojatuolissa yksin. Aluksi videotykin ja dvd-aseman yhteensopivuudessa oli jotakin outoa, ääniraita soi kaksinkertaisena niin, että senhetkisten äänten taustalla kuuluivat vain hieman vaimeampana äänet tulevaisuudesta, tunnin tai puoli tuntia eteenpäin levyllä. Kaiken aikaa joku puhui eri kielillä, naisen ja miehen äänillä. Yli kahdeksan tunnin pituus, hyvin kevyt dramaturgia ja materiaalin leikkaamisen ja järjestämisen tapa vaivuttivat. Ruuvasivat. Maisemien värit olivat erityisen tuttuja, kuin meneillään olisi aina jokin välimuotoinen vuodenaika. Paljon kulkuvälineitä ja veden virtaamisen, kiskojen etenemisen suuntia. Kirkko oli vaaleanpunainen, sen edustalla yhteisö muisti ja ei muistanut samanaikaisesti.

...visuaalisia mielikuvia vedestä; lehdistä, oksista ja roskista veden alla. Mielikuvia äänistä ja soitosta, joka on kollaashimaista mutta vahingossa, seinien takaa kuultuna.

...tekstien verkostoja joista putoan läpi. Luen sitä ja tätä, huomio ei hyppele vain tekstiriviltä toiselle vaan kokonaan toisen kirjan sivuille, ja lopulta on olemassa vain pyyhkäisevä ajatus kirjahyllystä. Tietokirjat, vanhat tietokirjat, runollistuneet tietokirjat, kirjojen runollisuus ylipäänsä. Kaikki se ei risteä missään eikä tuota mitään hybridiä tai hedelmää. Paitsi että se risteää minussa.

vihreä kajastus ja purppurajuoru

"Saat käyttää kaikkea mitä sinulla on
matolla, käsiesi ulottuvilla, esineitä

joskus katsot taaksepäin kohti viime kevättä
sen tavoittaa ääripisteiden kautta, milloin jokin tuntui päättyvän
ja mikä nousee keväästä kuin kivipaasi tai jääpaasi
se iltapäivä kun joku oli tehnyt rannalle pienen stonehengen,
siinä oli vihreä kajastus joka ei ollut jään väri,
se ei ollut veden väri, ei ilman eikä auringonpaisteen väri
vihreä väri joka syntyi sillä hetkellä

Saat käyttää kevättä joka sinulla on
oli, sinulla oli jokin tapaa elää silloin, etkä tiedä
kuinka selvisit, et tiedä, kuinka pelkäsit
etenit juhlasta toiseen.
Hyppäsit juhlatalosta, päkiäsi kosketti kadun pintaa,
ponnistit uudelleen, hyppäsit suureen kivitaloon.

Otit tavaksi istua portailla ja juoda aamukahvisi siinä
se muistutti keskustelua vaikka keskustelua ei ollut
joskus naapurin mies ajelehti hitaasti sinua kohti
aalto löi terassin kaiteeseen samalla hetkellä
kun silmäsi alkoivat harhailla riveillä ja vaihdoitte nuo sanat:
tuo puu. Tämä terassi. Miten harvoin tässä istuu kukaan.
Mitä sinä luet. Luen kaunista tarinaa haikailusta, merestä,
jokaisen omasta lapsuudesta, ahdistuksesta, ahdistuksesta

Saat käyttää terassia joka sinulla on.
Sinulla. Se tapa jolla hahmosi liikkuu yhteisessä tilassa
käpertyy asennoista mukavimpaan, sanoo: otan tämän.
Pihakeinun, hitaan keinunnan, keinuvat varjot,
lintujen pyrstöjen keinunnan.

Sohvan, Prinssi Kaspianin, purjehtimisen, Shakespearen,
Käytöksen kultaisen kirjan, kaikki asioista vieraimmat,
pölyisimpänä kevätpäivänä, sillä tästä lauantaista ei tullut
sellaista kuin suunnittelit. Äkkiä olet kuumeessa.
Äkkiä he alkavat siivota ja kirjapinoja on kaikkialla.
Löydät kirjan, jota et ole koskaan ennen nähnyt,
vaikka se on ollut siellä kaikki nämä vuodet
kirja jonka yllätys on pienuudessaan suuri

Saat käyttää kaikkea mitä sinulla on,
purppurajuorun lehtiä, kädentaidon oppaita

miten sormesi oppivat tunnustelemaan.
Mitä ne juuri nyt haluavat kertoa, kenelle.
Miten kietouduit kukikkaaseen lakanaan
ja menit ulos äidin luokse, kasvimaalle,
halusit olla joku toinen. Samalla ymmärsit, mitä olet
ihmistytär, tallovat jalkapohjat ja suuri halu kertoa."

Jäätie oli tehty meren poikki, viistosti, kohti pimeää kuin ilmaan, tangenttina, kuunsiltana. Kylmä usva oli meren päällä ja jäätyi heti kulkijoiden iholle ja hiuksiin, oli kuin olisi hengittänyt levottomuutta. Mutta silti siinä oli ihmeen levollista kävellä, voimakkaat valonheittäjät heittivät puiden varjot tuohon sumuun, siitä tuli valkokangas ja äkkiä se olikin selvää, tämä on elokuvallinen kävely. Sen vuoksi ei oikeastaan ole kylmä. Pimeästä kuului raapivan terän ääni, luistelija oli tulossa kovaa vauhtia, hän taittoi matkaa niin kuin vain jäätiellä voi, hän oikaisi.

*
"Ehkä hän vain piileskelee takkinsa takana." Jalat omissa saappaissaan. Se, minkä piti olla lisäyksenomainen mutta käytössä heti olemukselliseksi muuttuva osa häntä, hänen takkinsa – kun näen hänet ulkona kävelemässä takki päällään, en ajattele että tuossa menevät hän ja lisäksi hänen takkinsa – onkin peittävä, pettävä, totuus hänestä jää sen taakse. Ei mikään totuus hänestä, tietenkään, vaan vain totuus siitä, onko hän huoneessa vai ei.

*
Kaupunki ei lopu kun meri alkaa, se käyttää mertakin hyväkseen ja tarjoaa kulkureittejä joiden viehätys on niiden poikkeuksellisuus, mene siitä mistä aita on korkein. Mene siitä, mistä reitti on keinotekoisin. Mitä käveleminen tarkoittaa, millaista oman ympäristönsä näkemistä ja millaista näyttäytymistä. Me kaikki päällystakeissamme, olemme hyvin suureksi osaksi mustia hahmoja, mielikuva meistä on silhuettimainen, piirrymme erityisesti jotakin vasten. Totuus meistä? Minkä alla? Ei minkään alla vaan kaikessa tässä: on totta että päätimme kävellä, on totta, että olemme kaupunkilaisia, on totta, että elämisemme muuttaa ympäristöä peruuttamattomasti, on jo muuttanut. Jäätie. Oikaistaan se, minkä pinnanmuoto muotoili. Tehdään jokin vaikeaksi ja sitten helpoksi. Että olisi jotain.

Kuiskauksia ja huutoja

Pappi puhuu kuolleelle naiselle hänen kuolivuoteensa vierellä, hänen omaistensa ja kahden, obeliskimaisen harmaatukkaisen naisen läsnäollessa. Nainen on käynyt läpi keuhkotaudin, hän on ollut kuvataiteilija ja koettanut parantua Italiassa, hän on kärsinyt 1800-luvun taiteessa tyypillisen kärsimyksen mutta elokuva antaa nyt ymmärtää, että se oli todellista. Hänen viimeiset vaiheensa ovat olleet hyvin ruumiilliset. Muita ihmisiä on mitattu sen mukaan, miten he olivat hänen vierellään. He kaikki ovat pääsevä samaan, viimeiseen kuvaan, päivänvarjojen ja valkoisten pukujen keventämään kuvaan, jossa syyllisyys unohtuu ja kyseenalaistaminen saa vaieta, niin autereinen se kuva on ja niin rakastavalta tuntuu sisäkkäisten fokalisoijien, Annan ja Agnesin suhde. Mutta sitä ennen:

Pappi pyytää kuollutta naista, jos on niin, että hän nyt puhuu kieltä jota Jumala ymmärtää, rukoilemaan jäljelle jääneiden puolesta. Jäljelle jääneitä vaivaa ahdistus ja tyhjyys, ja jos Agnes pyytäisi sitä Jumalalta, he voisivat kokea elämänsä merkityksellisempänä. He seisovat terveinä ja ryhdikkäinä, he ovat piirtyneet punaista samettia vasten, heillä on ollut tekemistä käsillään tai ainakin hyvin koossapysyvä asento koko elokuvan ajan. Kun joku on mennyt yli kuoleman rajan ja poistunut siitä painavasta, kevyestä, häkellyttävästä satunnaisuuden kentästä jossa eletään, on itsestään selvää mitä häneltä pyydetään. Pappi ei epäröi hetkeäkään olettaessaan, mitä jäljelle jääneet tarvitsevat ja että he tarvitsevat. Hän ei mieti pyyntönsä kohtuullisuutta.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopulle, kartanoon, avioliittoihin, jotka on solmittu aina jo etukäteen. Tämä etäisyys on hieman poikkeuksellinen. En tiedä, miksi juuri tässä on haluttu jättää tuollainen kysymysmerkki: oikeastiko? Ymmärsinkö? Aika ei jää huomaamatta, ensimmäiset kuvat ovat auringon nousua, kellojen liikkeitä ja ääniä. Niin kauniita. "Ihmisyyden" vai "ajan" kuva? Tuntuu että pitäisi sanoa vielä jotakin. Tämä kaikki on niin itseensä kietoutunutta, se, joka eniten poistui itsestään, on melkein mykkä, se, joka eniten otti vastaan maailmalta, on kuollut. Jäljelle jäävät yksilöllisesti umpikujaiset, tässä paikaltaan siirtävässä kuvassa, siis. Ehkä sen tahdoin sanoa, ja sen mukana jotakin.

villalanka

Kun olin seitsemäntoista, halusin olla kevyt, tyhjä ja halpa. Poimin sanojen ensimmäiset kirjaimet, KTH, ja nimesin sillä olotilan, joka oli euforinen, kohoava, itsensä unohtava ja itsetietoinen samanaikaisesti. Kevyt: askel on kevyt, ruumis on kevyt. Tyhjä: joko jonkinlainen kielto on päällä ja toimii, mikään ei juuri nyt vaivaa, tai sitten jokin sykli vain on siinä vaiheessa. Halpa: en ole velkaa kenellekään juuri nyt, en tunne mitään painavaa vastuuta, kukaan toinen ei juuri nyt kärsi mitään epämukavuutta vuokseni. Kun ajattelen sitä olotilaa, ajattelen niitä muutamaa parin metrin korkuista puuta jotka kulkivat jonossa lukion pihan poikki, minä kuljin niiden viertä, oli talvi ja minulla oli tuo KTH. Monta sisäkkäistä itsetietoisuutta, jotka vapauttavat toisistaan. Ajattelen tulevani nähdyksi siinä kun tanssahtelen niiden puiden vierellä, nähdyksi ja hyväksytyksi itsenäni, merkityksi jollakin nimikkeellä "outo" joka samalla merkitsee vapahdusta... elämäni on tiukan aikataulutettua, on välitunti, on helmikuu, on lukion toinen luokka, on vaihtoehdoton elämänvaihe, jonka sisällä minulla on vivahteikas, loputtoman fraktaalisesti aukeava variaatio käytettävissäni.

Ylihuomenna, perjantaina 24. päivä helmikuuta, menen Akateemiseen kirjakauppaan Turussa ja esitän joitakin runojani. En tiedä vielä mitä runoja enkä ole päättänyt, otanko kirjan käteeni niin, että kuuntelija ja katselija tuntee kuulemansa kielen jotenkin tulevan sieltä kirjasta, sijoittuvan siihen esineeseen sen sijaan että se sijoittuisi vain minuun, olisi jonkinlainen kuvaelma siitä, että tunnen, ajattelen ja kerron ulkomuististani ja sisäavaruudestani. Kello on silloin neljä iltapäivällä, olen toivottavasti tehnyt jonkinlaisen työpäivän sitä ennen. On helmikuu, on aikataulu, mutta jokin on peruuttamattomasti toisin: se, mitä olen sopinut jonkun kanssa, rajaa elämäni aikaa ja tilaa suurin piirtein samoin kuin metsässä puun rungolta toiselle kulkeva villalanka rajaisi maastoa...

Eräänä sunnuntai-iltana me olimme syöneet banaanikakkua ja sitten muistimme, että oli olemassa leikkejä, joissa lenkiksi solmittua lankaa pujoteltiin sormien välissä erilaisiksi kuvioiksi. Yksi meistä löysi nämä liikkeet ruumiinmuististaan, hänen oli aluksi lähes mahdotonta opettaa niitä sillä liikesarja oli muistissa nimen omaan sarjana, ei yksittäisinä liikkeinä ja vaiheina. Lopulta me kaikki kuitenkin opimme tekemään villalangasta kalaverkon sormiemme välissä. En tiedä oliko se jaettu tunne vai vain minun tunteeni, mutta join janoisesti tämän puuhan hyödyttömyyttä ja leikinkaltaisuutta. Kiinnitimme lankahäkkyröitä seinälle nuppineuloilla, ne saivat myös dekoratiivisen ja taiteellisen sisällön. Unohdinko itsetietoisuuden vai olinko vain toiveikas: tämä tulee säilymään mielessäni kuvana, kuvana minusta ja toisista, osana kuviota, joka ohuina rihmoina halkoo ajan ja tilan väistämätöntä kauhistuttavuutta.

(tämä teksti otti kiinni joistakin langanpäistä jotka löytyivät tästä tekstistä)

Mutta sitten tekee kuitenkin mieli mennä siihen takaisin. Se on liian vaatimattomasti sanottu, että tekee mieli. Se vetää, se surettaa. Miksi liikutus on niin usein tila, jossa pysyy kovin paikallaan ja katselee käsissään olevia asioita, mahdollisimman pientä lampun valopiiriä, näitä minun asioitani tässä. Nuorempana ajattelin, että mosaiikkitaulu, johon on kuvattu tyylitelty, fantastinen puu, lohduttaa minua. Puu tuli eläväksi, taulu tuli eläväksi ja halusi lohduttaa, esineisiin oli sidottu lohtua. Esineen tekijä oli vanha nainen eikä hän ollut ajatellut minua, minua ei ollut syntynyt, mutta taulu ajatteli minua. Niin kaikki kerääntyi ympärille, välissä oli lampun valokehä, siis minä, ja kädessä se, minkä olin ottanut käteeni. Ja nyt oli minun vuoroni, jokin tarvitsi minun lohtuani.
Niin, sekä hätä että lohtu olivat menneet esineisiin.
Mehiläinen ja talviomenat. Mittakaavavirheet. Lapsi pelastaa jotakin pientä. (Lapsi tulee tappaneeksi jotakin pientä.) Huolenpito kestää vain hetken mutta on sillä hetkellä totaalista. Ei yksikään esine yksin mutta ne kaikki yhdessä. Tällaiset talismaanit toimivat vain siksi että niitä on monta, minkään yhden varassa ei voi elää. Niissä jokaisessa on ripaus ja jälki siitä liikkeestä, jolla niihin liittyvä taika tehtiin. Tämä pätee myös aikaan: ei mikään hetki yksinään ratkaise mitään. Liikutuksia on useita ja pieniä. Mikään ei niissä liikahda lopulliselle paikalleen.

ikkunasta

Katsahdin kuiluun: sain muistutuksen siitä, miten erikoisessa tekstuaalisessa maailmassa elän ja millaista puhetta suurempi tekstuaalinen maailma on täynnään. (Jussi Ojajärven tämänpäiväinen esitelmä siitä, miten uusliberalistinen subjektiksi kutsuminen käyttää koko ihmistä koskevaa, ikiomaan kukkaansa puhkeamisen retoriikkaa...) Ja suuri maailma mahdollistaa pienemmän, siltä se ainakin näyttää? Nämä ilmaiset blogit pyörivät mainoksilla ja me kaikki näytämme jotenkin hiukan samalta, meillä on tila tekstille ja tila kuvalle.

Mistä tahansa ikkunasta ulos katsominen, samalla kun liikuskelee muutaman kymmenen ihmisen verkostossa, joka puhuu poetiikasta ja poetiikkaa, filosofiasta ja filosofiaa, saa aikaan tuntemuksen siitä, että katsoo maailmaan ja on maailmassa. Talviaurinko paistaa ja näin maailmasta on mahdollista puhua.

Onko millä tahansa marginaalista tulevalla puheella itseisarvo?
Entä mitä arvoa on sillä, jos suuren tuotannon elokuva, vaikkapa Woody Allenin Match Point, saa miettimään moraalia ja kunnianhimon tämänhetkisiä määritelmiä? Onko parempi, jos suuri elokuva saa suuret määrät ihmisiä miettimään?

"Runous pysyy poissa pahanteosta, dokumenttielokuva voi näyttää sen, mikä ihmisessä ei ole rationaalista, kirjallisuudentutkimus on hiljaista ja hidasta tuottamattomuutta."

Riittääkö ettei tee mitään erityistä pahaa, mikä arvo on nautinnon ja ilon tuottamisella, ja onko moraali lopulta aina jotenkin paikallista ja hetkellistä, ja miksi meren jäällä kävellessään tuntee, ettei pelkästään tee jotakin miellyttävää vaan myös jotakin mikä on oikein?

maailma avautuu katsottavaksi ikkunasta, maailma avautuu katsottavaksi vuoren huipulta, itsensä suojeleminen, valloitus ja hybris.

jäljittelystä

Jäljittely, peilaaminen, odotustenmukainen käyttäytyminen, roolin ottaminen, vaikutteiden ottaminen. Eleet, jotka siirtyvät keskustelijalta toiselle, kaksi ihmistä, jotka istuvat pöydän ääressä täysin symmetrisesti päätä käteensä nojaten ennen kuin huomaavat asian. Jäytävä epäilys, joka iskee kun tuntee itsessään hyvää tahtoa tai hellyyttä. Jos annankin toiselle vain mitä hän haluaa. Tai jos annankin toiselle vain mitä haluan hänelle antaa. Mikähän tämän ongelman ratkaisu olisi? Jokin "jumallallinen", jonka pitäisi "meissä haluta" jonkin "jumalallisen antamista"?

First there is a mountain, then there is no mountain, then there is. Tätä olen soveltanut ainakin vaikutusahdistukseen ja reflektion uhriksi joutumiseen. Tietoisuus siitä, että on oppinut jäljittelemällä ja että yhä oppii jäljittelemällä, lamaannuttaa ensin mutta siitä yli käytyä se vapauttaa. Vaikutteilta suojautuminen voi olla vain loputonta kaventamista ja pakoilua, sellaisen oman alueen etsimistä, jossa ei tunnistaisi yhtäkään toisilta opittua tai jäljiteltyä piirrettä, ja se alue voisi olla kaikkein puolitietoisin ja huonosti sulatelluin osa omaa tekemistä, tai kaikkein yleisin, kaavamaisin ja piirteettömin. Vapautus tästä: saan käyttää kaikkea mitä minulla on, siis kaikkea mitä olen jäljittelemällä oppinut.

Olen viime aikoina törmännyt Sven Laakson Käymälässä sanapariin "mimeettinen halu" jonakin, mikä asettuu epäaitona ja valheellisena vasten jotakin aidompaa halua. Olen käsittänyt, että Girardin Väkivallassa ja pyhässä jäljitelty halu on väkivallan lähtökohta. Samassa teoksessa jäljittely on kuitenkin kai myös kaiken haluamisen lähtökohta, halu on aina mimeettistä. (Niissä kolmioteorioissa, jotka ovat tuosta "alkuperäisestä" versonneet, Sedgwick ja Castle, jäljittely ei pysähdy vaan voi tulla aina uudelleen jäljiteltäväksi, ja niin masentavia ja sortavia kuvia kuin tästä kaikesta aukeaakin, se on kuitenkin myös jonkinlaisen liikkeen kuva.)

Jos ei ole muuta kuin jäljittelyä ja oppimista, jäljittelystä ja oppimisesta puhuminen voi kohdistua niihin jälkiin ja reitteihin, joita siitä on jäänyt. Ei ole jäljittelyn suhteen aidompaa ja epäaidompaa haluamista ja tekemistä, mutta on sellaista, joka voi jäljittelyn jäljissään, jos ne nähdään, kertoa itsestään jotakin enemmän.

Tuotit sellaista iloa ja vielä itket

"Sitten jokin todellinen rikkoutui, niin kuin toisinaan tapahtuu."
Andrei Rublevin kellonvalajapoika, Boris. Hänellä ei ollut edes partaa mutta loputon määrätietoisuus. Kellon valaminen oli suunnaton yritys, vuodenajat näyttivät vaihtuvan. Saven löytyminen oli koko elokuvan koomisin kohtaus, paljon koomisempi kuin ilveilijä, joka lopulta oli mielivallan ja väkivallan metonymia... saven löytyminen oli yhtä hölmistynyttä riemua, vaikka asia oli mitä vakavin. Ja ne valtavat puiset telineet ja linnoituksesta rinteille virtaavat köydet, kenenkään ei nähty piirtävän minkäänlaisia piirustuksia tai tekevän minkäänlaisia laskelmia mutta selvää on, että niiden piti olla juuri oikein.

Ei, Boriksessa ei ollut loputonta määrätietoisuutta vaan loputonta hybristä ja hätää jotka tempoivat häntä, se kiihtyi ja huipentui sitä mukaa kun valaminen edistyi, se kaikki oli mahdollista luultavasti vain kerran ja vain siksi, ettei hän ollut aiemmin tehnyt mitään sellaista. Hän ei todellakaan tiennyt mihin oli itsensä pistänyt, ja ne huimat ylikierrokset vain veivät ja veivät. Kunnes tuli aika rikkoa muotti. Jos siinä jokin todellinen rikkoutui, savesta tehty ja poltettu hyvin käsinkosketeltava jokin, mitä jäi jäljelle ja paljastui? Kello oli täysin symmetrinen ja sen kyljessä ratsasti kaunis reliefi, kenenkään ei oltu nähty kaivertavan mitään. Millainen tarina se oikein oli kunnianhimosta, taidosta ja miesten maailmasta?

Ennen kaikkea miksi Andrei sillä hetkellä luopui vaitiolostaan. Itkun keskeltä hän sai kuulla, ettei isä ollut siirtänyt pojalleen minkäänlaista kellonvalamisen taitoa. Miksi se sai Andrein ottamaan oman lahjansa itselleen? Merkitsikö ketjun katkeaminen uutta linkkiä itseen vai Jumalaan? Vai sitä, että poika olikin todella orpo ja tarvitsi jotakuta? Kertokaa, jos joku tietää, menivätkö he todella valamaan kelloja ja maalaamaan ikoneja, historiassa.

tunteiden varastamisesta

Kuljin juoksujalkaa yliopiston kirjaston editse ja Simone Weilin Painovoima ja armo putosi kainalostani.
Juuri tämänkaltaista tapahtumaa muistuttava asia tapahtui.

Minulla oli hame ja nilkkasukat, olin 18 vuotta, asuin eurooppalaisessa kaupungissa, pitkästyin, minulla oli vahvat, kauniit, puolipitkät hiukset.
Mutta kun painovoima ja armo sitten putosi, nostin sen maasta ja avasin sen. Näin kaiken sen ankaruuden ja säikähdin.
Mitä itselleen ankara sanoo toisille?
Millaisen suhteen ottaa heihin?
Puhutaan toisen potenssin siivistä joilla voi lentää vielä alemmas, pudota vielä enemmän,
ja eikö sen kuvan kauneus kerro melkoisesta kaipauksesta johonkin lohdulliseen,
että sitten lopulta kuitenkin olisi lohtu?
En osaa sanoa, en paljon mitään, koska lorvin kahvilassa ja katselen pölyisten ikkunaruutujen läpi ulos, piirrän sormellani kuvioita ikkunaan, mietin, menenkö kohta puhelinkoppiin ja valitsen ulkoa muistamani numeron.
Onko lohtu sitten aina varastettua?

"näin on suhtauduttava varsinkin kaikkiin tuskiin. Estettävä ne pääsemästä lähelle esineitä".
Katsoin miten koira katsoi minua sängyltäni, siirtymäobjekti. Arvaamatta oli tapahtunut jotain, jo kauan sitten.
Hätä oli mennyt esineisiin. Siirtymäobjektista oli tullut kaksisuuntainen.
Mutta en ymmärtänyt tätä alkua pidemmälle, join espressoni loppuun, otin nahkaisen olkalaukkuni ja lähdin kahvilasta.
Täytin seuraavalla viikolla yhdeksäntoista.
Onko alakulo ja levottomuus varastettua?

olen viime aikoina lukenut

Vladimir Proppin Fairy Tale Transformations, en ehkä lukenut sitä mutta liikuttelin katsettani sitä pitkin. Se alkaa väitteellä siitä, miten kansantarinoiden tutkiminen oikeastaan on samanlaista alkuperän ja kehittymisperiaatteiden etsiskelyä kuin luonnontiede ja darwinismi. Mutta mitä sitten tapahtuukaan: "majassa kultaisen katon alla", "majassa raivoavan virran rannalla", "taikauskoinen transformaatio, se on erittäin harvinaista ja tapahtuu yleensä erakon majassa kananjalkojen päällä"... poeettinen transformaatio, se on erittäin yleistä ja tapahtuu yleensä tekstin irtautuessa käyttöyhteydestään kun puhetavat vanhenevat ja muuttuvat.

Eilen luin myös sen katkelman Sivullisesta, jossa oikeudenistunnossa puhutaan tupakasta ja maitokahvista, enkä ollut muistanutkaan että siinä kohdassa sivullisen syyttäjäksi kehitetään tekopyhää yhteisöä, joka on valmis näkemään syyllisen tupakoinnin ruumiin äärellä mutta katsomaan sormien läpi jonkun toisen tupakointia. Häkellyin siitä, ei kai ihmisen, jolta puuttuu itsen jatkuvuus, toisen asemaan asettuminen ja näiden mukana moraali, vastavoimaksi tarvitse asettaa tekopyhyyttä? Puhuimme tästä aika kauan, mietimme, mitä Sivulliselta puuttuu ja mitä hänellä on, T:n mielestä hänellä on nykyhetki ja hyvin kaikenkattava, sulautuva näkymä siihen, ja itsestäänselvä tarve puhua aina totta. Aloin miettiä, millaista samastumista ja millaista torjuntaa olin lukiessani kokenut, ja se jäi hieman kesken. Mitä tapahtuu, kun samastuu fiktiiviseen henkilöön, joka on tappanut? Mitä siitä voi tunnistaa?

Markku P:n Tämän maailman tärkeimmät asiat... en ole lukenut sitä vielä kovin paljoa, mutta olen haikaillut sitä kertomisen tilaa, joka siinä näyttää aukeavan. Yhdenpäivänromaanin perinteiden mukaisesti, mutta silti siihen on tarttunut jotain siitä genreoutoudesta, jota luin Ellingtonista. Siinä kerrotun totuusarvossa ja fiktiivisyydessä on jotain kummallista, välillä poiketaan jonkinlaiseen mietelmään ja erityisesti sen muotoon, äh, en osaa sanoa mitä se on. Tuntuu hyvältä ajatukselta se, että ajassa ja paikassa vieraannutetut romaanit edeltävät tutunoloisesti kiinnittyvää, omaelämäkerrallisuutta vähemmän selvästi pakenevaa. Ja mitä ovat tämän maailman tärkeimmät asiat? Jotain muuta kuin Lopullinen totuus kaikesta tai Perimmäiset kysymykset, joiden äärellä Kai Niemisen runoissa ollaan, koska Pääskysen puhuja ei näytä olevan koko ajan surkuhupaisan tietoinen kysymystensä tärkeydestä ja tavanomaisuudesta, eikä sellainen tietoisuus ole ajamassa häntä puhumaan.

Peter Brooksin Reading for the Plot: Sankarin kunnianhimoisuus rinnastuu lukijan (kunnian)himoon, pitää saada kaikki tästä tekstistä ja kaikki selville, mutta sankarittaren kunnianhimo on toisenlaista, reaktiivista ja vastarintaa tekevää eikä kuitenkaan niin selvästi toisenlaista... tällainen hyvin nopea huomautus sankarittaresta ja sen jälkeen siirrytään muihin asioihin.

muutamia sanoja itsereflektiosta

Muutamia sanoja tyytymättömyydestä:
se on vertaamista, mutta se on suhteetonta vertaamista, sitä, että ottaa mitan itsestään ja siristää silmiään, asettaa mitan peukalonsa ja etusormensa väliin, katsoo kättään ja siristää silmiään nähdäkseen taustalla jotain valtavaa, talon, kilometrin mittaisen sujuvasti etenevän tekstin, valtamerimatkan purjelaivassa, rakkaudella vaalitut perennat, mitä hyvänsä. Ja se geometria siinä on pielessä aina jo alun perin. Se voi unohtua ainoastaan jos jokin vie huomion toisaalle, jos tarvitsee sormiaan ja kättään johonkin muuhun.

Muutamia sanoja sellaisuudesta:
Niin voi aina sanoa, jotakin sellaista, ja voi tuntea miten maailma kerääntyy ympärille, katseen mahdollisuudet ovat täydet 360 astetta niin kuin aina mutta jotenkin ilma lepää ympärillä, korvien ympärillä, silmien sulkeminen hetkeksi on jonkinlainen puristus, siinä hetkessä maailma tulee puristetuksi kasaan ja täsmälliseksi pisteeksi mutta siitä ei ole seurauksia koska hetki meni jo. Maailma laajeni jo ja meni. Aika-avaruus ei vääntynyt. Ei tapahtunut mitään muuta kuin se että minä sanoin.

Muutamia sanoja työnteosta:
hulluinta siinä on, miten sitä ei aina tunnista. Hartioilla on jokin paino eikä tajua kannattelevansa jotakin. Mistä tulee mieleeni tieto, jolla fysiikanopettaja meidät häkellytti: jos kannattelee harteillaan 30 kilon jauhosäkkiä, liikuttamatta sitä mihinkään suuntaan, ei täsmällisesti ottaen tee työtä. Voimaan vastaaminen vastavoimalla ei ole työntekoa. Niinpä omia ajatuksiaan vastaan taisteleminen ei varsinaisesti ole työntekoa. Vasta askel sivulle on.

Ajattelin ihmisten kasvoja ja nimiä, kävin läpi ihmisiä mielessäni ja ajattelin, pyytäisinkö jotakuta mukaani avantouimaan ja ketä pyytäisin. En ole ennen uinut meressä talvella vaikka olen puhunut siitä, en aikaisemmin ole pyytänyt toista ihmistä mukaani kuumaan ja kylmään. Mutta ei, on tärkeää että menen yksin. Näen taas kaiken saman, kaiken sen kiven, puun, veden eri olomuodoissaan, kaiken sen rentovartisen, puuvartisen, talvehtivan, kuolleen. On tärkeää että menen yksin hyiseen veteen.

siitä askelille tahti

Kun tämä päivä alkoi, se oli valoisa ja melko tyhjä. Olin nähnyt unta Valamon luostariin menemisestä, ystäväni saattoi minut sinne ja portin edustalla hän viimein alkoi itkeä. Kaksi muuta odottivat autossa, ilveilijät ja miimikot, heidän tehtävänään oli vain ajaa itkijä takaisin kotiin ja olla kaksi ruumiillista olemassaoloa yhden seurassa, yksi kommunikaatio, yhdenlaista kohinaa.
Minä itse jäin sinne luostariin mutta heräsin, en siksi tiedä millaista siellä oli. Yritin silti harjoittaa jonkinlaista hartautta, viivyin koko ajan jossain niin että aamu eteni, minä pysähdyin mutta aikani eteni. Minä lähdin liikkeelle ja päiväni näytti pysyvän paikallaan sivuillani. Piti äänestää, menin sinne juosten ja sen jälkeen jaksoin juoksemista, linnan ympäri ja radanvartta. Aloin tuntea väsymystä ruumiissani mutta halusin nauttia tästä, linnan ja puiden kohoamisesta ja siitä, miten tällainen talvipäivän aurinko sulkee silmät ja tuo kaikki äänet lähemmäksi kuin olisi hyvin pieni ja kulkisi paikasta toiseen jonkun toisen kuljettamana. Aloin miettiä laulun mahtia ja hyräillä hiljaa juostessani. Radan varressa vastaan tuli keltatakkinen mies, säikähdin häntä, hän säikähti minua.
Kotikadullani kohtasin naapurini, hän pääsi kävelemään vain hyvin hitaasti. Hän oli menossa äänestämään vaikka siihen kuluisi koko päivä. Hän sanoi minulle: toiset ne vain juoksevat. Me menimme kaikki, kaikista epäilyksistä huolimatta, sillä päivä oli niin kovin kaunis.
Mietin, kävelisinkö tänään vielä jääkylmään veteen. Se on yhä mahdollista, vaikka kertoisin tämän päivän iltaan asti se on vielä jäljellä, tovin ajan se on vielä elämättä. Ja ajattelen sitä joka yksinään vaeltaa ja jolla ei ole suurempaa tarvetta puhella, jolla on se laulun mahti, ja ajattelin, että tiedämme hänestä siksi, että joku kohtasi hänet ja puheli hänen kanssaan. Jonkun mielestä hän oli kiinnostava. Meidän mielestämme hän on kovin kiinnostava. Kun heräsin tänään, olin tyhjässä ja valoisassa tilassa. Aloin heti ajatella sitä, tilaa ja valoa ja olemista.

potlatch

jonkinlainen uhrijuhla, jossa kaikkea arvokkaana pidettyä kerätään suuriin kasoihin ja tuhotaan. Käsite on varmaankin viehättänyt jotakuta jossain vaiheessa, kun sen mukaan on nimetty musiikkitapahtuma. Onko se sitten euforista, yhteisöllistä haaskaamista, jos kolmena päivänä nähdään kaksikymmentä kokoonpanoa? Ehkä hyvinkin, vastaanottokyky ylittyy niin, että vastaanottamisesta tulee yltäkylläisyyden ja limittymisen kokemista, musiikki ei enää ole erityinen hetki ja tila, johon mennään, vaan poikkeustilainen päiväjärjestys ja olemisen puite.

Huomattava osa musiikista on improvisaatiota. Ei sellaista, joka varioisi teemaa tai täyttäisi jotain tunnistettavaa ja ennalta sovittua muotoa yksilöllisillä ja ennalta-arvaamattomilla elementeillä, vaan sellaista, jossa koossapitävä rakenne on siirretty vielä ulommas. Rakenne on jossakin kuulijoiden ja soittajien sopimuksessa. Vaikea sanoa sen tarkemmin mystifioimatta, mutta on erityisellä tavalla helppoa tuottaa jotain ainutkertaisesti. Jotakin tunnistetaan ja jotakin kyllä varmasti toistetaan, mutta se on syntaktista toistamista ja tilanteen toistamista, ei viestin tai tietyn muodon saaneen viestin.

Jostain syystä monelle jäivät mieleen rumpuja soittaneen miehen hokemat sanat "time is spiral". Juuri sen kaltainen lause jonka tahtoo kuulla toistettuna yhteydessä, josta on tehty epätavanomainen joillakin riittävillä (ei liiallisilla) keinoilla. On hyvä, luullakseni, joskus, jämähtää ajattelemaan että aika on kierteistä, eksyä ajatuksessa ja tupsahtaa taas takaisin siihen hetkeen joka oli hiukan ennen kun se tuntui merkittävältä ajatukselta, että aika on kierteistä, itseensä kiertyvää.

tytär joka piirsi

Hän ei tiennyt että auringosta voidaan vetää vain yksi suora häneen ja että hänestä voidaan vetää loputtomia suoria kaikkialle, mutta hän alkoi kasvaa kohti jotain senkaltaista tietoa, jotain röyhkeää ja keskenkasvuista tietoa, jota pitkin hän astui kuin kiviä pitkin virrassa.
Ja hänelle kävi niin, että hän alkoi ajatella ajattelemista, hän antoi sille nimen ja teki sitä aina kävellessään ja istuessaan, hän ajatteli eikä osannut selittää kenellekään mitä teki. Siksi hän jakautui kahtia niin voimakkaasti. Hänessä oli näyttämö ja näyttämön takainen. Hänessä oli sohva ja sohvan takainen. Hänessä oli se, joka liikkui vapaasti kaikessa tilassa, ja hänessä oli tilan ulkopuolinen. Hänessä oli se, minne hän ei koskaan päässyt, ja hänessä oli siinä tavoittamattomassa tilassa oleminen. Koska hän ajatteli ajattelemista, ihan sen vuoksi vain.
Ja koska hän piirsi piirtämistä, hän tuli lopettaneeksi sen ennen pitkää. Hän piirsi piirustusta, joka jo oli paperilla. Sen viivoja oli vaikea seurata. Olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut palata hieman takaisinpäin, ihan vähän vain, ja saada eteensä tyhjiä papereita. Ihan vain pari askelta takaisinpäin, ja tyhjä paperi joka leijailee kasvojen eteen käytävällä, koulun käytävällä.
Koska tietenkin, koulussahan hän suuren osan ajastaan vietti, hän oli keskenkasvuinen tytär.
Kotiin tultuaan hän istui sohvalla ja teki sitä, "ajattelemista". Se oli helppo keskeyttää, se keskeytettiinkin usein. Hän keskeytti sen itsekin ja siirtyi pois siitä. Mutta kuten kaikki naapuruston lapset, joiden kanssa hän oli asiasta keskustellut, hän tiesi, ettei ajattelemista voi koskaan lopettaa. Sitä on yritetty. On vimmaisesti ajateltu: nyt en ajattele mitään. Hän muistaa kokeilleensa sitä vihreän talon edustalla Joutsenkujan päässä, ja aina kun hän ajattelee ajattelemisen lopettamista, ajattelee hän tuota taloa ja kaikkea vihreää, josta auringon suorat silloin kulkivat hänen silmiinsä, pensasaitoja ja puita, joita kuvassa näkyy.

univalokuva

Sirkka Seljan Valokuvaaja, proosarunoja, jotka on kirjoitettu unien pohjalta. En muista mistä tiedän sen, toivoisin, että olisin vain tunnistanut ne uniksi. Huomasin lukevani toisen unia samoin kuin omiani, lahjoina. Ja mietin, mikä on ensisijainen kyvyn ilmentymä silloin, kun tekee tuollaisia tekstejä. Kertominen luultavasti, sellaisen asian kertominen joka ei ole kertomus, niin että kaikki yllätykset saavat yllättää ja kaikki pehmeästi murtuva ja rakenteesta esiin pakottautuva tehdä samankaltaisen liikkeen kuin unen muistelemisen kokemuksessa (joka tietysti jo on narrativisointia). Mahdollisimman samankaltaisen.
Itse asiassa mies, jonka tunsin vuosia sitten, Johannes nimeltään, osasi tämän taidon. Kun hän kertoi uniaan, ihmiset ja paikat vaihtuivat toisiksi ja traktori ilmestyi niin täysin luontevasti.
Niin, unet kuuluvat siihen luokkaan kokemusta joka on vähiten narratiivista, mutta monilla on silti tarve kertoa niitä. Se on sovitus itsen ja itsen välillä, tulkintaa. Ja yhtäkkiä siinä olikin. Ja jotenkin se sitten muuttui. Enkä ihan tarkkaan muista mutta jotenkin se tunnelma oli sellainen. Mitä olen yrittänyt itselleni sanoa? Miten voin olla olemassa kahdella niin eri tavalla?

Lapsuuteni kodin tavarat oli muutettu pieneen asuntoon varastohyllyille. Pinosimme värikkäitten laatikoiden päälle lelueläimiämme, lähes kaikki kissoja. Miten yksi, Topi-katti, olikin säilynyt kaikista pesuista ja leikeistä niin hyvinvoivana ja samettisena. Koira, joka yleensä lojuu sängylläni kotonani, oli toisella hyllyllä ja mietin, onko se väärässä paikassa. Siskoni pinosi sen päälle toisen leikkikoiran: nyt se saa toisten koirien seuraa.
Ikkunan sai vaivoin auki ja näin, että sen toisella puolella oli parveke. Satoi, mutta parvekkeella oli kuivaa ja lämmintä: se oli kokonaan ympäröity lasiseinillä.

joku toinen valoisa päivä

Oli ollut niin kauan sumuista tai pilvistä, että valo oli ehtinyt muuttua toisenlaiseksi. Se oli jo eilen, tämä on nyt toinen valoisa päivä, ja työnteko saa ymmälleen, tauot saavat ymmälleen, yhteisöllisyys saa, aloitteiden tekeminen, se, mikä on kunkin omaa, tämä kaikki saa ymmälleen.

Kun jostakin kirjoitetaan lehdessä, esimerkiksi että joukko taiteilijoita harjoitteli yhdessä maratonia varten ja perusti keskusteluryhmiä, tuli riippuvaiseksi toisistaan mutta suostui siihen luottavaisena ja mielihyvin, niin tietenkin silloin kirjoitetaan jostain mikä onnistui ja sai hahmonsa. Ei kirjoiteta mistään sellaisesta joka vain oli jonkun mielessä epämääräisenä haikailuna ja kysymyksinä, jotka siirtyivät saman tien paikaltaan.

Kun on juhlat ja juhlapuhe, onnellisen mielessä kulkevat uudestaan kaikki hetket jolloin tuntui, ettei tämä ikinä onnistu, ja miten rakkaita hetkiä ne ovat silloin, ja miten niistä tulee metaforia ja pinnanmuotoja. Toiset katsovat sen kasvoja, jota juhlitaan, näkevät niissä varmuuden ja liikutuksen ja muistavat nähneensä joskus jähmettyneen hädän ja aikaa vastaan haromisen, ja ajattelevat, että kyllä, minä näin silloinkin varmuuden.

Kun on iltapäivä jonakin päivänä arvaamatta joskus vuodenajan taitteessa, kotiinsa tullut ihminen tuntee, että hän voisi tehdä moniakin asioita, hänellä on moniakin aikomuksia ja jonkin verran energiaa johonkin, etenkin jos hän ensin istahtaa hetkeksi juomaan kahvia tai teetä, jotakin kaksiosaista juomaa joka ensin valmistetaan ja sitten nautitaan. Hän ymmärtää oman elämänsä rajallisuuden, sen, miten siihen ei mahdu kaikki ja miten siitä tulee aina puuttumaan paljon, rauhaa, lammaskoiran lailla paimentavaa kiirettä tai tylsyyttä, on aina liian vähän yhteisöllisyyttä ja varmuutta, omavaraisuutta, haltioitumisen kykyä tai käytännöllistä järkeä.

Suurin osa asioista on jonkin valinnan tulos, suurinta osaa valinnoista ei saa koskaan jäljitettyä, asioita virtaa ohitse eikä niihin ehdi tarttua, sen nimi voi olla "kevään virta" ja se voi olla kaunista. Tyytymättömyys voi yksinkertaisesti unohtua hetkeksi ja se voi olla tyytyväisyyttä.

laskuvarjohyppääjän puheesta

... mutta jos alkuperä jotain on, niin se todellakin on aukko muistissa ja katkos. En tiedä mitä se merkitsee kollektiivisesti, mutta yksilöllisesti tiedän mitä se merkitsee: varhaisuutta. Ei pelkästään sitä, mutta varhaisuus on paikka sille. "Alkuhämärä", sanana niin osuva että banaali. Tai se voi merkitä traumaattisuutta, ajattelin joskus, että trauma on jotakin, joka pyyhkiytyy mielestä niin että sitä muistuttava uusi asettuu sen paikalle kuin neste astiaan, ja astia on kammottavan muotoinen eikä siihen halua koskea, eikä sen paremmin uuden asian muoto kuin astian alkuperäinen sisältökään ole nähtävissä.
Mutta mitä sitten hyödyttää muistaa? Paljonkin: voi muistaa kaiken sen, joka on kaikunut sitä katkoksessa ollutta, ja kaikuakin kuullessaan kuulee kuitenkin jotain, ja kaltaisuuksia ja variaatioitakin nähdessään näkee kyllä jotain.
Yllätystä odottava liittoutuu negatiivisesti, ovelasti, sen kanssa, jonka kanssa ei liittoutua voi: koska en voi tietää kaikkea, on olemassa asioita joita en tiedä, voin olla varma niiden olemassaolosta. (Tähän pitää vielä lisätä aika, se, että asioita ilmenee...)
Kaupungissa on ollut sumuista monta päivää, tornit ja savupiiput katoavat sumuun, on mieluisaa ja rauhoittavaa että näkyvyys ei ole aina samanlaista. Ja on kovin mieluisaa se, että toisetkin näkevät saman sumun.

Onko mahdollista odottaa yllätystä tapahtuvaksi?
Ajatus siitä, että elämän kulku näkyisi tästä eteenpäin
ja että tulevat tapahtumat voisi johtaa tästä hetkestä, on
ilman muuta harhainen
(Tuu-tikin kuuluisat sanat: kaikki on niin kovin epävarmaa, ja juuri se saa minut rauhalliseksi, Anne of Green Gables: There's always a bend in the road,
miksi tästä asiasta puhutaan lastenkirjoissa?)
ajatus siitä, että tulevaisuuteen voisi varautua etukäteen, merkitsee sitä,
että on varauduttava muutokseen ja yllätykseen.
Onko mahdollista, onko lupa luottaa siihen että se on tulossa
samuus ei ole pysyvää, pysyvää on vain jatkuvuus muutosten ja erojen yli,
jatkuvuus ei ole samuutta.
Yllätys:
puhelimen soiminen,
mielen toisenlainen tila,
havahtuminen siihen, että jotain on tapahtunut,
jonkun näkeminen ensimmäistä kertaa,
tragedia,
mahdollisuus, jota tarjotaan,
tunne, jonka kuvitteli mahdottomaksi.

miten saareen mennään talvella

Saareen mennään niin, että kävellään rautatien, autotien ja joutomaan halki pysäkille, odotetaan 8-nimistä autoa, istutaan sen ensimmäisessä penkissä koko saarta pituussuunnassa halkovan tien matkan, joka on yllättävän pitkä, se käsittää metsiä ja peltoja joista jokaiseen haluaisi sijoittaa itsensä. Haluaisi että jalat polkisivat maata ja ruumis työntyisi maisemassa eteenpäin, puiden väliin ja kaislojen väliin. Mutta sen näkeminenkin on jo suuri ilo, myös katse ja mielikuvissa mieli voi työntyä maisemaan. Vaikka on kirkkaan aurinkoista, peltojen yllä on merkillistä, lumenväristä usvaa. Ohitetaan puutarha ja sen keskellä lasilla katettu puutarha, luonnollinen ja epäluonnollinen elinympäristö. Tullaan kylpylän eteen mutta jatketaan vielä hieman. Tullaan saaren kärkeen.
Siellä on oltu monta kertaa, tämä kaikki on aika toisteista. Sen ilo ei vähene siitä, se muuttuu. Olen täällä jo valmiiksi, olen mielen kuvana kyykyssä veden rajassa näkemässä kuolleita meduusoja, rantaan huuhtoutuneita ja kasaantuneita jääkiteitä tai kiviä, roskia ja lehtiä. Kivet, roskat ja lehdet näkyvät veden pinnan alta aarteina, ne ovat lähempänä ja kauempana kuin muuten olisivat, niitä voi koskettaa mutta ennen kaikkea ne voi nähdä. Vesi ei piilota niitä eikä paljasta niitä, se näyttää ne, ja jos upottaa veteen kätensä, vesi näyttää kädet.
Olen myös aina valmiiksi puun sylissä. Puun runko kasvaa jonkin matkaa maata pitkin, mutta sitten se on jostain syystä vapautunut tuulen otteesta ja kasvanut viistosti ylöspäin, kasvattanut oksistaan ja neulasistaan katoksen sille divaanimaiselle istuimelle, jonka runko muodostaa. Kun istuin ensimmäistä kertaa puun sylissä, minua hermostutti. Kaikki oli niin ilmeistä, niin riippuvaista ja lainattua, ajatus siinä istumisesta juoksi kaukana edelläni, kertomus siitä, miten istuin siinä, seurasi aivan kannoillani. Mutta vuosien kuluessa hermostuneisuus on haihtunut. Olen ymmärtänyt, millainen kertomus tämä on.

niin ja vuonna 1902

"siellä hän nyt elää teroitetun näkönsä valokorkeudessa ja karaistuneen tahtonsa korkeimmassa hehkussa.
Ja juuri tässä tietoisuudessa itsestämme ja kärsimyksistämme ja persoonallisuutemme kasvamisesta piilee kauhistava puoli meidän tuskiamme ja ilojamme.
Sillä nainen tältä päivältä tietää olevansa yksinäisyyteen tuomittu"

tuomittu ja nostettu.
yksilöllisyytensä vähenemistä ei ole mahdollista haluta.
liittymistä on mahdollista haluta.
Tämä päivä on ensimmäinen, yksinäinen, koska ajalla on oltava hahmo.
(Se, jolla on puuhaa, tuskin huomaa tätä.)

(lainaukset poimittu teoksesta Elisabeth Dauthendey, Uusi Rakkaus, kirja kypsyneille hengille, 1902.)

Tällainen vimma: tahtoisin kuulla mahdollisimman monen ihmisen kertovan yksin asumisesta.
Se on niin merkillinen normatiivinen epänormatiivisuus. Leikkautuu pois suurimmasta osasta kuvia, jotka esittävät ihmisiä, heidän päiviään ja iltojaan, heidän tapaansa jakaa aika ja tekeminen. Näissä kuvissa on lähes aina useampia ihmisiä jotka jakavat aikaa ja tilaa keskenään.
Ja silti: kahdeksantoista vuotta täyttäneen oletetaan muuttavan huoltajiensa kodista omaansa, pitäähän yksin voida asua, on hyvä asua yksin ainakin jonkin aikaa, opiskelija-asunnot ovat yksiöitä, kerrostalot ovat yksiöitä täynnään.
Pitäähän kaiken, mitä päivään, iltaan, yöhön kuuluu, mahtua yhteen huoneeseen. Eihän ihmisen elämään välttämättä kuulu maasto, jossa liikutaan erilaisista tekemisen paikoista toisiin, uuden kuun pihakeittiöön, ullakkokamariin, salonkiin. (Voi millaisen romantiikan asentankaan sille vastapainoksi...)
Psyyke rakentuu sen mukaiseksi. Omaan tilaan on kummallinen kärsimystä aiheuttava riippuvuussuhde. Tämä ei ole ollut mahdollista kovinkaan monta vuosikymmentä (naisten työssäkäynti, opintotuki?) eikä se ole edelleenkään mahdollista suurimmassa osassa maailmaa. Aamiainen itsekseen, nukkumaanmeno itsekseen, säätilan näkeminen ikkunasta itsekseen, siivoaminen itsekseen, viihtyminen itsekseen ja itsekseen tunnettu huolien lisääntyvä paino, kun hämärtää.
Miksi se tuntuu minusta välillä täysin käsittämättömältä, täysin kestämättömältä, vaikka tiedän sen olevan niin normaalia, normatiivista, ja niin perustava olotila minulle (niin minun aikuinen minäni on perustettu). Tahtoisin kuulla, onko se toisistakin käsittämätöntä.

Kesällä lopetin runon näin: "En ollut ratkaissut paikkani arvoitusta, en tiennyt
minne tekoni menevät. En ollut ostanut tätä maatilkkua
tai noita seiniä.
Olin kiinni pienillä hakasilla.
Mutta miten tätä paikkaa rakastinkaan."
Tämä puutaloasunto ja sen piha, mitä ajan ja tilan yltäkylläisyyttä. (Silloin tosin yksinoloni oli muotoa "kumppani on Sodankylässä".) En valita, mutta ihmettelen. Huhuilen itselleni äänettömästi: täälläkö olen? Tästäkö paikasta lähden tapaamaan muita ihmisiä, tähänkö paikkaan aina palaan, ja se siis on paikka, jossa ei ole muita kuin minä? Olenko käsittänyt jotain väärin: onko aina niin? Jos vieressä nukkuu joku, jos viereisessä huoneessa nukkuu monta vielä pienikokoista ihmistä, onko se paikka, johon viimeiseksi ennen nukahtamista asetutaan, siltikin vain yhden ihmisen paikka?

Ja tahtoisin verrata omaa yhden ihmisen paikkaani toisten ihmisten paikkoihin, yksinolollakin hahmo vain jaettuna, muuten se on vain puutetta...