11.12.07
kuun ympärille maagisen verkon.
Että suunnattoman suuri planeetta saattaisi riippua
tyhjässä avaruudessa.
Todistuksia ei ilmaantunut ennen vuotta 1609,
kuitenkin joillakin tämän vuosisadan lapsilla saattaa
olla osoitteena Kuu, jonne he saavat postin maan päältä.
"Täysimaa" olisi 80 kertaa niin kirkas kuin täysikuu,
ja se loisi valoaan kuun maisemiin kuun taivaalla.
Jotkut ovat ajatelleet että kuu kauan sitten irtautui maapallosta.
Viimein tanko venyi keskeltä liian ohueksi ja katkesi.
Että aurinko ajelehti halki avaruuden miljardeja vuosia sitten.
Kitka ja vetovoima pakottivat pilven litteäksi
ja muodostui pyörteitä.
Kuu loittonee parhaillaankin, se joutuu viimein 550 000
kilometrin päähän.
Tarpeeksi kaukaisessa tulevaisuudessa kuu voisi ehkä
taas tulla maan läheisyyteen.
Tarpeeksi lähelle tultuaan se hajoaa.
On merkillistä mutta totta:
Kaukasus, Serpetiini-puro, Alppilaakso,
Nectarin meri, Pilvien meri, Usvien meri.
Mare Fecundatis, Mare Vaporum, Palus Somnii: Unen suo.
Ne onnelliset ihmiset, jotka ovat kapean vyöhykkeen
sisäpuolella, saavat nauttia täydellisestä pimennyksestä.
Missään muussa kiertotähdessä ei kukaan voisi nähdä
mitään yhtä suurenmoista.
Kuun reunassa kirkkaiden kipinöiden muodostama kaari.
Linnut erehtyvät lentämään yöpuulleen.
Hämmästyttävän kauniilta näyttää nyt selvästi erottuva korona.
Jos sen sijaan sopivan pituisia radioaaltoja lähetetään
kuuta kohti, se ei petä meitä.
Vaikka pilvet peittäisivät kuun, radioaallot löytävät tavoitteensa.
Ei siellä voi olla tuulia, ei sadetta eikä sateenkaaria,
ei ukonilmoja enempää kuin jyrinääkään.
Suljettu asunto henkilökuntaa varten. Kuutieteellinen laboratorio.
Piikennomatto (musta, jotta se imisi auringonvaloa).
(lauseet löydetty ja muunneltu lasten kuu-tietokirjasta)
25.11.07
Kylmäpihlaja 2
Olenko milloinkaan tehnyt mitään asiaa oikein? Muste kastellaan ja se laajenee. Synnyinkö oikein? Alakuloiset maalatut eläinhahmot tunnustivat puolestani.
Kylmäpihlaja ja sen yllä aamulla raidallinen taivas, mitä pyydät? Mitä en vielä antanut mieleni pohjalta? Jokin on siellä kuin puutteen säkissä odottamassa tarpeen päivää.
Tunnustan, tunnustan, tunnustan. Miksi sinä vielä? Kuljet aaltoina yli itsesi. Kuljetat valoa poikki itsesi ja puiden ja minunkin.
Kiikaroin linnun punaista vatsaa, ja lintu hinkkaa päätään mustaan oksaan kuin kissa, taivas hohtaa sen yllä, ja jokin tehdään oikein."
16.11.07
Kylmäpihlaja
30.10.07
Huomautus
27.9.07
Uudessa Valamossa, huhtikuussa 2006
23.9.07
Ulkosaari
Syön ketsuppia, sinappia, tabascoa ja hp-kastiketta perunoiden päällä, en muuta, sillä muuta ei ole. Odotan laivaa jolla menen yksin saareen. Jokainen moottori toimittaa omaa tehtäväänsä ja sisäsaaristo on herttainen syksyn tultua. Täynnä muistoja ja ansaittua tyytyväisyyttä se on. Jokainen moottori tarjoaa oman sylinsä ja jylinänsä. Tahtoisin laskeutua mieleni pohjalle ja olla siinä huoneessa kaiken sen joukossa mitä siellä on vaikka joutuisin häkkiin arvaamattomien eläinten kanssa. Päästäisin ne häkeistä ja kohottaisin ääneni ja sanoisin: tämä on oma mieleni, miten minulle voisi täällä mitään sattua? Laiva ei vie minua saareen yksin vaan mukana ovat jäätelöä syövät lapset. Kesä on ollut heille täynnä uusia taitoja, he osaavat nyt valmistaa puusta ja viemäriputkesta jalkajousen. Olen menossa yksin saareen jossa olen valmistautunut kohtaamaan itseni. Odotan itseäni laiturilla ja kerron miten huonosti yksinäisyys minulle sopii ja miten kummalliseksi tunnen oloni mutta ettei siitä sen enempää. Muita keskustelunaiheita joista vaikenemme: se miten mikä tahansa suuri luonnon ilmentymä kysyy ihmisparalta ne kysymykset joilta hän tahtoisi olla rauhassa. Ikään kuin ojennamme ne meren tai vuoren käteen saman tien kun sitä lähestymme, ne ovat passi sen läheisyyteen. Menimme hakemaan jotakin muuta kuin itseämme ja itsemme saimme. Siksi yritämme välttää jäämästä kahden meren tai vuoren kanssa. Mutta nyt tuskin niin tapahtuisikaan sillä meitä on jo kolme. Kun tulivuori purkautui Islannissa juuri tämä laiva sattui kulkemaan siellä reitillään. Merivesi oli kilometrin säteeltä seitsemänkymmentäasteista. Silloinko syntyi se uusi saari? kysyy toinen mies. Silloin, vastaa ensimmäinen ja jatkaa kertomustaan: kalat nousivat keitettyinä pintaan ja haaskalinnut poimivat ne. Mitä ihmiset tekivät? toinen kysyy. Ihmiset, no sanotaan että kaikki olivat teltoissa niityillä ja rakastelivat, muuta ei ollut tehtävissä. Ja uudelle saarelle ei saanut mennä kukaan muuten kuin steriileissä varusteissa, niin nähtäisiin mitä sinne kasvaa ensimmäiseksi. Mutta nyt en enää kuule keskustelun jatkoa sillä olemme tulleet saareen ja pauhina syntynyt sen ympärille. Kun tulivuori purkautui se asetti kysymykset aika yksinkertaisiksi, kaiken alku, herkkä toive.
20.9.07
Kohtuuton kuvaus olemisesta
Mutta olisiko kuitenkin parempi katsella mielessään kukkasia, kauniita kukkasia jotka tuijottavat vastaan. Luonto on luonut niille kasvot joilla houkutella kohtaamiseen, ja sen sivuvaikutuksissa me kiemurtelemme. Olemme joutuneet jonkin meitä suuremman syötiksi. Herää! Joskus se sanotaan: herää rakkaani tai toistetaan vain äänettä itselle herää rakkaus. Ja kuullaan lähes niin kuin joka puolelta maailmaa tuo sama kutsu ja ehdottomasti naurettavimmillaan oleva ihminen, ihmisestä lähtevä ääni. Se joka ei ymmärrä toisen turhaa kaipuuta ei ymmärrä mitään näkemäänsä. Pitää erikseen ymmärtää kaipuu ja turhuus. Ei samalla kertaa vaan ensin toinen, sitten toinen. Sitten voi lähteä kohtaamisiin. Vyötettynä. Koko maailmasta kohoaa höyryä. Miten hitaasti sinä liikutkaan näkökentässä. En erota oletko menossa kohti vai pois, näen liikkeesi vain yhden ulottuvuuden suhteen ja olet lisäksi taustastasi irrotettu. Eleesi näyttävät pantomiimilta, en tiedä minkä puoleen kumarrut ja mikä herätti tarkkaavaisuutesi tuolla päin. Tavatakseni sinut nyt minun pitäisi sanoa itselleni: herää. Pelkään juuttuvani unen ja valveen rajalle, missä suunnaton puu tempaa minut heilahdukseen, ja unohdusta pelkään, niitä pelkään joita on aina pelätty. Olen hovissa tunnettu ja vilahdin juuri huoneen nurkassa huppu kasvoillani. En sattumalta.
On rauhoituttu lauluun ja jäykkyys on sulanut jäsenistä. On otettu suuhun jokin anatomisesti muotoiltu lohtu joka ei voi koskaan olla se. On kuin koko maailma olisi höyryävänä yhdessä tehnyt niin. Vain totaalinen lohtu on lohtu. Näinkö kaiken on oltava?
17.9.07
Minä yksin
ystäväni nojatuoliin. Takkini sinisistä hihoista
pistävät puseron punaiset hihat. Kaulahuivi on
kaulassa ja pääni on painunut kevyesti, katson
jalkojani. Istun puoliksi risti-istunnassa niin
että toinen jalka on koukussa toisen alla ja toisen
varpaat hipovat lattiaa. Jalassa on siniset sukat
ja verkkosukat niiden päällä. Syliini on tullut
ystäväni kissa joka tahtoo olla sylissä. Kissa
nousee ja laskee hengitykseni mukana. Kädessäni
on puhelin jonka vihreä valo kohta sammuu.
30.8.07
Stand alone
pysyväisesti taikka osan ajasta, tätä varten siinä on
Stand-alone mode. Sillä on kyky uudistaa ja tehdä näkyväksi
sellaista mikä on peräisin sitä kokoon ja liikkeeseen saattaneista
ja siihen perustavasti yhä vaikuttavista voimista, samoista,
jotka suhteessa siihen määrittelevät sen riippuvaisuuden asteen,
siis joihin se suhtautuu oman riippuvaisuutensa asteen mukaisesti,
sen missä määrin se on Stand-alone, multiplexor, toisin sanoen
auringosta tulevien säteiden yksittäiseksi olemassaolon säteeksi
muuntaja, suuntautuja, surullisen rajoittunut mutta juuri siksi
todellinen ja todellisuudessaan riemuitseva. Silloin kun riemulle
on aika. Usein sen seurauksena kun jokin input on löytynyt
sen sisuksista sen ikuisesti omana ja output on säteillyt siitä.
Se seisoo toisinaan kuin puu, väärinymmärtäen itsensä.
Se ottaa silloin yhteyden itseensä ja tarvitsee illuusion.
Ei ole parempaakaan tapaa sen toimia ja käyttää energiaa.
Pyrkiä tuntemaan se epätodellinen esine aivan fyysisellä tavalla.
Ja vaikka se muistaa aktiivisuuden velvoitteen siinä osassa
systeemiään joka on mieli se muistaa lähtökohtaisen
passiivisuuden niiden voimien käsissä josta se on lähtöisin
ja sen muisti riittää tämän lisäksi muutamiin toimintoihin
ja säteeseen, etenkin
10.8.07
7.8.07
syntymäpäivä
näkyvät että kuun kasvot.
Eivätkö sanat tule helposti? Onko yön hetki tyhjä?
Tai kuljen pihalla kuin pystysuora puu kiedottuna
villatakkiin jonka väri on jo syttymässä.
Se hetki jolloin tarinan mukaan katsotaan elämää silmiin.
On kuin katselisi täysinäiseen paljuun.
Yhtenä yönä ulkona pihassa kun aurinko jo nousi, oli
valoisaa ja tyhjää,
toisen kerran taivaalla oli kuu, yö oli nuorempi, yhtä tyhjä.
Liikutus on sama asia kuin liikahtelu vedenpinnassa,
eivätkä sanat tulleet helposti vaan jäivät tulematta.
En tiedä oliko kylmä eikä varmaankaan ollut.
En paina mitään mieleeni tästä, ainoa mieleen painuva
on kuva seisomisesta siinä kiitollisena.
31.7.07
Olimme olevinamme
asumassa siellä, ilma väreili toisenlaisuudesta,
kaikki tavanomaiset vektorit olivat päinvastaisia.
Ruohikolla kävellessä korret ponnahtivat painavan
askelen voimasta ylös ja kosketus oli stimuloiva.
Kaikki mikä laskeutuisi, kuten kaste,
pirskottui meistä poispäin, entropiset tapahtumat
olivat huvittavia, hajonnutta kasautui yhteen.
Tämä outo maailma sitoi meidät kuin kimpuiksi
ja kuitenkin hajotti kaiken sisäpuolisen ulkopuolelle,
avaruusromun kaltaiseksi kehäksi, katseltavaksi,
siinä ne kiersivät: huomionkipeys, kauna, viisaus,
sananlaskut, pyhimyksen katseesta avautuva kanava,
kirkas pieni peilinsirpale, myötätunto, hämmentely,
eriytymätön valkoinen ja eriytymätön punamusta.
Aikamme siellä hupeni, väitteet, jolla sitä kuvasimme,
alkoivat jo kiertyä itseensä ja maalata maalauksen päälle,
meitä alkoi jo kiusaannuttaa, katsekontakti oli liiaksi,
lauseiden muodostamisen mahdottomuus alkoi jo väsyttää,
olimme valmiita tuntemaan painon sekä sumeuden kallossa
ja elämänkulun kosteuden sekä tavallisen tuulen.
Kun kuvitellaan alkuperäistä
pysähtynyt olio joka sitten alkaa liikkua janalla.
Ja on kuin joku olisi voinut nähdä tuon olion sen
alkuperäisessä tilassa, jos olisi seissyt siinä vieressä katselemassa.
Tämä on väärin. On ollut eriaikaisia liikkeellelähtöjä
mutta ei mitään staasista,
on kyllä ollut kuvia staasiksesta, se on olennaisesti sama
kuin kuvat, ja niitä on aina ollut.
Kertomus ojentaa alkunsa selän taakse katsomatta sinne.
Mutta kun keikkuva vene, keinuheppa ja ankka luotiin,
ne laskettiin maahan vieterit vedettyinä suoraan liikkeeseen.
Ja luodessa, laskiessa, pyöräytettiin filmikelaa vähän taaksepäin,
miinusmerkkiseen, imaginääriseen, niin että oli aina jo jotain
tapahtunutta, niin huolekas oli pyrkimys staasiksen välttämiseksi.
Sillä sitä ei olisi voinut olla olemassa kuitenkaan.
Kaikki keskustelut siitä kiertyvät silmukaksi,
se pitää kaikkien vain hyväksyä, ja hyvä käytäntö on,
että yksi keskustelija ojentaa sen toiselle kuin juomalasin
ja siitä juodaan mitään sanomatta, koska siitä ei osattaisi
mitään sanoa kuitenkaan.
1.7.07
17.6.07
Käsitysaika
En unohda. Suru luottamuksen vakaajaksi ja sitten luottamus vakaamaan pientä venettä, suru voi sitten olla sen nimi tai yhden köysivyyhdin nimi siinä, sillä näköala on suuri pienestä veneestä. Takila ja aika. Vinssi ja aika. Ajatukset joita toivottavasti en unohda. Tai jotka eivät putoa ruumiista. Vyyhti ja luottamus. Keinuvat vedet ja
7.6.07
13.1.1994
kun vanha henki puhui ohi mennessään.
Se sanoi: "Työn laiminlyömisestä on vähemmän haittaa
kuin sen tekemisestä haluttomasti.
Aika odottaa tyyntä laiskuria."
Minä kuuntelin ja käänsin selkäni
kynälle ja pöydälle ja lampulle
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.
Unet olivat vaihtelevia
ja tuskin muistettavia
ja sisälsivät lempeitä kehotuksia.
Aamulla niistä sukelsi nuori henki
ja istui olallani koko päivän.
Tulin levottomaksi ja kun kuljin kotiin
nuori henki huomautti siitä.
"Olet levoton. Jos näkisit vähänkin,
tietäisit, että sinua vaivaa halu tehdä.
Jos et tee itseäsi
jäät tekemättä."
Minä kuuntelin ja tulin tuskastuneeksi
ja katselin peilistä ja rypistin kuvani
sitten kirjoitin jotain ja kirjoitin lisää
ja mietin lujasti ja päädyin tulokseen
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.
Unet olivat tuskin muistettavia.
24.5.07
Kehtolaulu
ja niistä tulee lepakoita. Tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee kapistuksia, kynäveitsi ja okariino,
murhe ja pakomatka. Lepakot lentävät siivet suorina,
jännittyneinä. Lepakot lentävät pingottuneina
ja saavuttavat kaiken mutta menettävät paljon.
Lepäävät aamun suussa kaikkensa antaneina.
Mutta heidät on uuvuttanut leikki, karkelo, vauhti.
Häikäilemätön itsensä tuuleen heittäminen on heidät
uuvuttanut. Ja heidät on väsyttänyt herkeämätön
itsenään oleminen, uskollisuus, kuuliaisuus,
kirkon katon alla pesiminen, pinttynyt suuri laulu
joka painautuu kaulalle, niskaan. Selkään. Selkäpiihin.
Pääskyset sirkuttavat ja sirppinä leikkaavat taivaan.
Kuunsirppinä kuu leikkaa taivaan. Pääskynen lepää
illan suussa lennossa silmät auki. Silmät auki lepää
lepakko. Lapsi pingottaa kätensä ja räpyttelee pihalla
vielä ennen kuin nukkumaanmeno tulee, tulee lepo
vaatimalla vaatimaan. Lapsi, lepakko, pääsky, kuu.
14.5.07
Näkemiin
24.4.07
17.4.07
Oppi
Se on oppi luvuista, symboleista ja ulottuvuuksista.
Vilpittömän vastauksen löytämiseksi on ajateltava huolellisesti,
ja on ajateltava sitä, millaisia ulottuvuuksien on oltava,
jotta ne sopisivat yhteen.
Kun piirtoja joudutaan tekemään kiireessä,
ne yhdistyvät toisiinsa.
Seitsemää nappulaa emme voi järjestää suorakaiteen muotoon.
Työnjohtajien on myös etukäteen tiedettävä
miten paljon työväelle on varattava ruokaa.
Samoin kuin ihmisiä lukujakin on monennäköisiä,
toisista syntyy suorakaiteita, toisista taas ei.
Kuningasvainajien suuria muistomerkkejä oli tarkoin laskettava,
ja oli tarkasteltava auringon, kuun ja tähtien liikkeitä.
Menetelmä on seuraavanlainen.
Mies osti kaniinipariskunnan ja ryhtyi kasvattamaan niitä.
Tämä sarake osoittaa kaniinipolvia.
Ympyröitä näkee vähän kaikkialla.
Niiden välillä ei näytä olevan mitään erityistä yhteenkuuluvuutta.
Mutta asian selvittämiseksi on olemassa myös oikotie.
Olettakaamme esimerkiksi, että kaksi maapallon eri puolilla
olevaa miestä katselee kuuta.
Suolaa ja timantteja, kirjaimia ja punnuksia.
Tarkkailijan taivaalla tähtien paikat ovat toiset.
Tulevien tapahtumien arvaileminen on kuin katselemista
tulevaisuuteen, kauas, missä detalji vähenee.
Helpointa on antaa vain koneen työskennellä,
oppimistamme asioista saamme vihjeen, miten se tehdään.
11.4.07
Noise turn ilolle. Back ilolle. Noise.
Elämä kieppua taaksepäin hilpeys.
Kohista hapantua taaksepäin hilpeys.
Kohista kieltäymys armollisesti rauha.
Kohista aistihairahdus
Äläkä kieltäydy armollisesta rauhasta.
Noise abstinence mercifully glandular.
Noise fancy
Noise turn back mirth
Noise sacrifice mercifully tranquillity
Noise illusion
Äläkä kuvittele, että aika kulkee siksi,
että käännät sen kampea
Kohista kieltäymys armollisesti rauha
Kohista aistihairahdus
käännekohta menettelevä, sentähden, että
(kohista elämä häiriöääni hälinä jyske kohina
kolina melske melu meteli möly pauhina
pauhu pauke remu äläkkä ääni)
Älä kieltäydy äläkä kuvittele
Noise imagination,
that period attributing therefore,
that turn its comb.
Alttiiksiantavaisuus armollisesti
tyyneys. Melske toiveunelma
Vaikka saattaa totisesti tuntua siltä
pyörtää (hapantua kieppua kiepsahtaa kohdistaa
kääntää nurin) sen suka (kampa, harja, kammata,
harjata, sukia). Joskin laskea maihin (maaomaisuus,
tilukset) vilpittömästi tuntua silloittaa (komentosilta)
Joskin todella näyttää siltä
vuorovesi kulkeva, sen vuoksi, ettei.
Kääntää nurin sen harja. Vaikka valtakunta todenteolla
Älä kuvittele, että aika kulkee siksi
aika keskeytymätön, aaltoilu, jottei.
Pyöriä sen hevosenharja. Vaikka pyydystää uskollisesti
Tide proceeding, therefore, lest
Älä kieltäydy armollisesta rauhasta
10.3.07
Keltainen silmä
Onko se sentti? Se on sentin kokoinen.
Katsoin että olisiko se sentti, se on sentin värinen.
Mutta eihän se ole. Se on nappi. Niin,
joltakulta on nyt pudonnut nappi.
Kylläpä varmaan harmittaa nyt.
Hän ei tiedä mihin napin panisi, ei pane sitä taskuunsa.
Nappi nappi nappi. Hän koputtelee sitä raitiovaunun
kaidetta vasten.
Sentin minä olisin ottanut mutta en minä napilla mitään tee.
Hän tasapainottaa sitä kaiteen saumakohtaan,
ikään kuin siinä olisi sopiva hylly johon napin voi sijoittaa.
Koska hän on niin kumara, minä muutun pitemmäksi,
pitkäksi ja jotenkin miehekkääksi.
Hän huomaa tasapainotusaikeensa turhuuden, hupsuuden,
hän katsoo minua jolle on koko ajan jutellut,
koska hänen silmänsä ovat niin hohtavat,
minusta tulee ystävällinen ja vakaa, jotenkin aikuinen ja miehekäs.
Ehei, hän sitten tempaisee kätensä takaisin,
minä tutkin tätä nappia.
Hän aikoo panna sen taskuun mutta sitten tutkii sitä.
Minulla on sellainen koira lelukoira,
ja tuli naapurin koira ja repäisi siltä silmän irti!
Koiralta silmän irti!
Ja sitten toisenkin silmän. Tästä menisi lanka läpi näin
ja tästä se olisi kiinni,
nappi nappi nappi. Minä teen tästä napista koiralle silmän,
no sehän on hyvä, minä sanon, keltainen nappisilmä,
hän panee napin viimein taskuunsa ja on vaiti.
Koska hän on vaiti, minusta tulee ajatuksissaan viihtyvä
kaupunkilainen, jotenkin pitkä ja kädet taskuissa seisova,
sitten hän laskeutuu vaunusta,
ja minusta tulee matkaa jatkava, jotenkin pitkä ja rauhallinen.
8.3.07
Hyvin muotoiltu lause [valitettavasti lähes novellimittainen postaus]
"Anteeksi. Neiti. Kohdalleni sattuu harvoin, että joku herättää minussa näin voimakkaita tuntemuksia, näin välittömästi. Siksi puhuttelen teitä nyt. Olen kolmenkymmenen viiden enkä enää suhtaudu maailmaan kuin se olisi minua varten. Tiedän hyvin että jokainen hetki haarautuu moninkertaisesti, muuta kohtaloa ei ole olemassa kuin se, että valinnoista seuraa jotakin sekä välittömästi että lopulta. Älkää ymmärtäkö väärin, en oleta että te olisitte olemassa minua varten, että mikään voima olisi tuonut teitä viereeni tänä kesäiltana. Tämä on lähtöisin minusta, yksin minusta, on omaa syytäni että te vetoatte minuun niin voimakkaasti. Ette ole minulle mitään velkaa enkä minä teille. Tämä voi olla täysi fiasko, tämä puhutteluni. Se ei saa minua lannistumaan. Olen kolmenkymmenen viiden ikäinen enkä enää ajattele että elämä tuo minulle yhden tai kaksi suurta tilaisuutta, joista kaikki riippuu. Enkä ajattele että se tuo minulle loputtomia, samanarvoisia tilaisuuksia. Tänä kesäiltana tunnen suurta jännitystä ja teidän olemuksenne tuntuu olevan kiinteä osa tuota jännitystä, aivan kuin olisin odottanut näkeväni jotain teidän kaltaistanne, vaikka tietenkään en ole odottanut. Se on vain tämän hetken kokemusta, ruumiini ja sieluni viritystilaa. Sen varmaan jo ymmärsittekin, en epäile ettettekö olisi älykäs ja huomiokykyinen. Katseessanne ja asennossanne on lupaus siitä, kuten tyylitajussannekin. Kuvittelen että olette älykäs, kriittinen, itsellinen nainen, joka kuitenkin tahtoo toisten kanssa jakaa tämän kesäillan ja tämän kepeän, hemmottelevasti tunteikkaan ohjelman. Tahdotte olla elämässä kuin parvekkeella, kuin kattoterassilla, nähdä ja ymmärtää. Ettekä väheksy olfaktoorista itseämme, ette väheksy tuoksuja ja makuja, tuulen tuntemusta, ette mitään, minkä monet meistä kernaasti vain kääntäisivät metaforaksi. Niin, minun on pyydettävä anteeksi tämän sanoessani vaikka luotankin teidän luonteenne kypsyyteen, te ette kavahda ruumiillisuutta. Ette pakene ettekä valahda hervottomaksi sen edessä. Voi miten minua liikuttaa nähdä kuinka te kannatte itsenne.
"Ja että oli oleva niin, että kaikki alkaa minun tuskastuttavalla monologillani, vaikka ennen kaikkea tahtoisin kuulla teitä... ehkä kuitenkin on niin, ja ehkä teidän katseenne sen minulle jo kertoikin, että vielä ensisijaisemmin tahdon näyttää itseni teille, sillä teidät olen minä jo nähnyt. Näkijä tahtoo tulla nähdyksi. En väitä tietäväni mitä te olette nähnyt. Häpeäisin jos niin väittäisin. Olen avannut tämän pelin, olen asettanut sen säännöt, mutta tahdon antaa teille kaiken vapauden kiistää ne. Janoan tulla haastetuksi teidän säännöillänne, mutta olen kolmenkymmenen viiden ikäinen ja tiedän, ettei janoaan aina saa sammuttaa."
Puhuessani hän oli katsellut minua arvioivasti ja hänen silmiinsä oli syttynyt harvinainen hymy. Taustalla jatkui pienen puistoon pystytetyn lavan ohjelma, siinä kulkivat kuvajaisina jonkin lapsekkaan sadun tai faabelin vaiheet, sellaisen, jota ei Shakespearekaan olisi hyljeksinyt vaan ainoastaan asettanut sen yhteyteen jotakin siitä mikä on raskainta ja polttavinta elämässä. Niin tunsin hänen katseensakin tekevän. Kuvaelman taidokkaasti maskeeratut hahmot ja heidän viehättävä liikehdintänsä muuttivat puiston puut lavastukseksi ja meistä kaupunkilaisistakin ne tekivät jollakin tavalla sepitteellisiä. Vihreät ja roosat värit, purppura ja kultakirjailu, laulut ja soittimien soinnut, hullunkuriset lintu- ja eläinhahmot, jotka kuitenkin näyttämöllä rakastuivat ja kärsivät, isovatsaiset ja isopäiset, ja niiden rinnalla hänen suoraselkäinen hahmonsa, hänen hiuksensa, jotka pakenivat kampauksesta niskassa, hänen – nyt olin siitä jo varma – nauruun kykenevät suupielensä. Tätä olin toivonut. En täydellistä lausetta, vaan elämän kokonaisuutta, jota en osaa muotoilla lauseeksi. Vaikenin. Hän nyökkäsi päällään kuvaelmaa kohti, kuin muistuttaakseen, että meidän tuli olla kohtelias yleisö. Kohta hänen viereensä tuli hehkuvaposkinen pieni tyttö, joka kärsimättömästi tarttui hänen käteensä ja lähti kuljettamaan häntä poispäin. Hän hymyili minulle kuin sanoakseen, että hänen tuli olla suopea vanhempi sisar, täti, serkku – tai kenties äiti. Kenties hänen tuli olla hyvä äiti pikku tyttärelleen.
Lähdin väkijoukon halki tavoittamaan häntä uhraamatta monta ajatusta sille, mitä tekisin jos saisin hänet kiinni, olisiko minulla muka todellakin oikeus tarttua häntä käsivarresta ja yhä vaatia häntä kuuntelemaan tai vastaamaan, en punninnut mielessäni lauseeni oikeutusta: anteeksi, neiti, kerrottehan minulle vielä, oletteko tämän pienen tytön äiti. En äkkiä kyennyt tavoittamaan kypsää itseäni, jonka olisi mahdollista hyväksyä tällainen loppu aloittamalleni kohtaukselle. Kuvitellessaan varautuneensa kaikkeen ja ottaneensa kaiken suhteellisuuden huomioon ihminen yleensä unohtaa juuri keskeytykset, raukeamisen, sen, että mitään ei tapahdukaan, ja sen kohdatessaan kohtaa kuin jonkinlaisen itsensä negaation, tyhjän peilin. Minun oli nähtävä jokin heijastus. Tuskissani annoin periksi kohtuuttomuudelleni, jonka ohjaamana niin usein toimin nuorempina vuosinani. Emme uusiudu kokonaan, meissä on sisäkkäisiä kehiä, ja tunsin vaatteitteni ja ihonikin muuttuvan jotenkin läpäiseviksi, tunsin, että olin nyt kosketuksissa kesäillan ilmaan, kadun kiveykseen ja ohittamieni ihmisten vaateparsiin jollakin sisemmällä osalla itsestäni, sisemmällä ihollani.
Lopulta näin pienen tytön, hänen vaaleanruskeat hiuksensa ja sinisen lettinauhan, katukahvilan pöydän luona ja tytön lähellä hänet istumassa valkeaksi maalatulla raudasta pakotetulla tuolilla. En enää voisi toimia korrektisti, sen mahdollisuuden olin luovuttanut pois. Menin suoraan hänen luokseen ja kysyin saisinko istuutua. Hän katsoi minuun ja sanoi:
"Hyvä herra, kysymys siitä, saatteko istuutua, on kuin kysymys ruukutetusta orkideasta muuttokuormassa – vieläkö se mahtuu mukaan. Ja kuitenkin ymmärrän kysymyksenne, samoin kuin kysymyksen orkideasta. On vaalittava kauneutta, rajoja, dekorumia, sillä ne kiinnittävät meidät hetkeen ja itseemme, antavat meille avaimen, hieman kuin äänen ääniraudasta. Saatte toki istuutua. Sallimalla sen annan suostumukseni sille, että se mitä äsken teitte – puhuttelitte ventovierasta ja seurasitte häntä – tuodaan mukaan hyvän käytöksen piiriin. Ja samalla pysyttelen itse tuon käytöksen piirissä, miten muka voisin käskeä teitä menemään tiehenne olematta epäkohtelias. Näen kasvoistanne että hätäännytte. Ei, en erityisesti tahdo käskeä teitä menemään tiehenne. Ymmärrän, että ette voi nojata kuvittelukykyynne ja ihmistuntemukseenne silloin, kun olette ojentautunut näin kauas, näin kauas hetken laskostuviin mahdollisuuksiin. Olette puhutellut ventovierasta, ja teidän on kuultava häneltä itseltään, ettei hän tahdo teidän menevän matkoihinne, ja vasta silloin voitte sanoa itsellenne: Minä tiesin sen, tiesin koko ajan. Olen tullut puhutelluksi, olen kokenut yllätyksen kuten tekin sanotte kokeneenne yllätyksen, kun äkkiä seisoin teidän vieressänne. Yllätys on toisenlainen, siinä asettuvat toisin aktiivisuus ja passiivisuus. Ehkäpä myös aktio ja passio. Mutta suhtaudun maailmaan paljolti kuin tekin: en ajattele että se on täyttymiseni ja turhautumiseni näyttämö, enkä myöskään odota siltä silkkaa yhdentekevyyttä. Uskon tilanteeseen, uskon yllätyksiin ja uskon temperamenttiin. Ja uskon siihen, että seikkailtuaan ja tultuaan kuvaelman sointujen ja näyttämövaatteiden puuterintuoksun pyyhkäisemäksi on mentävä kotiin. On palattava siihen paikkaan josta hetki sitten lähti ja asetettava uusi eteensä tutulle pöydälle, sille pöydälle jonka naarmuihin on vieläpä oikein kyllästynyt. Pieni sisarentyttäreni tarvitsee huomiotani, hänen aikansa siirtyy nytkähdellen, ei virtauksena kuten meidän. Tahdotteko tietää nimeni? Nimeni on Hyvä Käytös. Ja tiedän jo teidänkin nimenne: nimenne on Itsen Tuntemus."
En muista miten tapasin hänet seuraavan kerran. Olimme aukaisseet maailmaan kuin valtavan ontelon noilla puheillamme, ja kesti jonkin aikaa sen täyttyä. Olimme saaneet ääriviivat mutta emme vielä muuta. Miten harvoin asiat alkavat siitä että ne aloitetaan. Miten harvoin ne loppuvat lopettamiseen. Kaikki on silkkaa kehkeytymistä – ja toisinaan saa päähänsä, että on sellaisen oikeuden haltija ja että sitä tulee käyttää nyt heti – oikeutta aloittaa, luoda, laskea perustus – ja jumalat antavat toki ihmisen hääriä sellaisessa puuhassa ja kokea pienuutensa, kokea miten mahdotonta on milloinkaan tavoittaa minkään kokonaisuutta, miten mahdoton on jokainen hyvin muotoiltu lause.
22.2.07
muuttolaatikot
- -On vain niin vähän aikaa. Päivieni tunnit ovat harvoin näin tarkkaan mitatut ja voisin epähuomiossa tottua: koskettelen kaikkea käsin ja kaiken paino tuntuu, lisäksi pöly nousee ja saan siitä kiinni, kohta kaikki pinnat ovat jonkin verran puhtaita.
- -Sitten menen ulos ja katson kaikkia silmät jotenkin ymmyrkäisinä, pidempi katse kuin tavallisesti, odotan jotakin. Eikö pitäisikin paljastua. Ymmärtämiseen varattu aika ja se lähenee loppuaan. Verhot järjestellään. Toivoisin apua. Puusohva kiertää kerroksissa. Toivoisin muutakin apua ja huomiota. Mutta soitetaan vielä.
9.2.07
Jää
6.2.07
Match Point
Syyllisyydestään kärsivä ihminen, joka tahtoo voittaa syyllisyytensä ja päästä siitä, ajautuu tuhoamaan syyllisyyttä, jos hänellä ei ole moraalia. Moraali, ääneksi kuviteltuna logiikkana ja arvojärjestelmänä, sanoisi hänelle, millainen teko hyvittäisi hänen syyllisyyttään. Match Pointin päähenkilö ei pyri hyvittämään syyllisyyttään vaan tuhoamaan asioita sen ympäriltä niin, että se tulisi eristetyksi tyhjään tilaan ja voitaisiin sulkea pois omasta maailmasta. Hän ei käytä syyllisyyttään kuin painoa vaakakupissa, joka kertoisi, mitä pitää asettaa toiseen vaakakuppiin, koska sellainen ei ole mahdollista ilman moraalia: vastavuoroisuuden, tasapainon ja kohtuullisuuden ymmärtäminen ei ilmeisesti ole mahdollista ilman moraalia. Hän jättää syyllisyytensä käyttämättä ja yrittää räjäyttää sen tieltään. Hän onnistuu siinä sattumalta ja koska on etuoikeutettu; on tavallaan samantekevää, miksi hän onnistuu. Samalla tuhoutuu ihmisiä ja tunnesiteitä, tunnesiteen mahdollisuuksia, reittejä, joita pitkin tunteet joskus kulkivat tai olisivat voineet kulkea. Ja tuhoutuu tietoa.
Siksi ei pidä vielä liikuttua ja raueta helpottuneisuuteen kun syyllisyys ilmaantuu. Syyllisyys ei vielä hyvitä.
Merkillistä vain, että en muista, sanoinko tämän ajatuksen jollekulle vai sanoiko joku sen minulle.