11.12.07

Kauan sitten muinaisaikojen ihmiset punoivat
kuun ympärille maagisen verkon.
Että suunnattoman suuri planeetta saattaisi riippua
tyhjässä avaruudessa.
Todistuksia ei ilmaantunut ennen vuotta 1609,
kuitenkin joillakin tämän vuosisadan lapsilla saattaa
olla osoitteena Kuu, jonne he saavat postin maan päältä.
"Täysimaa" olisi 80 kertaa niin kirkas kuin täysikuu,
ja se loisi valoaan kuun maisemiin kuun taivaalla.
Jotkut ovat ajatelleet että kuu kauan sitten irtautui maapallosta.
Viimein tanko venyi keskeltä liian ohueksi ja katkesi.
Että aurinko ajelehti halki avaruuden miljardeja vuosia sitten.
Kitka ja vetovoima pakottivat pilven litteäksi
ja muodostui pyörteitä.
Kuu loittonee parhaillaankin, se joutuu viimein 550 000
kilometrin päähän.
Tarpeeksi kaukaisessa tulevaisuudessa kuu voisi ehkä
taas tulla maan läheisyyteen.
Tarpeeksi lähelle tultuaan se hajoaa.
On merkillistä mutta totta:
Kaukasus, Serpetiini-puro, Alppilaakso,
Nectarin meri, Pilvien meri, Usvien meri.
Mare Fecundatis, Mare Vaporum, Palus Somnii: Unen suo.
Ne onnelliset ihmiset, jotka ovat kapean vyöhykkeen
sisäpuolella, saavat nauttia täydellisestä pimennyksestä.
Missään muussa kiertotähdessä ei kukaan voisi nähdä
mitään yhtä suurenmoista.
Kuun reunassa kirkkaiden kipinöiden muodostama kaari.
Linnut erehtyvät lentämään yöpuulleen.
Hämmästyttävän kauniilta näyttää nyt selvästi erottuva korona.
Jos sen sijaan sopivan pituisia radioaaltoja lähetetään
kuuta kohti, se ei petä meitä.
Vaikka pilvet peittäisivät kuun, radioaallot löytävät tavoitteensa.
Ei siellä voi olla tuulia, ei sadetta eikä sateenkaaria,
ei ukonilmoja enempää kuin jyrinääkään.
Suljettu asunto henkilökuntaa varten. Kuutieteellinen laboratorio.
Piikennomatto (musta, jotta se imisi auringonvaloa).


(lauseet löydetty ja muunneltu lasten kuu-tietokirjasta)

25.11.07

Kylmäpihlaja 2

"Raidallinen taivas? Miksi puhuttelet? Oliko kaiken meneminen sen tarpeellista menemistä, onko sinut kynnetty vai ovatko isot kynnet, kun hohdat noin?

Olenko milloinkaan tehnyt mitään asiaa oikein? Muste kastellaan ja se laajenee. Synnyinkö oikein? Alakuloiset maalatut eläinhahmot tunnustivat puolestani.

Kylmäpihlaja ja sen yllä aamulla raidallinen taivas, mitä pyydät? Mitä en vielä antanut mieleni pohjalta? Jokin on siellä kuin puutteen säkissä odottamassa tarpeen päivää.

Tunnustan, tunnustan, tunnustan. Miksi sinä vielä? Kuljet aaltoina yli itsesi. Kuljetat valoa poikki itsesi ja puiden ja minunkin.

Kiikaroin linnun punaista vatsaa, ja lintu hinkkaa päätään mustaan oksaan kuin kissa, taivas hohtaa sen yllä, ja jokin tehdään oikein."

16.11.07

Kylmäpihlaja

"Jäiset punaiset marjat suuhun, niin että ne jonain päivänä sulavat. Että jaksaisimme odottaa sitä päivää jolloin näemme sinut ja ymmärrämme kaiken. Että jaksat Kylmäpihlaja seistä sielun maisemassa ja sanella, rauhallisesti, sitä mitä hitaasti virtaileva mahla suonissasi tietää. Sillä talven hidas viisaus ainoana voi auttaa. Kesän tullessa kaikki kukkii silmänräpäyksessä ohi silmien ja surisee korvissa, siksi ei kesä nyt tulekaan, ei sinulle Kylmäpihlaja eikä minulle tässä allasi marjoja suussa. Yritän maistaa tämän maiseman silmieni takana ja yritän maistaa tämän todellisen maailman, se maistuu pakkaselta, se tulee sisäänhengityksellä sisään. Annoit minulle pitkän palmikon ja hidasta viisautta, jota en osaa arvostaa. Anna minun seistä tässä kylmässä maisemassa palelemassa ja sitten kävellä edestakaisin etten palelisi ja anna runkosi vasten, niin kuin minäkin annan ja painaudun. Niin yritän antaa ja painautua, ettei jää olisi kuitenkaan ikuinen, ainoastaan pitkä. Että saisin elämän jäseniini ja että suuni sulattaisi. Olen toivoton ja kunnoton ja sinun juuriesi oikeuden mukaan ahmaisema, jäädyn mukanasi yöllä. Tai jäisessä maisemassa jäädyn kun en ajoissa ymmärtänyt. Mutta sitten jokin hidas virtaa lähellä olennon sisällä rungossa ja vaatii sen kunnioituksen joka sille kuuluu. Odotus, Kylmäpihlaja."

30.10.07

Huomautus

En osaa kertoa mitään tästä eikä tässä ehkä mitään kerrottavaa olekaan, miksi olisi, miksi jokainen paine joka tulee kämmenselkien yläpuolelta, niskan takaa ja ohimoiden alapuolelta ja siirtyy siitä kaarevasti silmien ympärille ja rintakehälle, olisi kertomisen arvoinen. Toisin sanoen jokainen päivä, joka tulee puolivalmiina hahmoina korvien takaa ja ohimoilta, sekä kämmenien välistä, silmien eteen ja nilkkojen ympärille, on kuitenkin vain yksi päivä tai hetki, yhteenliitettyjen kimppujen punos tai viuhka, jonka varaan voi heittäytyä ja jättäytyä loputtomasti kokemaan sen kerroksia, jotka eivät lopu vaan loppuessaan alkavat uudestaan. Ei ole mitään syytä sille miksi jokainen niistä pitäisi kertoa eikä mitään perustetta sille, miksi yksi kerrottaisiin, toiset ei, eikä liioin mitään mahdollisuutta tehdä yhtäkään tällaista tuntemusten ja ajatusten sidottua nippua ymmärrettäväksi, lehteiltäväksi. Esineistämisen kautta sitä toisinaan yritetään, ollaan kuin kristalloituneessa ajatuksessa. Mutta miksi pysähtyä tähän tai miksi pysähtyä tähänkään? Ei erityistä syytä. Askeleet kirkon portaita ylös, kirkossa ympäri, kirkon portaita alas ovat ohuita viipaleita kokemuksesta joka riittää itselleen eikä juuri mihinkään muuhun, ja pääalttaria ympäröivät maalaukset ovat yhtä lapsellisen näköisiä kuin ennenkin. Kiltisti niissä pyydetään ettei se, mikä on totta, olisi totta sittenkään. Nöyrästi niiden varjossa on kuljettu ja pyydetty, ettei tuntuisi siltä miltä tuntuu, ja laulukin on ollut vain jokin jatkuvasti uudelleen käynnistyvä. Ei siitä ole mitään kerrottavaa, paitsi unennäkö ja vaivannäkö, ja ne ovat vain lauseen puolikas kukin. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, ja jokainen asia kantaa painonsa verran kultaa, varjoisat veet, painavaa kultaa ohuina lastuina, niin varjoisat veet.

27.9.07

Radionauhurin antenni pyörii sumussa eikä löydä kuin sumua kuin kohinaa, sitä on sormilla tuettava tai ikkunaa vasten se malttaa levätä hetken ja soittaa. Kivet ovat liukkaat tiivistymistä pienemmästä vedestä, ilmaan sekoittuneesta ilman joukkoon mahtuvasta vedestä. Jopa linnut kahlaavat siipinensä taivaassa kuin vedessä. Radio soittaa vanhan puusepän ajatuksia hänen joka jo melkein satavuotias. Sitten jonkun linnun äänen joka on riittänyt tälle päivälle. Mennyt tästä yli siivet sumussa. Kuin suuri musta räsymatto merikotka leijuu tästä ylitse. Helikopteri kiersi saarta eräänä yönä, palasi selittämättömästä syystä väijymään kylän talojen päälle. Lounainen puhalsi ja sitten tyyntyi, meduusat potkivat, hehkuivat suuren laiturin luona, hetken meri oli paikallaan ja sitten koillinen alkoi tuulla, pohjoinen, lopulta länsiluode, niin tuuli oli jälleen pyörähtämässä saaren ympäri. Ilmavirtaus nuolaisi sitä ympyriäisesti. Sumu irtosi kivistä ja meni. Minne meni, kysymys joka koskee kotkaa yhtä hyvin tai huonosti. Aivan siipien kärjet pehmeästi kohotettuna mistä näkyy ettei siipeä tarvitse jännittää. Siipi kuin ruusun terälehti on auennut ja täynnä elämän nesteitä mutta pehmeä ja rento. Vaaleanpunaisen musta kotkan siipi. Siniseksi maalatun pikku kirkon urkuharmooni josta radion viisto antenni poimii kuin puukeppi hattaran tai vihreää levää, virren 632: Nyt ylös sieluni.

Uudessa Valamossa, huhtikuussa 2006

Hän pysähtyi käsi ovenkahvalla ja ajatteli: "Menet nyt vain sinne huoneeseesi ja nukut". Hän pysähtyi ja ajatteli: "Miksi minä käytän itsestäni pronominia sinä" ja sitten hän ajatteli: "Äsken sinä käytit pronominia minä".

23.9.07

Ulkosaari

Syön ketsuppia, sinappia, tabascoa ja hp-kastiketta perunoiden päällä, en muuta, sillä muuta ei ole. Odotan laivaa jolla menen yksin saareen. Jokainen moottori toimittaa omaa tehtäväänsä ja sisäsaaristo on herttainen syksyn tultua. Täynnä muistoja ja ansaittua tyytyväisyyttä se on. Jokainen moottori tarjoaa oman sylinsä ja jylinänsä. Tahtoisin laskeutua mieleni pohjalle ja olla siinä huoneessa kaiken sen joukossa mitä siellä on vaikka joutuisin häkkiin arvaamattomien eläinten kanssa. Päästäisin ne häkeistä ja kohottaisin ääneni ja sanoisin: tämä on oma mieleni, miten minulle voisi täällä mitään sattua? Laiva ei vie minua saareen yksin vaan mukana ovat jäätelöä syövät lapset. Kesä on ollut heille täynnä uusia taitoja, he osaavat nyt valmistaa puusta ja viemäriputkesta jalkajousen. Olen menossa yksin saareen jossa olen valmistautunut kohtaamaan itseni. Odotan itseäni laiturilla ja kerron miten huonosti yksinäisyys minulle sopii ja miten kummalliseksi tunnen oloni mutta ettei siitä sen enempää. Muita keskustelunaiheita joista vaikenemme: se miten mikä tahansa suuri luonnon ilmentymä kysyy ihmisparalta ne kysymykset joilta hän tahtoisi olla rauhassa. Ikään kuin ojennamme ne meren tai vuoren käteen saman tien kun sitä lähestymme, ne ovat passi sen läheisyyteen. Menimme hakemaan jotakin muuta kuin itseämme ja itsemme saimme. Siksi yritämme välttää jäämästä kahden meren tai vuoren kanssa. Mutta nyt tuskin niin tapahtuisikaan sillä meitä on jo kolme. Kun tulivuori purkautui Islannissa juuri tämä laiva sattui kulkemaan siellä reitillään. Merivesi oli kilometrin säteeltä seitsemänkymmentäasteista. Silloinko syntyi se uusi saari? kysyy toinen mies. Silloin, vastaa ensimmäinen ja jatkaa kertomustaan: kalat nousivat keitettyinä pintaan ja haaskalinnut poimivat ne. Mitä ihmiset tekivät? toinen kysyy. Ihmiset, no sanotaan että kaikki olivat teltoissa niityillä ja rakastelivat, muuta ei ollut tehtävissä. Ja uudelle saarelle ei saanut mennä kukaan muuten kuin steriileissä varusteissa, niin nähtäisiin mitä sinne kasvaa ensimmäiseksi. Mutta nyt en enää kuule keskustelun jatkoa sillä olemme tulleet saareen ja pauhina syntynyt sen ympärille. Kun tulivuori purkautui se asetti kysymykset aika yksinkertaisiksi, kaiken alku, herkkä toive.

20.9.07

Kohtuuton kuvaus olemisesta

Kokonaan jäykistyneen mieleni pinnalle alkaa nousta rakenteisiin piiloutuneita nyt kun tilanne näyttää rauhalliselta. Sermejä ja esirippuja laskeutuu ja olen yhteydessä eri lihasryhmiini niin että voisin antaa niille käskyjä. Harjoittelen tätä tilaa koska vasta eilen sain päähäni narrinhatun ja nyt minun on viivyttävä ikivanhassa harjoituksessa, siinä, että jätän antamatta tarkoin harkitut käskyt. Melkein näen miten pienet sanansaattajat ovat liikkumattomina valmiusasennoissaan, rentoutuneina ja räjähtävää voimaa täynnä. Samanaikaisesti kokonaan jäykistyneen mieleni kolosista nousee pinnalle niitä joita en hallitse. Valmiusasentojen sijaan ne ovat jatkuvassa levottomassa liikkeessä. Ne suuntautuvat miten suuntautuvat, ne sinkoavat jollekin radalle sattumanvaraisesti sillä hetkellä kun pieni jousi niissä napsahtaa jännityksestään. Nyt ne ryntäävät piirittämään teitä. Olette menossa toiseen suuntaan mutta ne saavat teidät kiinni. Kävelette niille liian hitaasti ja ne kadottavat teidät. Kommunikaatio tapahtuu sillä hetkellä kun yksi ilmaan heitetty pallo ja toinen suoraan eteenpäin heitetty leikkaavat liikeradoillaan. Koko hovi on kerääntynyt katsomaan taidokasta mekaanista mallia jossa planeetat ja tähdet kiertävät. Yksi yrittää saada päänsä ja olkapäänsä sovitettua ihmismuurin aukkoon nähdäkseen paremmin. Joku luovuttaa ja kiertää kaarevassa liikkeessä vastapuolelle ja aiheuttaa magneettisen vetovoiman toiseen, tämä tiedottomassa nokkeluudessaan leikkaa hänen ratansa kuin sattumalta. Joku ymmärtää salamannopeasti että hänen on turvauduttava huoneen seinien ja lattian takana kulkeviin käytäviin ja noustava pinnalle siinä missä hänen kohtalonsa ja rohkeutensa osoittaa. Jokainen noudattaa monimutkaista mallia kykyjensä mukaan. Kukaan ei ole vuosisatoihin suoraan pyytänyt mitään tai tuntenut sisuksissaan koko oman periaatteensa luukehikkoa. Kukaan ei ole jatkanut alkuperäisellä liikkeelle sysätyllä radallaan muiden voimien vaikuttamatta. Jokainen hellii vieraanaan kahta tai kolmea naamioitua loukkausta kerrallaan. Jokaisen mieli jäykistyy luonnottomiin asentoihin. On vuosia siitä kun kenelläkään oli oikeutensa mukainen paikka.

Mutta olisiko kuitenkin parempi katsella mielessään kukkasia, kauniita kukkasia jotka tuijottavat vastaan. Luonto on luonut niille kasvot joilla houkutella kohtaamiseen, ja sen sivuvaikutuksissa me kiemurtelemme. Olemme joutuneet jonkin meitä suuremman syötiksi. Herää! Joskus se sanotaan: herää rakkaani tai toistetaan vain äänettä itselle herää rakkaus. Ja kuullaan lähes niin kuin joka puolelta maailmaa tuo sama kutsu ja ehdottomasti naurettavimmillaan oleva ihminen, ihmisestä lähtevä ääni. Se joka ei ymmärrä toisen turhaa kaipuuta ei ymmärrä mitään näkemäänsä. Pitää erikseen ymmärtää kaipuu ja turhuus. Ei samalla kertaa vaan ensin toinen, sitten toinen. Sitten voi lähteä kohtaamisiin. Vyötettynä. Koko maailmasta kohoaa höyryä. Miten hitaasti sinä liikutkaan näkökentässä. En erota oletko menossa kohti vai pois, näen liikkeesi vain yhden ulottuvuuden suhteen ja olet lisäksi taustastasi irrotettu. Eleesi näyttävät pantomiimilta, en tiedä minkä puoleen kumarrut ja mikä herätti tarkkaavaisuutesi tuolla päin. Tavatakseni sinut nyt minun pitäisi sanoa itselleni: herää. Pelkään juuttuvani unen ja valveen rajalle, missä suunnaton puu tempaa minut heilahdukseen, ja unohdusta pelkään, niitä pelkään joita on aina pelätty. Olen hovissa tunnettu ja vilahdin juuri huoneen nurkassa huppu kasvoillani. En sattumalta.

On rauhoituttu lauluun ja jäykkyys on sulanut jäsenistä. On otettu suuhun jokin anatomisesti muotoiltu lohtu joka ei voi koskaan olla se. On kuin koko maailma olisi höyryävänä yhdessä tehnyt niin. Vain totaalinen lohtu on lohtu. Näinkö kaiken on oltava?

17.9.07

Minä yksin

En ole riisunut takkiani vaan istunut se päällä
ystäväni nojatuoliin. Takkini sinisistä hihoista
pistävät puseron punaiset hihat. Kaulahuivi on
kaulassa ja pääni on painunut kevyesti, katson
jalkojani. Istun puoliksi risti-istunnassa niin
että toinen jalka on koukussa toisen alla ja toisen
varpaat hipovat lattiaa. Jalassa on siniset sukat
ja verkkosukat niiden päällä. Syliini on tullut
ystäväni kissa joka tahtoo olla sylissä. Kissa
nousee ja laskee hengitykseni mukana. Kädessäni
on puhelin jonka vihreä valo kohta sammuu.

30.8.07

Stand alone

Stand-alone system joka on suunniteltu toimimaan erillään
pysyväisesti taikka osan ajasta, tätä varten siinä on
Stand-alone mode. Sillä on kyky uudistaa ja tehdä näkyväksi
sellaista mikä on peräisin sitä kokoon ja liikkeeseen saattaneista
ja siihen perustavasti yhä vaikuttavista voimista, samoista,
jotka suhteessa siihen määrittelevät sen riippuvaisuuden asteen,
siis joihin se suhtautuu oman riippuvaisuutensa asteen mukaisesti,
sen missä määrin se on Stand-alone, multiplexor, toisin sanoen
auringosta tulevien säteiden yksittäiseksi olemassaolon säteeksi
muuntaja, suuntautuja, surullisen rajoittunut mutta juuri siksi
todellinen ja todellisuudessaan riemuitseva. Silloin kun riemulle
on aika. Usein sen seurauksena kun jokin input on löytynyt
sen sisuksista sen ikuisesti omana ja output on säteillyt siitä.
Se seisoo toisinaan kuin puu, väärinymmärtäen itsensä.
Se ottaa silloin yhteyden itseensä ja tarvitsee illuusion.
Ei ole parempaakaan tapaa sen toimia ja käyttää energiaa.
Pyrkiä tuntemaan se epätodellinen esine aivan fyysisellä tavalla.
Ja vaikka se muistaa aktiivisuuden velvoitteen siinä osassa
systeemiään joka on mieli se muistaa lähtökohtaisen
passiivisuuden niiden voimien käsissä josta se on lähtöisin
ja sen muisti riittää tämän lisäksi muutamiin toimintoihin
ja säteeseen, etenkin

10.8.07

Jos jokainen katseltava asia antaisi kaiken itsestään, katselemista voisi tietenkin jatkaa loputtomasti. Kun katse siirtyisi asiasta toiseen, sitten kun se malttaisi siirtyä, jokainen muoto olisi aina joko arvaamattomassa liikkeessä tai sitten paikallaan niin, että sen loputtomaan yksityiskohtaisuuteen voisi mennä syvemmälle ja syvemmälle. Sen väistämättä loputtomaan yksityiskohtaisuuteen ja sen välttämättä arvaamattomaan liikkeeseen, eihän siitä ole mitään epäselvyyttä. Mutta asiat eivät anna kaikkea itsestään. Ne kietoutuvat hahmoon ja ovat tunnistettuja, kuten tutun jalavan tutut varjot matolla. Ei ole mitenkään mahdollista katsella niitä loputtomasti, ehkä kahdenkymmenen minuutin ajan, tai tuollaisena selittämättömänä päivänä ehkä useaan otteeseen, ehkä yhteensä tuntikausien ajan. Asiat panttaavat itseään. Ehkä se on niille sama kuin ihmisille, mahdottomuus: ei voi antaa raporttia kaikesta mikä koko ajan tapahtuu, sillä kuka antaisi raportin raportoimisesta? Ehkä asia ei samalla tavalla voi koko ajan olla ulospäin kaikkea mitä on. Sen on vetäydyttävä siihen maapaikkaan itsessään johon vetäydytään ja kokonaan unohdettava että se on. Jos se on vaikka kaistale punaista mattoa jolla puunlehden varjo tanssii. Mutta onko se? Vai onko matto kokonaisuudessaan asia, tai tanssi erikseen asia, tai illuusio niiden yhteydestä eri asia kuin niiden tosiasiallinen erillisyys? Ne tulevat vieraantuneiksi tällaista kokiessaan. Kun katse siirtyy niistä pois, koittaa niiden oma aika. Se on vain niiden, luoja yksin tietää. Maailma on täynnä keinahtelua johon asiat antautuvat. Katsokaa vaikka riippumattoja, katsokaa puutarhakeinuja. Jokin siinä keinuvassa liikkeessä on että etsimme sitä, täytyyhän meidän joskus.

7.8.07

syntymäpäivä

Kurkistan talon nurkan takaa niin että sekä kasvoni
näkyvät että kuun kasvot.
Eivätkö sanat tule helposti? Onko yön hetki tyhjä?
Tai kuljen pihalla kuin pystysuora puu kiedottuna
villatakkiin jonka väri on jo syttymässä.
Se hetki jolloin tarinan mukaan katsotaan elämää silmiin.
On kuin katselisi täysinäiseen paljuun.
Yhtenä yönä ulkona pihassa kun aurinko jo nousi, oli
valoisaa ja tyhjää,
toisen kerran taivaalla oli kuu, yö oli nuorempi, yhtä tyhjä.
Liikutus on sama asia kuin liikahtelu vedenpinnassa,
eivätkä sanat tulleet helposti vaan jäivät tulematta.
En tiedä oliko kylmä eikä varmaankaan ollut.
En paina mitään mieleeni tästä, ainoa mieleen painuva
on kuva seisomisesta siinä kiitollisena.

31.7.07

Olimme olevinamme

Astuimme miinusmerkkiseen ja olimme olevinamme
asumassa siellä, ilma väreili toisenlaisuudesta,
kaikki tavanomaiset vektorit olivat päinvastaisia.
Ruohikolla kävellessä korret ponnahtivat painavan
askelen voimasta ylös ja kosketus oli stimuloiva.
Kaikki mikä laskeutuisi, kuten kaste,
pirskottui meistä poispäin, entropiset tapahtumat
olivat huvittavia, hajonnutta kasautui yhteen.
Tämä outo maailma sitoi meidät kuin kimpuiksi
ja kuitenkin hajotti kaiken sisäpuolisen ulkopuolelle,
avaruusromun kaltaiseksi kehäksi, katseltavaksi,
siinä ne kiersivät: huomionkipeys, kauna, viisaus,
sananlaskut, pyhimyksen katseesta avautuva kanava,
kirkas pieni peilinsirpale, myötätunto, hämmentely,
eriytymätön valkoinen ja eriytymätön punamusta.
Aikamme siellä hupeni, väitteet, jolla sitä kuvasimme,
alkoivat jo kiertyä itseensä ja maalata maalauksen päälle,
meitä alkoi jo kiusaannuttaa, katsekontakti oli liiaksi,
lauseiden muodostamisen mahdottomuus alkoi jo väsyttää,
olimme valmiita tuntemaan painon sekä sumeuden kallossa
ja elämänkulun kosteuden sekä tavallisen tuulen.

Kun kuvitellaan alkuperäistä

Jos kuvittelemme alkua, on kuin janalle laskeutuisi
pysähtynyt olio joka sitten alkaa liikkua janalla.
Ja on kuin joku olisi voinut nähdä tuon olion sen
alkuperäisessä tilassa, jos olisi seissyt siinä vieressä katselemassa.
Tämä on väärin. On ollut eriaikaisia liikkeellelähtöjä
mutta ei mitään staasista,
on kyllä ollut kuvia staasiksesta, se on olennaisesti sama
kuin kuvat, ja niitä on aina ollut.
Kertomus ojentaa alkunsa selän taakse katsomatta sinne.
Mutta kun keikkuva vene, keinuheppa ja ankka luotiin,
ne laskettiin maahan vieterit vedettyinä suoraan liikkeeseen.
Ja luodessa, laskiessa, pyöräytettiin filmikelaa vähän taaksepäin,
miinusmerkkiseen, imaginääriseen, niin että oli aina jo jotain
tapahtunutta, niin huolekas oli pyrkimys staasiksen välttämiseksi.
Sillä sitä ei olisi voinut olla olemassa kuitenkaan.
Kaikki keskustelut siitä kiertyvät silmukaksi,
se pitää kaikkien vain hyväksyä, ja hyvä käytäntö on,
että yksi keskustelija ojentaa sen toiselle kuin juomalasin
ja siitä juodaan mitään sanomatta, koska siitä ei osattaisi
mitään sanoa kuitenkaan.

1.7.07

Hän puhdisti huoneen lattian, ensin harjalla ja lopuksi kuuraamalla. Hän tyhjensi hellan pesät ja tuhkaluukun tuhkasta ja palamattomista kekäleistä. Hän huuhteli laskiämpäriä kunnes se ei haissut niin pahalta, irrotti tahriintuneet hyllypaperit ja levitti sijaan uudet. Varpailleen nousten hän koetti huoneen ainoan kaapin päällystä ja sai sormiinsa harmaata, tahmeaa pölyä. Se saisi jäädä myöhemmäksi, kuten ikkunat. Niitä peitti täplikäs lika, mutta sateen ja pyörteilevän tuulen vuoksi niiden peseminen nyt olisi mieletöntä. Vuodevaatteiden tuulettaminen olisi kovasti rauhoittanut hänen mieltään, olisi ollut hyvä antaa niiden olla kokonainen päivä kirkkaassa, viileässä ulkoilmassa ja sitten piiskata ja harjata ne perinpohjaisesti. Sateen vuoksi hän tyytyi puistelemaan niitä ovella miten taisi. Pedattuaan sänkyyn puhtaat lakanat hän ripusti pukunsa naulojen ja narun avulla huoneen nurkkaan ja pingotti ylimääräisen lakanan niiden eteen. Olisiko nyt levättävä vai yritettävä löytää itsestään lisää tarmoa? Kahvin keittäminen, kaikki siihen liittyvä puuhailu ja tulen äänet, olisivat suloisesti jouduttaneet kodikkuutta ja oman huoneen tuntua, mutta kahvi saattaisi karkoittaa levon kiihdytetystä mielestä. Hän istuutui sängylle ja yritti tunnustella ajatuksiaan ja tunteitaan. Oliko ympäristö toisenlainen ja hän itse sama, vai oliko jokin muutos käynnistynyt myös hänessä. Hän tunsi ikään kuin säpsähtävänsä, liikahtavansa nopeasti, mutta niin, että vaikutus oli päinvastainen. Oli kuin hän olisi säpsähtänyt rauhallisempaan asentoon, kuin jokin hänessä olisi lähes huomaamatta laskeutunut, jäsenet, luut ja jänteet löytäneet edullisemman, vähempiä ponnisteluja vaativan aseman suhteessa toisiinsa. Muutos ei voisi olla huonompaan suuntaan. Hän ei osannut sanoa mihin varmuus siitä perustui. Tai osasi sittenkin: se ei perustunut mihinkään. Mikään tässä huoneessa ei asettunut sen takeeksi, ei punainen, pinttynyt ja hangattu emalivati, eivät ikkunalasien väliin viileään pantu voi ja maito, ei sivustavedettävä puusohva. Niissä kaikissa tuntui asuvan matalan vireyden tila, jonkinlainen perustava, vastaanottava tyhjyys, kenties uteliaisuus. Makaamaan asettuessaan hän saattoi nähdä ikkunasta puiden latvat ja reunoilta kirkastuvan, punertavan taivaan. Tämän huoneen temperamentti oli hänelle tuntematon, sillä hänen temperamenttinsa ei vielä ollut kiinnittynyt siihen. Hän ei tiennyt, millaisia hänen seuraavat mielenliikkeensä olisivat ja mikä ne aiheuttaisi.

17.6.07

Käsitysaika

Ajan yksiköillä on vastineensa ihmisen mielessä ja ne pitäisi asettaa kohdakkain. Kuin käsittelisi suurta pöytää jossa on kytköksiä ja liitoksia. Jokainen viikko on ulvahduksen veroinen. Miten liukuvasti se meni. Se meni kaarevasti alta. Kosketin yhdellä kirjaimella yhtä kirjaintasi ja oli se hyvä niin, en ole kiittämätön. Lehtevät puut ja
En unohda. Suru luottamuksen vakaajaksi ja sitten luottamus vakaamaan pientä venettä, suru voi sitten olla sen nimi tai yhden köysivyyhdin nimi siinä, sillä näköala on suuri pienestä veneestä. Takila ja aika. Vinssi ja aika. Ajatukset joita toivottavasti en unohda. Tai jotka eivät putoa ruumiista. Vyyhti ja luottamus. Keinuvat vedet ja

7.6.07

13.1.1994

Illalla satuin kuulemaan
kun vanha henki puhui ohi mennessään.
Se sanoi: "Työn laiminlyömisestä on vähemmän haittaa
kuin sen tekemisestä haluttomasti.
Aika odottaa tyyntä laiskuria."

Minä kuuntelin ja käänsin selkäni
kynälle ja pöydälle ja lampulle
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.

Unet olivat vaihtelevia
ja tuskin muistettavia
ja sisälsivät lempeitä kehotuksia.
Aamulla niistä sukelsi nuori henki
ja istui olallani koko päivän.

Tulin levottomaksi ja kun kuljin kotiin
nuori henki huomautti siitä.
"Olet levoton. Jos näkisit vähänkin,
tietäisit, että sinua vaivaa halu tehdä.
Jos et tee itseäsi
jäät tekemättä."

Minä kuuntelin ja tulin tuskastuneeksi
ja katselin peilistä ja rypistin kuvani
sitten kirjoitin jotain ja kirjoitin lisää
ja mietin lujasti ja päädyin tulokseen
ja tulin tyytyväiseksi ja menin nukkumaan.

Unet olivat tuskin muistettavia.

24.5.07

Kehtolaulu

Pääskyset lentävät matalalla, tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee lepakoita. Tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee kapistuksia, kynäveitsi ja okariino,
murhe ja pakomatka. Lepakot lentävät siivet suorina,
jännittyneinä. Lepakot lentävät pingottuneina
ja saavuttavat kaiken mutta menettävät paljon.
Lepäävät aamun suussa kaikkensa antaneina.
Mutta heidät on uuvuttanut leikki, karkelo, vauhti.
Häikäilemätön itsensä tuuleen heittäminen on heidät
uuvuttanut. Ja heidät on väsyttänyt herkeämätön
itsenään oleminen, uskollisuus, kuuliaisuus,
kirkon katon alla pesiminen, pinttynyt suuri laulu
joka painautuu kaulalle, niskaan. Selkään. Selkäpiihin.
Pääskyset sirkuttavat ja sirppinä leikkaavat taivaan.
Kuunsirppinä kuu leikkaa taivaan. Pääskynen lepää
illan suussa lennossa silmät auki. Silmät auki lepää
lepakko. Lapsi pingottaa kätensä ja räpyttelee pihalla
vielä ennen kuin nukkumaanmeno tulee, tulee lepo
vaatimalla vaatimaan. Lapsi, lepakko, pääsky, kuu.

14.5.07

Näkemiin

Ja kaipaus on hellittämätön. Se on minulla sylissä kuin mittailtava eläin. Lepakon siipien luut mitataan ja sormilla kokeillaan sen siipien nahkaa, sen kimmoisuutta, vaikea ymmärtää miksi, ehkä se kertoo paljon siitä mitä lepakko vielä jaksaa. Ei mitään pahaa tahdota tälle eläimelle. Sen nenä on merkillinen, monilokeroinen kuin korvasieni, tuoksut eksyvät sinne, äänet, ehkä koko eläin on yhtä äänten aistimiseen erikoistunutta lokerikkoa. Kaikki kimpoilee siinä ja etsii ulospääsyä. Ei löydä pitkiin aikoihin. Tulee tarkasti punnituksi ja puristetuksi kaikesta tiedostaan. Maailma tulee lepakkoon sisälle, kiertelee lepakossa ja viimein lähtee lepakosta, vapautuneena ja tyhjentyneenä. Ei mitään pahaa tahdota tälle elämälle. Kaipaus on minulla sylissä kuin mittaamaton eläin. Mietin mitä kaikkea voin vielä pyytää. Mietin kaiken aikaa mitä kaikkea voin vielä toivoa. En ole vielä käsittänyt salaisuutta. Kun käännyn kulman takaa pihalle. Minulla ei ole kulmikkaita valonsäteitä. Näen. Seisoessani pihalla. Näen sen, miten kulloisessakin asiassa on käynyt. Tulevan kun olen tullut siihen.

24.4.07

On vaikeaa olla himoitsematta tuota kaikkea itselleen, kaupungin silhuettia, aamiaista, tomua ja tuhkaa, vuoria. Käyskentelen täällä kuvitteellisessa puutarhassa, joka on suunniteltu jonkin englantilaisen säätyläistalon puutarhan mukaisesti, sen puut ovat nimeltään: akaasia, poppeli, seetri, salava, mitä vielä. Siellä on myös rhododentroneita ja fuksioita. Siellä on suihkulähde ja veistos. Puiden katveeseen on sijoiteltu pöytäryhmiä. Jos sää on epävakaa, viehättävä katos voidaan pystyttää. Pienet harjatut hiekkakäytävät kuljeskelevat. Eräässä kulmauksessa on viehättävä maalaistyylinen keittiöpuutarha, jonka retikat, ruohosipulit ja pinaatti toimivat kuin seurapeli tai retki. Mutta nyt aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska askeleni ohjautuvat sivuun. Piirtyy toisiaan leikkaavia linjoja joista muodostuu kiristyvä tähtimäinen kuvio ja se epäilemättä räjähtää. Onko sittenkään mikään muuttunut. Kokeilen hyppäämistä. Puut ovat liian korkealla, maan multa on liian matalalla, vesi on aina liian kaukana aaltoineen. Menin kerran meren rannalle mutta en saavuttanut sitä. Menin aivan jyrkänteen reunalle ja nousin varpailleni ja kurkotin, mutta siitäkään huolimatta en ole koskaan ollut siellä, kaipaus on yhtä säälimätön. Lokkien huudot ovat taas väärässä paikassa. Joten aion räjäyttää tämän kaiken. Miksi? Koska kun seuraan katseellani lokkia, katseeni linja nousee viistosti ja kadotan horisontin, asioiden merkitykset, ja kohtaan toisen lokin eri tasossa, ilmatilasta muodostuu tasoprojektio jolla lokit törmäävät ja räjähdys on väistämätön. En siis olekaan ollut Land's Endissä vaikka matkustin sinne linja-autolla. Linja-auto kolisteli ja rämisteli. Sen katolla oli mahdollista istua. Tie ohitti pieniä maatalon pihoja. Eräässä muurin kulmauksessa istui kissa, toisessa kana ja kolmannessa, jyrkän mutkan jälkeen, seisoi epätavallisen ojentautuneena hevonen. Ei ole hevoselle tyypillistä käytöstä sillä tavalla vartioida. Hiukseni tempoilivat tuulessa. Olin lähes tyytyväinen, viimeinkin. Lokkien huudot kuuluvat avatusta ikkunasta aamulla ja ymmärrän että ne ovat tulleet luokseni, eivät ole jaksaneet odottaa että tulisin niiden luokse. Minä en ole jaksanut odottaa että saapuisin niiden luokse. Siis näkemiin ja anteeksi. Vilkutan retkikunnalle, he nousevat laukkaan ja kiitoradalta lentoon. Näkemiin, näkemiin. Olen ollut eniten niissä paikoissa joissa en ole koskaan ollut.

17.4.07

Oppi

Se on insinöörin apuna hänen suunnitellessaan konetta.
Se on oppi luvuista, symboleista ja ulottuvuuksista.
Vilpittömän vastauksen löytämiseksi on ajateltava huolellisesti,
ja on ajateltava sitä, millaisia ulottuvuuksien on oltava,
jotta ne sopisivat yhteen.
Kun piirtoja joudutaan tekemään kiireessä,
ne yhdistyvät toisiinsa.
Seitsemää nappulaa emme voi järjestää suorakaiteen muotoon.
Työnjohtajien on myös etukäteen tiedettävä
miten paljon työväelle on varattava ruokaa.
Samoin kuin ihmisiä lukujakin on monennäköisiä,
toisista syntyy suorakaiteita, toisista taas ei.
Kuningasvainajien suuria muistomerkkejä oli tarkoin laskettava,
ja oli tarkasteltava auringon, kuun ja tähtien liikkeitä.
Menetelmä on seuraavanlainen.
Mies osti kaniinipariskunnan ja ryhtyi kasvattamaan niitä.
Tämä sarake osoittaa kaniinipolvia.
Ympyröitä näkee vähän kaikkialla.
Niiden välillä ei näytä olevan mitään erityistä yhteenkuuluvuutta.
Mutta asian selvittämiseksi on olemassa myös oikotie.
Olettakaamme esimerkiksi, että kaksi maapallon eri puolilla
olevaa miestä katselee kuuta.
Suolaa ja timantteja, kirjaimia ja punnuksia.
Tarkkailijan taivaalla tähtien paikat ovat toiset.
Tulevien tapahtumien arvaileminen on kuin katselemista
tulevaisuuteen, kauas, missä detalji vähenee.
Helpointa on antaa vain koneen työskennellä,
oppimistamme asioista saamme vihjeen, miten se tehdään.

11.4.07

Älä käännä selkääsi ilolle.
Noise turn ilolle. Back ilolle. Noise.
Elämä kieppua taaksepäin hilpeys.
Kohista hapantua taaksepäin hilpeys.
Kohista kieltäymys armollisesti rauha.
Kohista aistihairahdus

Äläkä kieltäydy armollisesta rauhasta.
Noise abstinence mercifully glandular.
Noise fancy
Noise turn back mirth
Noise sacrifice mercifully tranquillity
Noise illusion

Äläkä kuvittele, että aika kulkee siksi,
että käännät sen kampea
Kohista kieltäymys armollisesti rauha
Kohista aistihairahdus
käännekohta menettelevä, sentähden, että
(kohista elämä häiriöääni hälinä jyske kohina
kolina melske melu meteli möly pauhina
pauhu pauke remu äläkkä ääni)

Älä kieltäydy äläkä kuvittele
Noise imagination,
that period attributing therefore,
that turn its comb.
Alttiiksiantavaisuus armollisesti
tyyneys. Melske toiveunelma

Vaikka saattaa totisesti tuntua siltä
pyörtää (hapantua kieppua kiepsahtaa kohdistaa
kääntää nurin) sen suka (kampa, harja, kammata,
harjata, sukia). Joskin laskea maihin (maaomaisuus,
tilukset) vilpittömästi tuntua silloittaa (komentosilta)

Joskin todella näyttää siltä
vuorovesi kulkeva, sen vuoksi, ettei.
Kääntää nurin sen harja. Vaikka valtakunta todenteolla

Älä kuvittele, että aika kulkee siksi
aika keskeytymätön, aaltoilu, jottei.
Pyöriä sen hevosenharja. Vaikka pyydystää uskollisesti

Tide proceeding, therefore, lest

Älä kieltäydy armollisesta rauhasta

10.3.07

Keltainen silmä

Hän nousee vaunuun ja noustessaan poimii ylimmältä askelmalta:
Onko se sentti? Se on sentin kokoinen.
Katsoin että olisiko se sentti, se on sentin värinen.
Mutta eihän se ole. Se on nappi. Niin,
joltakulta on nyt pudonnut nappi.
Kylläpä varmaan harmittaa nyt.
Hän ei tiedä mihin napin panisi, ei pane sitä taskuunsa.
Nappi nappi nappi. Hän koputtelee sitä raitiovaunun
kaidetta vasten.
Sentin minä olisin ottanut mutta en minä napilla mitään tee.
Hän tasapainottaa sitä kaiteen saumakohtaan,
ikään kuin siinä olisi sopiva hylly johon napin voi sijoittaa.
Koska hän on niin kumara, minä muutun pitemmäksi,
pitkäksi ja jotenkin miehekkääksi.
Hän huomaa tasapainotusaikeensa turhuuden, hupsuuden,
hän katsoo minua jolle on koko ajan jutellut,
koska hänen silmänsä ovat niin hohtavat,
minusta tulee ystävällinen ja vakaa, jotenkin aikuinen ja miehekäs.
Ehei, hän sitten tempaisee kätensä takaisin,
minä tutkin tätä nappia.
Hän aikoo panna sen taskuun mutta sitten tutkii sitä.
Minulla on sellainen koira lelukoira,
ja tuli naapurin koira ja repäisi siltä silmän irti!
Koiralta silmän irti!
Ja sitten toisenkin silmän. Tästä menisi lanka läpi näin
ja tästä se olisi kiinni,
nappi nappi nappi. Minä teen tästä napista koiralle silmän,
no sehän on hyvä, minä sanon, keltainen nappisilmä,
hän panee napin viimein taskuunsa ja on vaiti.
Koska hän on vaiti, minusta tulee ajatuksissaan viihtyvä
kaupunkilainen, jotenkin pitkä ja kädet taskuissa seisova,
sitten hän laskeutuu vaunusta,
ja minusta tulee matkaa jatkava, jotenkin pitkä ja rauhallinen.

8.3.07

Hyvin muotoiltu lause [valitettavasti lähes novellimittainen postaus]

Sinä kesäiltana oli puistoon pystytetty lava ja ihmisiä oli kokoontunut ohjelmaa seuraamaan, ja muistan vielä mitä sanoin hänelle kun äkkiä näin hänen seisovan vieressäni:

"Anteeksi. Neiti. Kohdalleni sattuu harvoin, että joku herättää minussa näin voimakkaita tuntemuksia, näin välittömästi. Siksi puhuttelen teitä nyt. Olen kolmenkymmenen viiden enkä enää suhtaudu maailmaan kuin se olisi minua varten. Tiedän hyvin että jokainen hetki haarautuu moninkertaisesti, muuta kohtaloa ei ole olemassa kuin se, että valinnoista seuraa jotakin sekä välittömästi että lopulta. Älkää ymmärtäkö väärin, en oleta että te olisitte olemassa minua varten, että mikään voima olisi tuonut teitä viereeni tänä kesäiltana. Tämä on lähtöisin minusta, yksin minusta, on omaa syytäni että te vetoatte minuun niin voimakkaasti. Ette ole minulle mitään velkaa enkä minä teille. Tämä voi olla täysi fiasko, tämä puhutteluni. Se ei saa minua lannistumaan. Olen kolmenkymmenen viiden ikäinen enkä enää ajattele että elämä tuo minulle yhden tai kaksi suurta tilaisuutta, joista kaikki riippuu. Enkä ajattele että se tuo minulle loputtomia, samanarvoisia tilaisuuksia. Tänä kesäiltana tunnen suurta jännitystä ja teidän olemuksenne tuntuu olevan kiinteä osa tuota jännitystä, aivan kuin olisin odottanut näkeväni jotain teidän kaltaistanne, vaikka tietenkään en ole odottanut. Se on vain tämän hetken kokemusta, ruumiini ja sieluni viritystilaa. Sen varmaan jo ymmärsittekin, en epäile ettettekö olisi älykäs ja huomiokykyinen. Katseessanne ja asennossanne on lupaus siitä, kuten tyylitajussannekin. Kuvittelen että olette älykäs, kriittinen, itsellinen nainen, joka kuitenkin tahtoo toisten kanssa jakaa tämän kesäillan ja tämän kepeän, hemmottelevasti tunteikkaan ohjelman. Tahdotte olla elämässä kuin parvekkeella, kuin kattoterassilla, nähdä ja ymmärtää. Ettekä väheksy olfaktoorista itseämme, ette väheksy tuoksuja ja makuja, tuulen tuntemusta, ette mitään, minkä monet meistä kernaasti vain kääntäisivät metaforaksi. Niin, minun on pyydettävä anteeksi tämän sanoessani vaikka luotankin teidän luonteenne kypsyyteen, te ette kavahda ruumiillisuutta. Ette pakene ettekä valahda hervottomaksi sen edessä. Voi miten minua liikuttaa nähdä kuinka te kannatte itsenne.

"Ja että oli oleva niin, että kaikki alkaa minun tuskastuttavalla monologillani, vaikka ennen kaikkea tahtoisin kuulla teitä... ehkä kuitenkin on niin, ja ehkä teidän katseenne sen minulle jo kertoikin, että vielä ensisijaisemmin tahdon näyttää itseni teille, sillä teidät olen minä jo nähnyt. Näkijä tahtoo tulla nähdyksi. En väitä tietäväni mitä te olette nähnyt. Häpeäisin jos niin väittäisin. Olen avannut tämän pelin, olen asettanut sen säännöt, mutta tahdon antaa teille kaiken vapauden kiistää ne. Janoan tulla haastetuksi teidän säännöillänne, mutta olen kolmenkymmenen viiden ikäinen ja tiedän, ettei janoaan aina saa sammuttaa."

Puhuessani hän oli katsellut minua arvioivasti ja hänen silmiinsä oli syttynyt harvinainen hymy. Taustalla jatkui pienen puistoon pystytetyn lavan ohjelma, siinä kulkivat kuvajaisina jonkin lapsekkaan sadun tai faabelin vaiheet, sellaisen, jota ei Shakespearekaan olisi hyljeksinyt vaan ainoastaan asettanut sen yhteyteen jotakin siitä mikä on raskainta ja polttavinta elämässä. Niin tunsin hänen katseensakin tekevän. Kuvaelman taidokkaasti maskeeratut hahmot ja heidän viehättävä liikehdintänsä muuttivat puiston puut lavastukseksi ja meistä kaupunkilaisistakin ne tekivät jollakin tavalla sepitteellisiä. Vihreät ja roosat värit, purppura ja kultakirjailu, laulut ja soittimien soinnut, hullunkuriset lintu- ja eläinhahmot, jotka kuitenkin näyttämöllä rakastuivat ja kärsivät, isovatsaiset ja isopäiset, ja niiden rinnalla hänen suoraselkäinen hahmonsa, hänen hiuksensa, jotka pakenivat kampauksesta niskassa, hänen – nyt olin siitä jo varma – nauruun kykenevät suupielensä. Tätä olin toivonut. En täydellistä lausetta, vaan elämän kokonaisuutta, jota en osaa muotoilla lauseeksi. Vaikenin. Hän nyökkäsi päällään kuvaelmaa kohti, kuin muistuttaakseen, että meidän tuli olla kohtelias yleisö. Kohta hänen viereensä tuli hehkuvaposkinen pieni tyttö, joka kärsimättömästi tarttui hänen käteensä ja lähti kuljettamaan häntä poispäin. Hän hymyili minulle kuin sanoakseen, että hänen tuli olla suopea vanhempi sisar, täti, serkku – tai kenties äiti. Kenties hänen tuli olla hyvä äiti pikku tyttärelleen.

Lähdin väkijoukon halki tavoittamaan häntä uhraamatta monta ajatusta sille, mitä tekisin jos saisin hänet kiinni, olisiko minulla muka todellakin oikeus tarttua häntä käsivarresta ja yhä vaatia häntä kuuntelemaan tai vastaamaan, en punninnut mielessäni lauseeni oikeutusta: anteeksi, neiti, kerrottehan minulle vielä, oletteko tämän pienen tytön äiti. En äkkiä kyennyt tavoittamaan kypsää itseäni, jonka olisi mahdollista hyväksyä tällainen loppu aloittamalleni kohtaukselle. Kuvitellessaan varautuneensa kaikkeen ja ottaneensa kaiken suhteellisuuden huomioon ihminen yleensä unohtaa juuri keskeytykset, raukeamisen, sen, että mitään ei tapahdukaan, ja sen kohdatessaan kohtaa kuin jonkinlaisen itsensä negaation, tyhjän peilin. Minun oli nähtävä jokin heijastus. Tuskissani annoin periksi kohtuuttomuudelleni, jonka ohjaamana niin usein toimin nuorempina vuosinani. Emme uusiudu kokonaan, meissä on sisäkkäisiä kehiä, ja tunsin vaatteitteni ja ihonikin muuttuvan jotenkin läpäiseviksi, tunsin, että olin nyt kosketuksissa kesäillan ilmaan, kadun kiveykseen ja ohittamieni ihmisten vaateparsiin jollakin sisemmällä osalla itsestäni, sisemmällä ihollani.

Lopulta näin pienen tytön, hänen vaaleanruskeat hiuksensa ja sinisen lettinauhan, katukahvilan pöydän luona ja tytön lähellä hänet istumassa valkeaksi maalatulla raudasta pakotetulla tuolilla. En enää voisi toimia korrektisti, sen mahdollisuuden olin luovuttanut pois. Menin suoraan hänen luokseen ja kysyin saisinko istuutua. Hän katsoi minuun ja sanoi:

"Hyvä herra, kysymys siitä, saatteko istuutua, on kuin kysymys ruukutetusta orkideasta muuttokuormassa – vieläkö se mahtuu mukaan. Ja kuitenkin ymmärrän kysymyksenne, samoin kuin kysymyksen orkideasta. On vaalittava kauneutta, rajoja, dekorumia, sillä ne kiinnittävät meidät hetkeen ja itseemme, antavat meille avaimen, hieman kuin äänen ääniraudasta. Saatte toki istuutua. Sallimalla sen annan suostumukseni sille, että se mitä äsken teitte – puhuttelitte ventovierasta ja seurasitte häntä – tuodaan mukaan hyvän käytöksen piiriin. Ja samalla pysyttelen itse tuon käytöksen piirissä, miten muka voisin käskeä teitä menemään tiehenne olematta epäkohtelias. Näen kasvoistanne että hätäännytte. Ei, en erityisesti tahdo käskeä teitä menemään tiehenne. Ymmärrän, että ette voi nojata kuvittelukykyynne ja ihmistuntemukseenne silloin, kun olette ojentautunut näin kauas, näin kauas hetken laskostuviin mahdollisuuksiin. Olette puhutellut ventovierasta, ja teidän on kuultava häneltä itseltään, ettei hän tahdo teidän menevän matkoihinne, ja vasta silloin voitte sanoa itsellenne: Minä tiesin sen, tiesin koko ajan. Olen tullut puhutelluksi, olen kokenut yllätyksen kuten tekin sanotte kokeneenne yllätyksen, kun äkkiä seisoin teidän vieressänne. Yllätys on toisenlainen, siinä asettuvat toisin aktiivisuus ja passiivisuus. Ehkäpä myös aktio ja passio. Mutta suhtaudun maailmaan paljolti kuin tekin: en ajattele että se on täyttymiseni ja turhautumiseni näyttämö, enkä myöskään odota siltä silkkaa yhdentekevyyttä. Uskon tilanteeseen, uskon yllätyksiin ja uskon temperamenttiin. Ja uskon siihen, että seikkailtuaan ja tultuaan kuvaelman sointujen ja näyttämövaatteiden puuterintuoksun pyyhkäisemäksi on mentävä kotiin. On palattava siihen paikkaan josta hetki sitten lähti ja asetettava uusi eteensä tutulle pöydälle, sille pöydälle jonka naarmuihin on vieläpä oikein kyllästynyt. Pieni sisarentyttäreni tarvitsee huomiotani, hänen aikansa siirtyy nytkähdellen, ei virtauksena kuten meidän. Tahdotteko tietää nimeni? Nimeni on Hyvä Käytös. Ja tiedän jo teidänkin nimenne: nimenne on Itsen Tuntemus."

En muista miten tapasin hänet seuraavan kerran. Olimme aukaisseet maailmaan kuin valtavan ontelon noilla puheillamme, ja kesti jonkin aikaa sen täyttyä. Olimme saaneet ääriviivat mutta emme vielä muuta. Miten harvoin asiat alkavat siitä että ne aloitetaan. Miten harvoin ne loppuvat lopettamiseen. Kaikki on silkkaa kehkeytymistä – ja toisinaan saa päähänsä, että on sellaisen oikeuden haltija ja että sitä tulee käyttää nyt heti – oikeutta aloittaa, luoda, laskea perustus – ja jumalat antavat toki ihmisen hääriä sellaisessa puuhassa ja kokea pienuutensa, kokea miten mahdotonta on milloinkaan tavoittaa minkään kokonaisuutta, miten mahdoton on jokainen hyvin muotoiltu lause.

22.2.07

muuttolaatikot

Jos minä muutan minut, sijoittelen tavaroita keskenään verrannollisiin paikkoihin. Lähinnä laatikoihin. Toiset laatikot lähtevät, toiset jäävät ja jotkut pysyvät paikassa jossa tarkastelen niitä kuin sakkaa. Miksi tämän? Ja kirjoitinko näin. Oliko tämän säästäminen sen arvoista. Ojennapa kätesi, esine, mitä pientä rullalle käärittyä paperia olet puristanut kourassasi.
- -On vain niin vähän aikaa. Päivieni tunnit ovat harvoin näin tarkkaan mitatut ja voisin epähuomiossa tottua: koskettelen kaikkea käsin ja kaiken paino tuntuu, lisäksi pöly nousee ja saan siitä kiinni, kohta kaikki pinnat ovat jonkin verran puhtaita.
- -Sitten menen ulos ja katson kaikkia silmät jotenkin ymmyrkäisinä, pidempi katse kuin tavallisesti, odotan jotakin. Eikö pitäisikin paljastua. Ymmärtämiseen varattu aika ja se lähenee loppuaan. Verhot järjestellään. Toivoisin apua. Puusohva kiertää kerroksissa. Toivoisin muutakin apua ja huomiota. Mutta soitetaan vielä.

9.2.07

Jää

Oh boy. Tästä ollaan pääsemättömissä. Polku on kovaksi tallautunut ja vie linnan vieritse. Linnan takana on satama ja satamasta lähtee laiva. Aurinko nousee juuri kun olemme ehtineet laivaan, laivan laskusilta nousee. Näemme mustemman suuremman linnun. Hän sanoo: leikitään. Sanon: en jaksa. Sanon: en voi olla jaksamatta, kuin pallo ei voi olla pomppimatta, kuin hyrrä, jota vedetään narusta, ei voi olla pyörimättä. Hän sanoo: sitäpä minäkin. Nojaudumme kaiteen yli ja kylmä tuuli tulee. Se ojentaa kämmenensä ja taputtelee meitä leuan alta. Repaleinen lippu laivan perässä läiskähtelee meidän kasvoihimme. Hän sanoo: leikitään lisää eikä anneta puheen kuolla. Sanon: en jaksaisi, oltaisiin hiljaa. Sanon: hiljaisuudessa versovat uudet kukkaset jotka säikähtävät tätä kylmää tuulta ja joita minä säikähdän, kuin jotain pieniä inhimillisiä kasvoja siellä missä odotin eläimellisiä, kuin ajatusta siitä että orvokit katsovat. Orvokit katsovat ja ovat samalla peilejä. Joten puhutaan. Sinä katsot ja olet samalla peili. Hän sanoo: aina vain sen verran kuin sinäkin. Tule otetaan kiiltävä kolikko ja annetaan se rahanvaihtajalle ja otetaan pienet kolikot ja annetaan niiden pudota ja katsotaan, miten ne osuvat toisiin kolikoihin ja miten ne pudottavat toisia kolikoita jotka otamme ja tungemme jälleen pienestä raosta ja annamme niiden pudota juuri oikealla hetkellä. Tule leikkimään leikkejä jotka hetkeksi riistävät metaforilta niiden halutun merkityksen ja rahalta sen arvon. Tule konkretisoimaan. Sanon: en millään jaksaisi, tahtoisin ajatella. Sanon: ajatukseni ovat raskaita, kohotan painavan verhon ja katson toisia sen alta. Otetaan esine kerrallaan ja nähdään kaikkialla se missä voi istua tai nukkua. Sitten linnut palaavat ja maailma avartuu ja siirtyy sivumpaan pois meistä, tulee useita akseleita joille katse ja tulinen havainto asettuu, katsomme joutsenia. Katsomme sitä yhtä suurta mustaa lintua joka ei voi olla muu kuin on. Sitten katseemme laskee alas jäähän ja sen jälkeen jää onkin hyvin pitkään, se on monilla tavoilla, repeää ja liikahtelee, näkyy läpi, keinuu, leikkaa ja kasautuu. Jaksottuu vasemmalta oikealle ja viistosti ylös ja alas, aaltoilee sisäisesti, on lahtia, rinteitä ja ruutukaavoja, raajoja, kasvoja, kuten jokin jalo graafinen ajatus mustavalkoisesta eläimestä, pandasta, valaasta, kasvaa viisaudessa ja mustavalkoisuudessa, rakeisuudessa ja auringon kilossa jää tulee itsekseen ja monistuu, ei ole paikallaan, näyttää kaikelta. Se on kuvallinen, ei-esittävä kertomus lähes mistä tahansa. Luemme sitä kun emme jaksa lukea kirjoja. Meillä on liikaa sokeria veressä ja liian kylmä, emme kuule, hartiat ovat korvissa. Laiva halkoo jäätä. Jää keinuu ja myötäilee ja antaa laivan mennä. Mutta jää ei jää siitä jälkeen. Jää vierellemme, millä hienostuneisuudella, millä kristallisoituneella rapeudella, millä ekspressiivisyydellä, siihen ei vitsikään ylety, siihen ei kirous tai ihastus ylety, ihmettelimmekin mihin kaikki metaforat olivat menneet, mihin kaikki rintaa vasten painetut käsitteet olivat menneet. Tästä, tästä juuri ollaan pääsemättömissä. Tiesimmehän ettemme pääse matkalle ilman niitä. Tiesimmehän että ne seuraavat kuin uivat ja lentävät eläimet.

6.2.07

Match Point

Merkillistä etten muista, sanoiko joku minulle tämän tai luinko sen jostakin, vai ajattelinko niin, sanoinko sen jollekulle. Keskustelinko siitä jonkun kanssa ja olinko se minä joka sanoi toiselle: "Woody Allenin Match Pointissa on mielestäni kysymys siitä, miten syyllisyys on tuhoisaa ilman moraalia", vai oliko se joku toinen joka sanoi minulle: "Woody Allenin Match Pointista voisi tiivistää ajatuksen, että kun moraalia ei ole, syyllisyys on tuhoisaa".
Syyllisyydestään kärsivä ihminen, joka tahtoo voittaa syyllisyytensä ja päästä siitä, ajautuu tuhoamaan syyllisyyttä, jos hänellä ei ole moraalia. Moraali, ääneksi kuviteltuna logiikkana ja arvojärjestelmänä, sanoisi hänelle, millainen teko hyvittäisi hänen syyllisyyttään. Match Pointin päähenkilö ei pyri hyvittämään syyllisyyttään vaan tuhoamaan asioita sen ympäriltä niin, että se tulisi eristetyksi tyhjään tilaan ja voitaisiin sulkea pois omasta maailmasta. Hän ei käytä syyllisyyttään kuin painoa vaakakupissa, joka kertoisi, mitä pitää asettaa toiseen vaakakuppiin, koska sellainen ei ole mahdollista ilman moraalia: vastavuoroisuuden, tasapainon ja kohtuullisuuden ymmärtäminen ei ilmeisesti ole mahdollista ilman moraalia. Hän jättää syyllisyytensä käyttämättä ja yrittää räjäyttää sen tieltään. Hän onnistuu siinä sattumalta ja koska on etuoikeutettu; on tavallaan samantekevää, miksi hän onnistuu. Samalla tuhoutuu ihmisiä ja tunnesiteitä, tunnesiteen mahdollisuuksia, reittejä, joita pitkin tunteet joskus kulkivat tai olisivat voineet kulkea. Ja tuhoutuu tietoa.
Siksi ei pidä vielä liikuttua ja raueta helpottuneisuuteen kun syyllisyys ilmaantuu. Syyllisyys ei vielä hyvitä.
Merkillistä vain, että en muista, sanoinko tämän ajatuksen jollekulle vai sanoiko joku sen minulle.

23.1.07

Otin yön yli lionneet kikherneet ja huuhtelin niitä, sitten panin ne kiehumaan suolalla, sitruunamehulla ja laakerinlehdellä maustettuun veteen. Tuoksua levisi kattilasta, se nousi yläkertaan jossa en nyt oleskele, oleskelen alakerrassa vaikka siellä vetää niin kovasti että minun on pidettävä käsissäni sormettomat sormikkaat. Lämmin villa ranteitteni ja kämmenteni ympärillä lämmittää ihmeellisesti myös sormenpäitäni, jotka pistävät esiin kuin punaisten, villaisten putkien suista ja tekevät sen mitä niiden pitää. Sillä sama veri niissä lämpeää. Odottavan aika on lyhyt, kuin unennäkemisen aika silloin kun pitkä, kompastumiseen päättyvä tarina on mahtunut kahteen minuuttiin. Esimerkiksi olen ollut kallioilla suuressa ihmisjoukossa, joku on tullut luokseni kori kädessä ja olen ymmärtänyt vaaran tai jännityksen, olen ymmärtänyt että kohta lähdetään ja että minulla todellisuudessa on lapsi tai että rakastettuni on kadonnut tai että nyt uin meressä ystäväni kanssa, hän vetää minua kädestä ja liikkuu niin nopeasti että halkaisemme veden pinnan kuohuvaksi vanaksi kuin vene tai säikähtänyt vesilintu, ja että nyt ystäväni kertoo minulle että rakastettuni kävelee rannalla ja suutelee jotakuta, ja sitten esimerkiksi minä juoksen, kompastun, herään hätkähtäen ja tähän kaikkeen on kulunut vain kaksi minuuttia. Sellaista on odottavan aika, kääntyilevää, jokaiseen ääneen suuntautuvaa, toiveikasta ja pelokasta, ja lisäksi tiedän kaiken aikaa että oikean olkapääni takana on ohuen lumen ja paljaiden oksien, kiitävän taivaan ulottuvuutta hehkuva ikkuna. Oli kulunut tunti ja havahduin siihen että oli aika lisätä kattilaan nopeammin kiehuvat mustapavut, niitäkin oli liotettu yön yli ja huuhdeltaessa niistä levisi voimakas, jotenkin sitkeä tuoksu, ja enää toinen tunti siihen että sekä kikherneet että mustapavut olisivat kypsiä. Lyhyt, valjastettu aika joka oli eri säikeistään sidottu kuin jonkinlaisiin pyöriin ja teloihin piteli minua paikallaan tuolissa, piteli minua paikallaan kun lyhyt, kääntyilevä ja säpsähtelevä aika oli tempaista minut irralleen.