31.7.07

Olimme olevinamme

Astuimme miinusmerkkiseen ja olimme olevinamme
asumassa siellä, ilma väreili toisenlaisuudesta,
kaikki tavanomaiset vektorit olivat päinvastaisia.
Ruohikolla kävellessä korret ponnahtivat painavan
askelen voimasta ylös ja kosketus oli stimuloiva.
Kaikki mikä laskeutuisi, kuten kaste,
pirskottui meistä poispäin, entropiset tapahtumat
olivat huvittavia, hajonnutta kasautui yhteen.
Tämä outo maailma sitoi meidät kuin kimpuiksi
ja kuitenkin hajotti kaiken sisäpuolisen ulkopuolelle,
avaruusromun kaltaiseksi kehäksi, katseltavaksi,
siinä ne kiersivät: huomionkipeys, kauna, viisaus,
sananlaskut, pyhimyksen katseesta avautuva kanava,
kirkas pieni peilinsirpale, myötätunto, hämmentely,
eriytymätön valkoinen ja eriytymätön punamusta.
Aikamme siellä hupeni, väitteet, jolla sitä kuvasimme,
alkoivat jo kiertyä itseensä ja maalata maalauksen päälle,
meitä alkoi jo kiusaannuttaa, katsekontakti oli liiaksi,
lauseiden muodostamisen mahdottomuus alkoi jo väsyttää,
olimme valmiita tuntemaan painon sekä sumeuden kallossa
ja elämänkulun kosteuden sekä tavallisen tuulen.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

En tahdo enää määrittää, sanoa, tai väittää. Luovun vapaaehtoisesti kaipuusta sinne jonnekin. Päästän irti liian vaikeista asioista, enkä katoa.

Mitä on ymmärtäminen, kun se ei ole ympyröimistä? On helpotus, kun ei tarvitse venyä kaikkeen.

Aurinko lämmittää. On aika mennä ulos ja tehdä mitä huvittaa. Haluan jäätelöä.